Historian oppikirjatekstien haasteet

Jäin vielä pohtimaan historian oppikirjojen kieltä ja niiden ymmärtämistä. Tein pienen sormiharjoituksen yhden alakoulun 6.-luokan historian oppikirjan kappaleen alaluvusta. Samalla itsellekin muistui mieleen, miksei historian ymmärtäminen ole aina ihan helppoa. 

Esimerkki oppikirjasta Forum 6 historia (Otava 2015), s. 95.

Orjakauppaa Afrikassa 

Afrikan manner oli lähellä Eurooppaa, mutta Afrikasta eurooppalaiset saivat haltuunsa vain muutamia rannikon kauppapaikkoja. Sisämaa oli vaikeakulkuista ja siksi hankala vallata.

Valloittamisen sijaan Afrikkaa hyödynnettiin muilla tavoin. Amerikan alkuperäisasukkaat eivät kestäneet eurooppalaisten vaatimaa raskasta työtä, joten eurooppalaiset alkoivat viedä Afrikasta tummaihoisia orjia Amerikkaan. Afrikkalaiset eivät sairastuneet eurooppalaisiin tauteihin niin helposti kuin Amerikan alkuperäisasukkaat. Orjakaupan seurauksena Afrikan väkiluku laski. Kilpailu orjista lisäsi sotia eri heimojen kesken, koska heimot ryöstivät toisiltaan ihmisiä orjiksi.

Kolmensadan vuoden aikana Afrikasta rahdattiin Amerikkaan noin 10 miljoonaa orjaa. Valtaosa orjista vietiin Karibian ja nykyisen Brasilian alueille. Matka Afrikasta Amerikkaan oli orjille raskas. Laivat olivat ahtaita ja ruokaa oli vähän. Tuhannet orjat kuolivatkin matkan rasituksiin.

Afrikassa orjakauppaa käytiin jo ennen löytöretkiä. Orjakauppa lisääntyi, kun eurooppalaiset alkoivat viedä orjia Amerikkaan. Kolmen mantereen välistä kauppaa kutsutaan Atlantin kolmiokaupaksi. Eurooppalaiset kuljettivat ensin valmistamiaan tavaroita Afrikkaan. Siellä laivat täytettiin orjilla, jotka myytiin Amerikassa. Siellä laivat lastattiin täyteen hedelmiä, uusia kasveja ja aarteita, jotka myytiin Euroopassa.

Oheinen katkelma on otettu Forum 6 Historia -oppikirjan kappaleesta ”Kaakaota, kahvia ja orjia” ja tekstimäärältään se on noin ¼ kappaleen tekstistä. Heikon lukijan lukiessa kappaletta on monta mahdollisuutta mennä metsään.

Historian oppikirjojen ja tutkimuksen kielelle tyypillistä on häivyttää tekijä pois. Näin ollen tekstissä ei ole yksittäisiä aktiivisia toimijoita, vaan sen yleisvire on varsin passiivinen: ”Afrikasta rahdattiin”, ”Valtaosa orjista vietiin”, ”orjakauppaa käytiin” jne. Jotta oppilas pysyisi kärryillä siitä, kuka toimi ja kuka oli toiminnan kohde, pitäisi tekstiin tuoda aktiivinen toimija. Tämäkään ei ole ihan helppoa, sillä kirjan kappaleen toimijatkin esiintyvät varsin epämäräisinä  ryhminä kuten "eurooppalaiset" tai "alkuperäisväestö".  Omana mielenkiintoisena teeman etäännyyttämisen piirteenä toimii myös imperfekti aloituslauseessa: "Afrikan manner oli lähellä Eurooppaa". Eiköhän tuo edelleenkin ihan yhtä lähellä ole...

Alaluku sisältää runsaasti maantieteellistä sanastoa, joka oppilaan tulisi pystyä visualisoimaan ymmärtääkseen, mistä ilmiössä on kyse. Tällaista sanastoa ovat esimerkiksi: Afrikan manner, Eurooppa, Amerikka, Karibia, Brasilia, Atlantti.  

Kappale sisältää myös runsaasti ensimmäisen asteen historiallisia käsitteitä, joiden merkitys ei välttämättä ole oppilaalle tuttu. Tällaisia käsitteitä ovat esim. alkuperäisasukas, orja, orjakauppa, heimo, löytöretki, Atlantin kolmiokauppa.

Tämän lisäksi ymmärtääkseen kappaleen sisällön, oppilaan joutuu askaroimaan toisen asteen käsitteiden, kuten syiden ja seurausten, sekä muutoksen ja jatkuvuuden kassa.

-          Alaluvussa esitetään seuraavanlaisia syy- ja seuraussuhteita:

Koska Afrikan sisämaa oli vaikeakulkuista, saivat eurooppalaiset haltuunsa vain muutamia Afrikan rannikon kauppapakkoja.

Koska eurooppalaiset eivät saaneet Afrikkaa haltuunsa sen vaikeakulkuisuuden vuoksi, hyödynsivät he maanosaa viemällä sieltä orjia.

Koska Amerikan alkuperäisasukkaat eivät kestäneet eurooppalaisten vaatimaa raskasta työtä, ryhdyttiin orjia tuomaan Afrikasta.

Orjakaupan seurauksena Afrikan väkiluku laski.

Orjakaupan ja sitä seuranneen kilpailun vuoksi, Afrikassa syttyi sotia eri heimojen kesken.

-          Kappaleessa esitetään myös muutokseen ja jatkuvuuteen liittyviä väitteitä. Näitä ovat esimerkiksi seuraavanlaiset:

Ilmiön jatkuvuus: Afrikassa käytiin orjakauppaa jo ennen löytöretkiä.

Orjakauppa lisääntyi, kun eurooppalaiset alkoivat viedä orjia Amerikkaan.  

Muutos: Orjakaupan seurauksena Afrikan väkiluku laski. Kilpailu orjista lisäsi sotia eri heimojen kesken.

-          Oppilas joutuu myös operoimaan ajallisen hahmottamisen kanssa. Tämä ei kyseisen tekstikatkelman kanssa ole kovinkaan helppoa, sillä kappaleessa ei missään kohtaa mainita minkäänlaisia vuosilukuja. Oppilaan tuleekin pystyä ajoittamaan orjakauppa seuraavien tekstistä saamiensa vinkkien perusteella:

o   Kappale liikkuu ajassa, jossa eurooppalaiset ovat jo löytäneet Amerikan

”Amerikan alkuperäisasukkaat eivät kestäneet eurooppalaisten vaatimaa raskasta työtä, joten eurooppalaiset alkoivat viedä Afrikasta tummaihoisia orjia Amerikkaan”

o   Orjakauppaa käytiin kolmensadan vuoden ajan ja sitä käytiin laivoilla

  ”Kolmensadan vuoden aikana Afrikasta rahdattiin Amerikkaan noin 10 miljoonaa orjaa. - - Laivat olivat ahtaita ja ruokaa oli vähän.”

o   Orjakauppa sijoittuu löytöretkien jälkeiseen aikaan, mutta ilmiönä se oli olemassa jo ennen löytöretkiä

  ”Afrikassa orjakauppaa käytiin jo ennen löytöretkiä.”

No, sitten ollaankin valmiita kytkemään opittu asia aiemmin opittuun ja katsastamaan miten kahvi ja kaakao liittyvät tähän...  

Ja toki jossain välissä olisi ihan hyvä miettiä sitäkin, millaista tietoa historian oppikirja välittävät, miltä lähdepohjalta ne on kirjoitettu ja millaisia seikkoja tekstistä on kenties jätetty pois. Sitten oltaisiinkin jo vähitellen historian tekstitaitojen ytimessä.

”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?"

”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?” kysyi eräs historian opettajaopiskelija eräänä päivänä sen jälkeen, kun hänelle oli valjennut pitämällään oppitunnilla, etteivät kaikki yläkoululaiset osanneet erottaa historian oppikirjan kappaleista olennaista tietoa epäolennaisesta. No, eipä tuohon voinut oikein muuta vastata, kuin kysyä kuka sen sitten tekee, jos sinä historiaopettajana et sitä tee.

Historian on vahvasti kielellinen oppiaine. Monet menneisyydestä kertovat lähteet ovat tekstejä, mutta myös käsitystä menneestä rakennetaan tekstien avulla. Näin on sekä akateemisen historiantutkimuksen, historian kouluopetuksen kuin myös populaarin historiakulttuurin saralla. Historiantutkimus perustuu pitkälti erilaisten lähdeaineistojen analysointiin, kriittiseen arviointiin ja vertailuun. Myös tietomme, näkemyksemme ja uskomuksemme menneisyydestä perustuvat erilaisiin representaatioihin, joissa kielellä on keskeinen merkitys. 

Eri kentillä on kuitenkin erilainen tapa esittää tietoa menneestä. Mikko peräänkuulutti edellisessä blogikirjoituksessaan sitä, että historiaksi kutsuttaisiin historian tutkimusta ja menneisyyttä kutsuttaisiin menneisyydeksi. Onkin hyvä pohtia sitä, millä tavoin eri konteksteissa menneisyyttä käytetään ja millä tavoin siitä luodaan kuvaa. Yhtä lailla tärkeää on myös nostaa esiin erilaisten toimintakenttien tavat esittää ja käyttää menneisyyteen liittyvää tietoa.  

Otetaan sitten poliittiset puheet, koulujen oppikirjat tai akateemiset historian tutkimukset, kertomus on tyypillinen historian esitysmuoto. Tämä kertomuksellisuus tarkoittaa myös sitä, että kertojalla on valta valita, mitä hän ottaa mukaan ja mitä jättää pois kertomuksestaan. Se, että historia perustuu lähteisiin, ei poista tätä kertojan vallan ongelmaa. Tarinankerrontatavat ovat kuitenkin eri kentillä erilaiset. Tutkija artikuloi auki näkökulmansa, eli ne periaatteet, joiden mukaan hän on valinnut kertomukseensa tietyt asiat ja jättänyt toiset pois. Vaikka muutkin historiakulttuurin tuotteet kerrotaan yleensä jostain näkökulmasta käsin, ei näissä ole tapana purkaa näitä näkökulmia auki. Tämä yleensä erottaakin akateemisen historiantutkimuksen muista historiatuotteista. 

Uudet, syksyllä 2016 käyttöönotettavat opetussuunnitelmat, ovat hyvin tekstikeskeiset. Niiden mukaan jokainen opettaja on kielenopettaja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen opettaja on oman tieteenalansa kielen opettaja. Näin ollen historian opettajan tehtävänä on avata niitä tapoja, joilla eri historian kentillä tietoa menneestä esitetään. Yhtä tärkeää, kuin opettaa akateemisen historiantutkimuksen tiedonmuodostuksen periaatteet, on opettaa, kuinka populaarissa historiakulttuurissa on tyypillistä luoda jyrkkiä vastakohtaisuuksia ja käsitellä asioita dikotomioiden hyvä ja paha sekä oikea ja väärä kautta.

Yhtä lailla olennaista on tarkastella oppilaiden kanssa sitä,  kuinka tietoa mennestä esitetään historian oppikirjoissa ja miten tämä tieto on muodostettu. Parhaimmillaan sen pohtiminen kuka tai mikä on tekstin toimija, mitä tekstissä tapahtuu, kuka tekstin on tuottanut ja miksi, millainen on tekstin tuottajan näkökulma asiaan ja mihin laajempaan kontekstiin teksti liittyy, avaa väyliä sekä historian sisältötietojen kartuttamiselle että historiallisen ajattelun oppimiselle. Kriittinen lukutaito ja medialukutaito  eivät ole muutenkaan huonoja taitoja... 

Historia vs. menneisyys osa 2

Vaikka otsikossa mainittua aihetta on käsitelty jo Matti Rantosen toimesta tässäkin blogissa, koen tarpeelliseksi lähestyä aihetta itsekin. Kuten Matti toteaa, arkikielessä termeillä historia ja menneisyys viitataan monesti samaan asiaan. Menneisyysaspektin lisäksi historialla on ainakin kaksi muuta viittauskohdetta: ensimmäinen on oppiaine, toinen tiede nimeltä historia. Nämä kaikki menevät arkikielessä, mutta huomattavan usein myös spesifimmässä kielenkäytössä, iloisesti sekaisin.

Näkökulmani historiaan ja menneisyyteen on tutkimuksellinen, tieteellinen ja akateeminen. Kielenkäytössäni ja ajattelussani historia on akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimista; professori Kustaa H.J. Vilkunaa mukaillen, menneisyys muuttuu historiaksi historioitsijan tutkimustyön kautta. Menneisyys on sitä, mikä on tapahtunut − menneet ihmiset ja asiat. Menneisyys on sitä, mitä historioitsijat tukivat. Oppiaine nimeltä historia… noh se on kouluaine. Sillä on yhtymäkohtansa historiaksi kutsumani asian kanssa.

Lause: historia on akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimusta, antaa ymmärtää, että on muunkinlaista menneeseen suuntaavaa tutkimusta kuin akateemista ja tieteellistä. Näin on asianlaita: menneisyyttä voidaan tutkia, ja tutkitaan, muutenkin kuin tieteellisesti ja akateemisesti. Itse asiassa saattaa olla niin, että menneisyyden tutkiminen on tieteiden joukosta ainoa, jota tehdään myös ei-tieteellisesti tai ei-akateemisesti.

Mikä erottaa akateemisen ja tieteellisen menneisyyden tutkimisen (siis historian) muusta menneisyyden tutkimisesta? Nostan tässä muutaman mielestäni tärkeimmän eron. Ensimmäinen liittyy siihen, että ei-akateemiseen ja ei-tieteelliseen menneisyyden tutkimiseen lyö leimansa teorioiden ja menetelmien ohut punninta, jopa niiden avoin vihamielinen kieltäminen. Historiassa menetelmien ja teorian punninta sekä niiden edelleen kehittäminen ovat olennainen ja erottamaton osa; ne tekevät historiasta tiedettä. Näin on siksi, että menetelmien ja teorian avulla lukijoille mahdollistuu tutkijan esittämän uuden tiedon ja hänen tekemiensä väitteiden ”todenperäisyyden” ja ”oikeellisuuden” punninta. Toisin sanoen, menetelmällisen pohdinnan kautta on mahdollista arvioida kuinka hyvin ja uskottavasti historiantutkija on luonut uutta tietoa menneisyydestä. Teoreettisen pohdinnan kautta tutkija liittää yksittäiset havainnot menneisyydestä yhteen. Näin ollen teorian aukikirjaaminen mahdollistaa sen, että voidaan arvioida tutkijan tekemien yksittäisten havaintojen yhdistelemisen uskottavuutta.

Toinen ero ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden tutkimisen ja historian välillä on se, että edellinen vaikuttaa olevan monin paikoin kiinnostunut menneisyyden tapahtumista ja yksittäisistä ihmisistä, sanalla sanoen menneisyydestä sinänsä. Historia puolestaan on yleensä kiinnostunut tutkittavaa asiaa laajemmasta teemasta ­­– menneisyyden kulttuurisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta tai muusta sellaisesta kontekstista. Ei-akateeminen ja ei-tieteellinen menneisyyden tutkimus keskittyy esimerkiksi poikkeuksellisiin ihmisiin tai tapahtumiin menneisyydessä. Historiantutkija puolestaan innostuu siitä, mitä samainen poikkeusyksilö tai -tapahtuma kertoo menneisyydestä tai miten menneisyyden konteksti tai ilmiö on yksilön ”luonut”. Historiantutkijalle mennyt tapahtuma tai ihminen on tavallaan kurkistusaukko menneisyyteen, ja siksi kiinnostava. Itse tapahtuma tai ihminen itsessään on alisteinen laajemmalle kiinnostukselle.

Kolmas ero liittyy historian ja ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen yleisöihin. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että ensin mainitun yleisö on yleensä muut historioitsijat ja akateeminen maailma. Ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen lukijoihin kuuluu puolestaan niin sanottu suuri yleisö: menneisyydestä kiinnostuneet ihmiset. Tämä ero vaikuttaa vahvasti edellä mainittuihin eroihin: menetelmien ja teorian asemaan tutkimuksessa sekä tutkimuskohteisiin ja aihevalintoihin. Huomattavaa on, että asian ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö suuri yleisö voisi olla kiinnostunut historiasta ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden tutkimisen lisäksi tai sijaan. Huomattavaa kuitenkin on, että historia on monesti hyvin abstraktia ja sanalla sanoen monimutkaista. Näin ollen saattaa olla, ja on, ihmisiä, jotka eivät pysty historian käsittämiseen ja käsittelemiseen (mielestäni tämä on reilua todeta; kaikki ihmiset eivät ymmärrä historiaa kuten kaikki eivät ymmärrä ydinfysiikkaakaan). Samaan aikaan uskon, että akateemisen ja tieteellisen historian oppiminen on mahdollista monelle ihmiselle: heidän vaan pitäisi saada harjoitusta.

 

Vaikka yllä olen eritellyt historian sekä ei-akateemisen ja ei-teoreettisen menneisyyden tutkimuksen eroja ja vaikka lienee on selvä että liputan historian puolesta, ei tarkoitukseni ole arvottaa näitä kahta.  Nämä kaksi ovat erilaisia,  toinen ei sinänsä ole parempi tai huonompi. Arvottamisen sijaan tarkoitukseni on nimenomaan nostaa esiin se seikka, että menneisyyttä voidaan tutkia monesta eri lähtökohdasta. Kahden mainitun tavan tuottama tietosisältö on erilaista, ne operoivat tietoteoreettisesti eri tasoilla. Teoreettista ja akateemista historiantutkimusta tarvitaan, mikäli menneisyyttä halutaan tutkia kokonaisvaltaisesti. Näin ollen myös tieteellisesti ja akateemisesti menneisyyttä tutkivilla historioitsijoilla soisi olevan nykyistä vahvempi asema määriteltäessä yleistä mielipidettä menneisyydestä. Suuremman aseman saavuttamisessa historioitsijoilla on tärkeä asema. Heidän pitäisi opettaa ihmisille, miten historiaa tutkitaan ja miten tutkimuksia luetaan.

Totuutta vai propagandaa?

Päivi Anttikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.10.2015 siitä, kuinka koulujen medialukutaidon opettamista tulisi päivittää. Jo nyt medialukutaitoa ja lähdekritiikkiä opiskellaan esimerkiksi niin äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin kuin kuvaamataidonkin tunneilla. Lisäksi syksyllä 2016 käyttöönotettavissa opetussuunnitelmissa korostuvat muun muassa historian tekstitaitojen merkitys. Näillä tekstitaidoilla tarkoitetaan taitoa lukea ja analysoida lähteitä sekä tehdä päteviä tulkintoja niiden tarkoituksesta ja merkityksestä. Tästä medialukutaidon nykytilasta osuvasti Anttikoskelle huomauttikin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2015 Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Jukka Rantala. 
 

Anttikoski nosti kuitenkin esiin myös toisen, itseäni enemmän hätkähdyttäneen, ajatuksen. Hän kirjoitti, kuinka: ”Pitäisi oppia tunnistamaan, mikä on totta ja mikä propagandaa” asettaen totuuden ja propagandan toisilleen vastakkaisiksi ilmiöiksi. Tämä ei varmasti ollut Anttikosken tarkoitus, mutta tällä tavoin hän myöntyi sellaiselle medialukutaidolle, jossa on hyväksyttävää leimata tietyt asiat tai näkökulmat totuudeksi ja tästä poikkeavat propagandaksi. Jos totuus ja propaganda asetetaan tällä tavoin vastakkaisiksi ilmiöiksi, on vaarana ajattelun kapeutuminen ja muuttuminen mustavalkoiseksi.  

Ajatus absoluuttisesta totuudesta on erityisen haastava, jos käsissämme on yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan liittyviä teemoja. Medialukutaidon opettaminen ei nähdäkseni voi tähdätä siihen että kyetään tunnistamaan totuuksia. Sen sijaan voidaan antaa välineitä siihen, miten pystyä erottamaan erilaisista teksteistä informaation kirjoittajan omat mielipiteet ja arvioimaan sitä, mitkä seikat kenties vaikuttavat siihen, miksi tekstin tuottaja on tekstinsä tuottanut tietystä näkökulmasta käsin. Medialukutaito voi toimia myös välineenä sille, että ymmärrämme tiedon olevan tietoa aina suhteessa niihin lähteisiin, joiden pohjalta se on tuotettu. 

Historian opetuksen yhtenä tavoitteena on kriittinen ajattelu, jota voidaan kehittää erilaisia lähteitä lukemalla. Tällöin keskeistä on erottaa tosiasiat mielipiteistä sekä oppia työskentelemään erilaisten, keskenään ristiriitaistenkin lähteiden kanssa. Ristiriita eri lähteiden välillä ei johdu siitä, että yksi on oikeassa ja toinen väärässä tai että yksi esittää totuuden ja toinen propagandaa. Ristiriita osoittaa sen, että eri mielipiteiden kertojat edustavat eri katsantokantoja. (Ks. Rantala & Ahonen 2015, 93–94.)

Lähdekriittisyys on erinomaisen tärkeä asia. Yhdysvaltalainen historian tekstitaitojen uranuurtaja Sam Wineburg yhdessä Stanfordin yliopiston tutkijan Abby Reisman (2015) kanssa toteaa tutkimuksessaan että eri mediaa laajasti käyttävien nuorten medialukutaidon ongelmakohtana on se, että he keskittyvät lukemaan kuvia, kuvatekstejä ja kirjoitettuja tekstejä informaation tarjoajina. Nuoret eivät tarkasta lainkaan, kuka näiden tekstien kirjoittaja on ja mikä on kirjoittajan taustaorganisaatio. Myös lähteiden riittämätön kontekstualisointi, eli sen pohtiminen, miksi teksti on tuotettu juuri tietyssä tilanteessa ja mihin laajempaan yhteyteen se liittyy, uupui nuorten tekstitaidoista. Wineburg ja Reisman näkevät, että ainoana keinona kasvattaa medialukutaitoisempaa lukijakuntaa on, että oppilaille tarjotaan välineitä siihen, että he itse kykenesivät tarkastelemaan eri lähteitä ja sitä, millä tavoin niissä pyritään vaikuttamaan lukijaan. Välineinä tähän he tarjoavat lähdekritiikkiä, kuin myös lähteiden kontekstualisointia niiden syntytilanteeseen sekä siihen keskusteluun, johon ne ottavat osaa.

Yhteiskunnassamme on liikkeellä vahvoja ryhmäkohtaisia kertomuksia, jotka perustuvat eri osapuolten leimaamiseen. Tarjotessaan usein yksiselitteisiä kertomuksia nämä myös vetoavat ihmisiin. Tyypillistä näille kertomuksille on se, että niissä luodaan vahvoja kahtia-asetteluja meidän ja muiden sekä oikean tiedon ja propagandan välille. Tyypillistä on myös se, että tiettyyn ”totuuteen” samaistuva henkilö etsii tätä hyväksymäänsä tarinaa tai ideologiaa tukevaa tietoa ja jättää huomiotta – tai leimaa propagandaksi – sellaisen tiedon, joka ei sitä tue. Sirkka Ahonen (2014) on todennut, kuinka myyttien ylläpitäminen on tehokas tapa ylläpitää konflikteja. Vain asettamalla tällaiset ryhmäkohtaiset kertomukset, myytit, dialogin kohteeksi voidaan niitä tarkastella analyyttisesti ja kenties purkaa niitä. 

Myyttien purkaminen ei kuitenkaan tapahdu leimaamalla vastakkaista kertomusta propagandaksi ja omaa totuudeksi. Myyttien purkaminen tapahtuu vain hyväksymällä toisen kertomuksen olemassa olo ja se, että nämä kertomukset suhteutuvat tietyllä tapaa toisiinsa ollen osa samaa ilmiötä. Medialukutaitoa totta tosiaan tarvitaan. Sitä ei tarvita siksi, että erottaisimme propagandan ja toden toisistaan. Sitä tarvitaan, jotta ymmärtäisimme, kuinka toden vastakohta ei ole propaganda vaan epätosi, eikä propaganda vastakohta ole tosi, vaan (vasta)propaganda.

Lähteet: 

Ahonen, Sirkka (2014).  Historia – konfliktin tekijä vai sovittaja? Kosmopolis 44 (1). http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/44/1/historia.pdf

Anttikoski, Päivi: Uusia oppiaineita kouluun: propaganda ja sananvapaus. Helsingin Sanomat 25.10.2015, A5.

Rantala, J. & Ahonen, S. (2015). Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus. 

Wineburg, S. & Reisman, A. (2015). Disciplinary literacy in history. A toolkit for digital citizenship. Journal of Adolescent & Adult Literacy 58 (8). 

Blofeldin kolmas tuleminen

Perjantaina 30.10 Suomen ensi-iltaan tullut SPECTRE jatkaa James Bondin tarinan päivittämistä nykyaikaan. Casino Royalessa ja Quantum of Solacessa synnytettiin uusi Bond. Skyfallissa aloitettiin matka Bondin henkilökohtaiseen menneisyyteen ja mieleen samalla kun agentin ympärille kasattiin salaisen palvelun ”lähitiimi” eli M, Q ja Moneypenny. Neljännessä Daniel Craigin Bondissa näyttämölle saapuu Bondin arkkivihollinen - Ernst Stavro Blofeld.

Lurjuksien lurjus

Ian Fleming loi kolmessa kirjassaan (Pallosalama, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa ja Elät vain kahdesti) kuvan täysin paatuneesta, häikäilemättömästä ja vallanhimoisesta konnasta, joka pyrkii tavoitteeseensa keinoja kaihtamatta. Tämän ruumiillistuma on SPECTRE, Blofeldtin johtama rikollisjärjestö, joka on eräänlainen rikollisten verkosto, mutta samanaikaisesti tiukasti Blofeldin alaisuudessa toimiva järjestö, jonka perusvastustajat ovat Englannin salainen tiedustelupalvelu ja CIA – etenkin silloin vanhaan aikaan.

Vuonna 1961 ilmestyneessä Pallosalamassa Ian Fleming esittelee kirjan viidennessä luvussa kansainvälisen rikollisuus- ja terroristijärjestön S.P.E.C.T.R.E. ja sen suvereenin johtajan. Ernst Stavro Blofeld syntyi 28.5.1908 Puolan Gdyniassa kansainväliseen perheeseen: äiti oli kreikkalainen, isä puolalainen. Kotikasvatusta ja koulukasvatusta täydensivät valtio-opin ja kansantalouden opinnot Varsovan yliopistossa, jonka jälkeen opinnot jatkuivat vielä konerakennuksen ja radiotekniikan osalta Varsovan teknillisessä instituutissa.

Samana vuonna kun Hitler astui valtaan Saksassa vuonna 1933, Blofeld meni töihin Puolan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttoriin. Blofeld ymmärsi pian, millainen arvo konttorin läpi kulkevissa kaapeli- ja lennätinsanomissa oli. Poliittisen ilmaston kiristyessä tiedoista tuli arvokkaita – vihollisille. Niillä hän tienasi alkuomaisuutensa myymällä tietoja niin Saksaan, Ruotsiin kuin Yhdysvaltoihin, kunnes hän epäili olevan aika lopettaa ja siirtyi Puolasta Euroopan kautta Turkkiin, jossa hän seurasi sodan kulkua ja valitsi puolensa sen mukaan, kuka oli voitolla.

Nuorta Blofeldia Fleming kuvaa salskeaksi ja lihaksikkaaksi, olihan hän nuorena harrastanut painonnostoa. Pitkä, charmantti ja karismaattinen Blofeld oli vuosien saatossa kuitenkin lihonut yli satakiloiseksi ja isomahaiseksi, lihaksiltaan veltostuneeksi keski-ikäseksi mieheksi.

The Special Executive for Counterintelligence, Terrorism, Revenge and Exortion eli Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikosjärjestö S.P.E.C.T.R.E. oli Blofeldin luoma imperiumi, joka oli muodostettu tuottamaan voittoa ja jolle Blofeld antoi koko elämänsä.  

Taistelu maailman herruudesta saa kuitenkin yllättävän käänteen kirjassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, kun Blofeld kostaa Bondille surmaamalla tämän vastavihityn puolison Tracyn. Bondille ei jää muita vaihtoehtoja kuin lähteä henkilökohtaiselle kostoretkelle kirjassa Elät vain kahdesti. Se johtaa Blofeldin kuolemaan.

”Bond polvistui kädet kouristuksenomaisesti Blofeldin kurkkua kuristaen. Hän ei nähnyt mitään, eikä kuullut mitään hirvittävässä verenhimonsa puuskassa”

Blofeldin tarina on Flemingin tutkielma pahuuden kehittymisestä ihmisessä. Älykkään, mutta moraalittoman ihmisen kohtalo on hulluus ja mielipuolisuus, yhtä lailla kuin toisella puolella olevan agentin James Bondin. Blofeldissa tuo pahuus näkyi myös hänen fyysisen olemuksen muuttumisessa salskeasta nuorukaisesta lihavaksi ja irvokkaasti hymyileväksi moraalittomattomaksi mielipuoleksi.

Käsi joka silitti kissaa

Fleming loi Blofeldille kirjoissaan menneisyyden, jonka mädännäisyys ja häikäilemättömyys eivät jää lukijalle missään vaiheessa epäselväksi. Blofeldtilla ei ole omatuntoa, eikä moraalia. Tämä inhimillinen pahuus ei elokuvassa kokonaan katoa, mutta pikemminkin Blofeldista ja hänen järjestöstään tulee poliittinen toimija elokuvissa Elät vain kahdesti, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa ja Timantit ovat ikuisia.

On mielenkiintoista, kuinka paljon hänen hahmonsa muuttui kirjoista elokuviin. Blofeld esiintyy Flemingin Bond-sarjan jälkipään kirjoissa, jotka kirjoitettiin vuosina 1961-64. Siirtymä elokuviin oli vain muutama vuosi, mutta pahuuden ilmentymän sijaan hänestä tuli kylmän sodan osapuolten välissä keikaroiva riidankylväjä, joka pyrki maksimaalisen voitontavoittelun lisäksi saamaan aikaan maailmojen sodan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille.

Ajan henki muuttui 1960-luvulla. Kun vuosikymmenen alkupuoli oli vielä kiinni sodan jälkeisessä maailmassa, vuosikymmenen loppu ennakoi uutta aikaa, jonka yhtenä piirteenä Neuvostoliitto ja Yhdysvallan kilpailivat avaruuden valloittamisesta. Oli luonnollista kytkeä Blofeldin ja Bondin kamppailu kilpajuoksuun avaruuden valloittamisesta ja irtaantua näin Flemingin kirjoista kohti elokuvien itsellisempää elämää, jossa suhde kirjoihin muotoutui hyvinkin löyhäksi. Elokuvissa Blofeldille luotiin myös symboli – sylissä oleva valkoinen kissa.

Viimeisen kerran Blofeld esiintyy Erittäin salaisen prologissa, jossa Bond saa viimein kostettua  vaimonsa surman ja Blofeldin pois elävien kirjoista.

Pahuuden paluu

Daniel Craigin elokuvat ovat raottaneet ovia henkilökohtaiseen James Bondiin, hänen menneisyyteensä ja ihmisyyteensä. Nuo raotukset ovat saaneet kuitenkin enemmän aikaan kysymyksiä ja uteliaisuutta. Aikamme hengen mukaista on kysyä – kuka James Bond on ihmisenä ja tämän tutkimiseen sopii vihollinen, jolla on henkilökohtainen suhde Bondiin - tämän kärsimysten käsikirjoittaja.

Blofeldt on aikansa kuva, mutta kolmannella tulemisellaan häneen piirtyy jotain kerroksellista, jopa ikuista. Viitteet kahteen ensimmäiseen Blofeldtiin ovat ehdottomia, mutta kun länsimaiset tarinat Kainista ja Abelista alkaen vyöryvät erilaisina kuvallisina ja sanallisina tuokiollisina viitteinä eteemme, elokuva muuttuu kulttuurimatkaksi erilaisiin historiallisiin kerrostumiin. Silti, vaikka kulttuurihistoriallinen analyysi on hauskaa ja myös tärkeää, sen ylitse kulkee kiinnostuminen ja uteliaisuus tarinoihin. Tarina on aina historiallinen, joskus myös ikuinen.

Historiantutkijat, valta ja vastuu

Viime aikoina historian tutkijat ovat esittäneet vaateen, että poliittisten päättäjien olisi kuunneltava enemmän ammattihistorioitsijoita. Teema nousi esiin esimerkiksi Historian tutkimuksen päivillä Joensuussa 22.–24.10.2015 professori Maria Lähteenmäen esityksessä. Myöhemmin Lähteenmäki blogasi esityksensä pohjalta muun muassa näin: ”Se rooli, mikä historian asiantuntijoilla on ollut antiikista lähtien aina 1990-2000-luvun murtumaan saakka, on ollut opastajan, ajan asiantuntijan,yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojanja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan rooli.” 

Samaan aikaan toisaalla…

Helsingin kirjamessuilla järjestettiin paneelikeskustelu, missä puitiin ”Suomen karmivaa historiaa”. Keskustelussa oli mukana Suomen tämän hetken medianäkyvyydellä mitattuna tärkein, ja siksi myös kenties vaikutusvaltaisin historioitsija Teemu Keskisarja. Uuden Suomen mukaan hän esitti keskustelussa väitteen: ”400 000 asukkaan Suomesta myösvietiin jopa 30 000 naista ja lasta myytäväksi. Kyse oli aivan suoraan orjuudesta, Keskisarja toteaa ja väittää, että väkilukuun suhteutettuna Suomi kärsi orjuudesta pahimpina vuosina enemmän kuin yksikään Afrikan maa.” 

Vaatimus historian suuremmasta merkityksestä on sinänsä validi − historialla soisi olevan suurempi merkitys yhteiskunnassa ja miksei poliittisessa päätöksenteossakin. Kuitenkin jokin vaatimuksen ja historioitsijoiden tekemien väitteiden, mistä Keskisarjan ulostulo toimikoon esimerkkinä, välillä hiertää. Tarkastellaanpa lisää Keskisarjan hiljattain julkitulleita esiintymisiä, jospa niiden avulla kaiherrus olisi muutettavissa käsitettävään muotoon.

Teemu Keskisarja oli erityisen paljon esillä eri medioissa uuden kirjansa julkistamisen tiimoilta syyskuun puolenvälin tienoilla. Muun muassa YLE nosti pääuutislähetykseen Keskisarjan uuden tutkimuksen, missä käsitellään Suomen viimeistä teloitettua siviiliä − huikea suoritus historiantutkijalta ja ehdoton paikka vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon. Jutussa Keskisarja muun muassa pohtii kuolemanrangaistusta ja toteaa: ”[…] Se (kuolemanrangaistus) on mun mielestä semmonen moraalinen joko-tai -kysymys, josta voi erittäin perustellusti olla kumpaa tahansa mieltä. Et nykyisinhän kuolemanrangaistuksista muistetaan jotkut yhdysvaltain sähkötuolit ja väärät tuomiot, tai Kiinan stadioneiden niskalaukaukset tai jotkut isisksen kurkunleikkaajamuslimit. Mut ei suomessa tollasta ollut. Suomessa kuolemanrangaistus toimi monta sataa vuotta aika hyvin. […]” (En löytänyt uutislähetystä enää Internetistä, mutta haastattelu, jonka pohjalta uutinen oli tehty on katseltavissa täältä. Lainattu osio, tai ainakin sen loppu, oli myös itse uutisissa). 

Seuraavana päivänä (17.9.2015) Keskisarja paistatteli Helsingin sanomien sivuilla kirves kädessään. Jutun aiheena oli jälleen uusi teos kirvesmurhaaja Toivo Koljosesta. Jutun ohessa on osio nimeltä Kolme nopeaa, missä tutkija esittää ajatuksiaan suomalaisista. Kolmantena nopeana Keskisarja lohkaisee: ”Mikään muu kansa ei ole vainonnut homoja yhtä vähän kuin suomalaiset”.  

Kaiherrus alkaa hahmottua: Suuri ongelma on nähdäkseni se, että minä en ymmärrä mitä Keskisarja haluaa esittämillään väitteillä sanoa. Saattaa hyvinkin olla niin, että Suomesta vietiin orjaksi ihmisiä Venäjälle 1700-luvun alkuvuosikymmeninä suhteessa enemmän kuin Afrikan maista aiemmin tai myöhemmin. Niin ikään saattaa olla niin, että kuolemanrangaistus toimi Suomessa tai homoja on vainottu meillä vähemmän kuin muualla, mutta mitä sitten? Asioiden suhteuttaminen historiassa on tärkeä taito, mutta mitä ihmettä me teemme kyseisenlaisilla suhteutuksilla?

Itse viestin ymmärtämättömyyteen liittyy myös väitteistä seuraavat johtopäätökset, mihin tutkija ei ota mitään kantaa. Keskisarjan väitteiden pohjalta voidaan esimerkiksi esittää, että Afrikan orjuus ei ollut suuri asia, tai kuolemanrangaistus voitaisiin ottaa käyttöön Suomessa, koska se toimi hyvin. Myöskään homoseksuaalien nykyinen epätasa-arvoinen kohtelu Suomessa ei ole väärin, sillä monissa muissa maissa homoja on kohdeltu tai kohdellaan vielä huonommin. En malta olla kysymättä: Nämäkö ovat neuvot, mitä tutkija haluaa menneisyyden perusteella poliittisille päättäjille antaa? Haluammeko tosiaan, että tämänkaltaiset viestit kuullaan ja niistä otetaan onkeen? Toki yhtäältä ymmärrän, että Keskisarja tuskin kannattaa kaikkia mahdollisia johtopäätöksiä, mitä väitteiden pohjalta voidaan tehdä. Toisaalta olen sitä mieltä, että tutkija ei voi olla vastuussa kaikista johtopäätöksistä, mitä tutkimusten pohjalta voidaan esittää. Kuitenkin varsinkin kun Keskisarja ei tee selkoa siitä, mitä hän väitteillään haluaa sanoa, on äärimmäisten johtopäätösten tekeminen helppoa. Tai oikeastaan kääntäen, on vaikea nähdä mitä muuta tutkija haluaa väitteellään ”kuolemanrangaistus toimi Suomessa hyvin” sanoa, kuin kannattavansa kuolemanrangaistuksen palauttamista. 

Vaikka esimerkit ovat vain yhdeltä tutkijalta, Keskisarja ei suinkaan ole väitteidensä kanssa yksin. Monet tutkijat esittävät, että näin asiat olivat menneessä ja jättävät niistä vedettävien johtopäätösten tai implikaatioiden tekemisen muille; toisin sanoen eivät kerro, mitä väitteillään tarkoittavat. Näin ollen, vaikka yhdyn siihen, että historialla tulisi olla suurempi merkitys yhteiskunnassa, en voi varauksetta syyttää pelkästään poliittisia päättäjiä: vika ei ole yksin kuulijassa, jos viesti on epäselvä. 

Historian pedagoginen teemanumero HAikiin

"Historian opetus murroksessa" -otsikon alla tullaan julkaisemaan historian pedagoginen teemanumero Historiallisessa Aikakauskirjassa eli HAikissa.
Kyseessä on sikäli merkittävä tapaus, että Historiallisessa Aikakauskirjassa on tähän asti ollut varsin vähän historian oppimista, opetusta, ja historiallista ajattelua käsitteleviä tutkimuksia. Kyseessä on samalla ensimmäinen pedagoginen teemanumero HAikin historiassa.
-   -   -   -   -   -
-   -   -   -   -   -


Kirjoittajakutsu on seuraavanlainen:


Historian opetus ja oppiminen (historian pedagogiikka) ovat nousevia tutkimusaloja Suomessa. Viimeisten vuosien aikana alalta on ilmestynyt useita väitöskirjoja ja erillistutkimuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää kiinnostusta historiallisen ajattelun taitoja kohtaan.


Useissa tutkimuksissa on varsin kriittinen asenne nykyistä historian opetusta kohtaan, ei ainoastaan suhteessa peruskouluun tai lukioon, vaan myös yliopistoon. Historian opetukseen onkin kohdistettu runsaasti muutospaineita sekä oppiaineen sisä-, että ulkopuolelta. Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmat uudistuvat vuonna 2016 ja ylioppilastutkinto sähköistyy. Suomi myös kansainvälistyy ja yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi. Heijastuvatko nämä asiat käsityksiimme historiasta ja siitä, kuinka historiaa opitaan ja opetetaan? Muuttuuko historianopetus ja sen tavoitteet yhteiskunnan mukana? Mikä on historianopetuksen merkitys nyky-Suomessa?


Teemanumeron artikkeleiksi haetaan kirjoituksia, joissa pureudutaan historian opetuksen ja oppimisen tematiikkaan. Lähetä abstrakti (max. 1 sivu) Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeron toimittajille Simo Mikkoselle (simo.mikkonen@jyu.fi), Matti Rautiaiselle (matti.a.rautiainen@jyu.fi) ja Anna Veijolalle (anna.veijola@jyu.fi) 30.11.2015 mennessä.


Abstraktien pohjalta nimetään kirjoittajat ja heiltä kutsutaan varsinaiset artikkelit. Valinnoista ilmoitetaan 15.12.2015 mennessä. Valmiit artikkelit (max. 40 000 merkkiä välilyönteineen ja viitteineen) tulee lähettää teemanumeron toimittajille 15.3.2016 mennessä, minkä jälkeen ne lähetetään vertaisarvioitaviksi. Teemanumero ilmestyy syksyllä 2016.