Historian kenttäkurssi Pietarissa IV: SUOMALAISUUS

Mika Vehmas, Jussipekka Luukkonen, Kimmo Laine ja Elias Peltonen

Suomalaista Pietaria etsimässä

Leninin patsas Suomen asemalla.
Asema sijaitsee alueella, jossa asui
ennen paljon Pietarin suomalaisia.

Ryhmämme sai tehtäväkseen tutkia Pietarin suomalaisuutta ja siihen liittyviä tulkintoja. Käytännössä käsitimme tämän tutustumisena erityisesti Pietarin suomalaisuuden historiaan.

Mistä sitten lähteä etsimään nykypäivän suomalaista Pietaria - ja onko sitä edes olemassa? Nykyisin suomalaista Pietaria on vaikea löytää kaupungista, jonka tärkeimmät nähtävyydet ovat Eremitaasi, Pietarhovi sekä lukuisat kirkot. Näissä suomalaisuutta emme kohdanneet. Liioin pääkatu Nevski Prospektilla suomalaisuutta ei näy. On sinällään kummallista, ettei suomalaisuus näy Pietarissa, vaikka välimatka Suomen rajalta on vain muutama sata kilometriä. Tallinnassa ja Tukholmassa suomalaisten määrä ja matkailu on merkittävää, mutta väkiluvultaan Euroopan neljänneksi suurimpaan kaupunkiin Pietariin matkustetaan huomattavasti vähemmän. Toisaalta sinne pääsee nykyisin kätevämmin kuin aikoihin. Suora Allegro-junayhteys Kouvolasta mahdollisti meillekin vain kahden ja puolen tunnin junamatkan. 

Suomi-talo ja Pyhän Marian kirkko, jotka sijaitsevat
paraatipaikalla Pietarin keskustassa. Suomi-talossa toimii
mm. suomalainen koulu ja Suomen Pietari-instituutti.

Huolimatta siitä, että suomalaisten määrä ja sitä kautta näkyvyys Pietarissa romahtivat Venäjän vallankumouksen myötä, oli mielenkiintoista huomata suomalaisuuden olevan edelleen läsnä. Suomalainen seurakunta Pyhän Marian kirkon yhteydessä, sekä Suomi-talossa toimiva Suomen Pietarin instituutti ovat selvimpiä esimerkkejä tästä. Matkallamme pääsimme todellisen suomalaisen Pietarin jäljille jo heti toisena päivänä kun vierailimme edellä mainitussa “Suomi-korttelissa”. Suomalaista Pietaria ei siis tarvinnut kuitenkaan kauaa etsiä. Lisäksi on huomioitava, että koska ryhmämme oli tutustunut nimenomaan kaupungin rikkaaseen suomalaismenneisyyteen, ehkä odotukset suomalaisuuteen törmäämisestä olivat tavanomaista korkeammalla.

Saimme myös kuulla Pietarissa asuvilta ja työskenteleviltä suomalaisilta, että suomalaisilla on edelleen kaupungissa hyvä maine. Tämän voisi ehkä ajatella juontavan juurensa suuren suomalaisvähemmistön ajoilta. Jotain hyvistä suhteista kertonee sekin, että yliopistomme tekee yhteistyötä pietarilaisen eliittiyliopiston Higher School of Economicsin kanssa. Lisäksi opettajaopiskelijat vierailivat Pietarin suomalaisessa koulussa, sekä opettamassa venäläisessä Koulu 204:ssä, jossa suomi on toinen opetettavista vieraista kielistä. 

Vallankumouksen 1917 jälkeen
kaupungissa asui runsaasti
suomalaisia kommunisteja. Ohessa
Eino Rahjan hauta.

Teimme matkamme aikana myös päivän retken Viipuriin. Kaupungin monet suomalaisvaikutteet ovat jo ennestään hyvin tuttuja, mutta ehkäpä erityisen hyvin jäi mieleen Viipurin kaupunginkirjasto, jonka kunnostus valmistui vuonna 2013. Kirjasto oli kieltämättä oikein hieno ja kunnostustyö on näköjään saanut myös useita palkintoja, mm. eurooppalaisen kulttuuriperinnön Europa Nostra -palkinnon vuonna 2015. Meille ei siis aivan turhaan järjestetty kirjaston hyvinkin kokonaisvaltaista esittelyä. Alun perin Alvar Aallon suunnittelema rakennus toi myös vahvasti mieleen yliopistomme päärakennuksen Jyväskylässä. 

Lopuksi voitaneen todeta, että suomalainen Pietari ei ole tänä päivänä läsnä kaikkialla eikä niin vahvasti kuin vielä sata vuotta sitten. Tutustumalla Pyhän Marian kirkkoon ja sen yhteydessä toimiviin suomalaisinstansseihin oli kuitenkin mahdollista hahmottaa paremmin suomalaisten merkitystä kaupungille. Samalla oli huomioitavissa, että Pietarin suomalaiset ovat nykyäänkin aktiivista väkeä ja että heidän maineensa on säilynyt hyvänä.

Historian kenttäkurssi Pietarissa III - PIETARHOVI

Katariina Saarinen, Annina Pihlajamäki, Joona Lehto ja Jan-Peter Gustafsson

Pietarhovi

Pietarhovin sisäänkäynti

Pietarin matkamme viidentenä päivänä pääsimme tutustumaan Pietarhoviin, kuninkaallisten hulppeaan kesäasuntoon, johon ryhmämme oli tutustunut jo etukäteen sen historian ja siitä tehtyjen tulkintojen kautta.

Berlitzin Pietari-matkaoppaan mukaan Pietarhovin vierailija kokee rakennusten ja puistojen henkeäsalpaavan kauneuden ja restauroijien hämmästyttävän kädenjäljen. Käytyämme paikan päällä voi todeta, että kuvaus ei ole lainkaan liioittelua. Pietarhovista löytyi joukko toinen toistaan upeampia saleja, jotka toden totta lähes salpasivat hengen upeilla yksityiskohdillaan. Pietarhovissa pientä ahdistuneisuuta aiheutti kovin pienet huoneet, joihin härmäläinen heinäsirkkaparvi ahtautui kahdessa osassa, mutta siltikin saimme aikaan hälyttimien laukeamisen, kun jonkun takapuoli osui naruihin, jotka suojasivat arvokkaita hovin esineitä. Ainoat huonot puolet Pietarhovin vierailussa olivat ne seikat, että upeaksi kuvattu puisto ja suihkulähteet eivät maaliskuun harmaudessa (toisaalta Pietarhovin rakennus korostui näissä sääolosuhteissa kirkkaana kaiken harmaan ja ankean miljöön keskeltä) päässeet oikeuksiinsa sekä se, että vapaa kiertäminen Pietarhovissa oli täysi mahdottomuus: “It should be you follow me, not the other way around!”, sanoi oppaamme venäläisesti korostaen ja pieni närkästys äänessään.Kuten jotkut ryhmäläisistämme totesivat, oli oikeastaan hyvä, että Pietarhovissa ei sisällä saanut ottaa kuvia. Näin ei vahingossakaan keskittynyt kännykkään tai kuvien ottamiseen, vaan pystyi käyttämään kaiken ajan yksityiskohtien ihailemiseen.

Pietarhoviin, kuten muihinkin käyntikohteisiin, tutustuminen oli helpompaa ja antoisampaa, kun niistä oli lukenut etukäteen. Vierailut olivat kiinnostavampia ja erilaisiin yksityiskohtiin osasi kiinnittää paremmin huomiota, kun paikkojen historia oli jo jonkin verran tuttua. Paikan päällä historia oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Pietarhovin historiaan tutustumisessa auttoivat myös mainiot matkaoppaamme. Heidän avullaan vierailijan oli mahdollista kuvitella kuninkaallisten todellista elämää heidän kesäasunnollaan. Pietarhovi sisälsikin paljon hienoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia, joihin asiaan perehtymättömänä ei tulisi ehkä kiinnitettyä huomiota. Mieleemme jäivät esimerkiksi oikoreitit tyttö- ja poikaystävien huoneisiin, sekä lukemattomat määrät muotokuvia eri ihmisistä.

Pietarhovin upea puisto ja suihkulähteet
eivät valitettavasti näin alkukeväästä
päässet oikeuksiinsa.

Tulkinnat

Kun etukäteen tutustuimme Pietarhovista tehtyihin tulkintoihin, huomiomme kiinnittyi kuninkaallisen ajan korostamiseen. Toisaalta myös Pietarhovin tuhosta toisen maailmansodan aikaan oli paljon mainintoja erilaisissa lähteissä, erityisesti neuvostoajalta peräisin olevissa matkaoppaissa, joissa tuhoja ja sodan jälkeistä restaurointia kuvailtiin hyvin monipuolisesti. Hovissa vieraillessamme pystyimme palaamaan ajatuksissamme tsaarien aikaan, mutta toisaalta hovin esittelyssä heijastuivat Neuvostoliiton aikana tehdyt valtaisat palatsin korjaustyöt. Entisöinnit ja korjaukset pystyi usein selkeästi erottamaan, mikä saattaa joitain autenttisuuden metsästäjiä ahdistaa, mutta toisaalta ne juuri kertovat parhaiten siitä, miten ison ja haastavan työn entisöijät ovat tehneet. Oppaamme kertoikin, että monet hovin arvokkaimmat esineet olivat pelastuneet, kun ne oli sodan ajaksi viety turvaan Siperiaan. Pietarhovin historiassa yhdistyvätkin sekä tsaarien ajan loisto, että nousu toisen maailmansodan tuhoista massiivisen jälleenrakennuksen myötä.

Kaiken kaikkiaan Pietarin matka oli unohtumaton kokemus. Pietarissa kaupunkina olisi varmasti riittänyt nähtävää vielä toisellekin viikolle, mutta matkamme jälkeen pystyimme varmasti kaikki toteamaan, että näimme ja koimme viikkomme aikana Pietarissa enemmän kuin monet useamman vierailun aikana yhteensä. Vierailut yliopistolla ja kanssakäyminen ”tavallisten” pietarilaisten kanssa antoivat myös tietoa muustakin kuin normaalille turistille näyttäytyvästä Pietarista ja Venäjästä ylipäätään. Voimmekin suositella vastaavia matkoja tai esimerkiksi vaihtoa Pietarissa, jos haluat päästä syvempään käsitykseen venäläisestä ja pietarilaisesta kulttuurista. Pietari on myös nykyiseltä hintatasoltaan hyvin opiskelijaystävällinen. Ruoka, juoma, liikkuminen julkisilla ja museoiden pääsymaksut ovat kaikki halpoja (joihinkin museoihin pääsi jopa ilmaiseksi opiskelijakorttia vilauttamalla). Myös baareja ja klubeja löytyy, joissa voi huurteisen tuopin (tai vodka paukun) avulla huuhtoa kadulta kertyneet pölyt pois kurkusta ja rentoutua pitkien kävelyiden ja metrolla ajon jälkeen.

Historian kenttäkurssi Pietarissa

JOHDANTO

Historian opetuksessa - erityisesti yliopistossa - lähdetään aivan liian harvoin laitoksen seinien ulkopuolelle. Opetus tapahtuu hyvin pitkälti luento- ja seminaarisaleissa, vaikka välillä voisi tehdä ihan hyvää katsoa seinien ulkopuolelle ja viedä opetus sinne missä tapahtuu ja missä on lähdeaineistoa.

Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitos on jo pidempään viritellyt yhteistyöstä pietarilaisen Higher School of Economicsin eli HSE:n - tuttavallisemmin Vyshkan - kanssa. Reilu vuosi sitten lähdimme hakemaan rahaa yhteistä Pietarissa järjesttävää viikon mittaista kurssia varten. Hakemukseen käytetty aika palkittiin, ja syksyllä kurssia ryhdyttiin puuhaamaan ihan tosissaan.

Kurssin ytimessä oli historian tulkinnallinen luonne. Tavoitteena oli tarkastella miten eri kohteita, asioita ja ilmiöitä on käsitelty eri aikoina ja millaisia narratiiveja niiden ympärille on rakennettu. Suomen ja Venäjän tapauksessa löytyy huomattava määrä aihepiirejä, joista maiden välillä on keskenään hyvinkin ristiriitaisia tulkintoja, jotka ovat vaikeasti sovitettavissa yhteen. Tältä pohjalta koko kurssia lähdettiin rakentamaan.

Cimon myöntämän FIRST-rahoituksen turvin pystyimme hyvällä suunnittelulla valitsemaan matkalle mukaan yhteensä 25 suomalaista historianopiskelijaa. 15 näistä osallistui suorittu kurssia historian oppiaineeseen, ja 10 oli suorittamassa opetusharjoittelua. Pietarin päässä kurssille osallistui 20 HSE:n opiskelijaa "Public history" maisteriohjelmasta. Meiltä matkaan lähti 2 opettajaa, HSE:ssa mukana oli 2 opettajaa. Lisäksi valmisteluihin osallistui useita muita ihmisiä kummankin yliopiston hallinnosta.

Opiskelijoiden valinta tapahtui sähköisellä ilmoittautumisella. Mahdollisiin kysymyksiin vastaamiseksi ennen ilmoittautumisen alkua järjestettiin tiedotustilaisuus, jossa kerrottiin kurssin luonteesta, vaatimuksista ja vastailtiin kysymyksiin. Ilmoittautuminen avautui eräänä keskiviikkona aamuna kello 8:00. Kurssin osallistujamäärä tuli täyteen 6 sekunnissa, mikä lienee laitoksen uusi ennätys. 12 sekunnin kohdalla varapaikatkin olivat jo kaikki menneet.

Ennen varsinaista matkaa opiskelijat jaettiin 3-4 hengen ryhmiin, joista kullekin jaettiin teema, johon heidän tuli perehtyä ennen matkaa, jota tarkasteltaisiin matkan aikana, ja josta he tulisivat lopuksi kirjoittamaan esseemuotoisen tutkielman. Tehtävänä oli perehtyä näistä teemoista tehtyihin erilaisiin tulkintoihin, sekä niitä ympäröivään historiakulttuuriin ja -politiikkaan. Teemat olivat Smolnyn Instituutti, suomalainen Pietari, Viipuri, ja Pietarhovi. Kaikki nämä kohteet olivat sellaisia, että niihin paneuduttiin myös matkan aikana. Ideana oli tarkastella vaikuttaisiko kohteeseen perehtyminen kentällä opiskelijoiden tulkintoihin ja oppimiseen, ja mitä he mahdollisesti saisivat tällä tavoin irti eri kohteista.

Opiskelijaryhmät kirjoittavat omista teemoistaan kukin yhden blogitekstin, jossa he käsittelevät omaa teemaansa ja siihen liittyviä tulkintoja, paikan päällä tekemiään havaintoja, sekä yleisesti ajatuksiaan tällaisesta työskentelymuodosta.

Opettajaopiskelijoiden kokemuksista vierailusta ja opettamisesta venäläiskoulu 204:ssa tulee lisäksi oma erillinen tekstinsä. 

Kirjoitan itse vielä erillisen tekstin yhteistyöstä HSE:n kanssa, sekä kurssiin liittyneestä puolen päivän mittaisesta ryhmätyöosiosta HSE:n opiskelijoiden kanssa.

Totuutta vai propagandaa?

Päivi Anttikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.10.2015 siitä, kuinka koulujen medialukutaidon opettamista tulisi päivittää. Jo nyt medialukutaitoa ja lähdekritiikkiä opiskellaan esimerkiksi niin äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin kuin kuvaamataidonkin tunneilla. Lisäksi syksyllä 2016 käyttöönotettavissa opetussuunnitelmissa korostuvat muun muassa historian tekstitaitojen merkitys. Näillä tekstitaidoilla tarkoitetaan taitoa lukea ja analysoida lähteitä sekä tehdä päteviä tulkintoja niiden tarkoituksesta ja merkityksestä. Tästä medialukutaidon nykytilasta osuvasti Anttikoskelle huomauttikin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2015 Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Jukka Rantala. 
 

Anttikoski nosti kuitenkin esiin myös toisen, itseäni enemmän hätkähdyttäneen, ajatuksen. Hän kirjoitti, kuinka: ”Pitäisi oppia tunnistamaan, mikä on totta ja mikä propagandaa” asettaen totuuden ja propagandan toisilleen vastakkaisiksi ilmiöiksi. Tämä ei varmasti ollut Anttikosken tarkoitus, mutta tällä tavoin hän myöntyi sellaiselle medialukutaidolle, jossa on hyväksyttävää leimata tietyt asiat tai näkökulmat totuudeksi ja tästä poikkeavat propagandaksi. Jos totuus ja propaganda asetetaan tällä tavoin vastakkaisiksi ilmiöiksi, on vaarana ajattelun kapeutuminen ja muuttuminen mustavalkoiseksi.  

Ajatus absoluuttisesta totuudesta on erityisen haastava, jos käsissämme on yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan liittyviä teemoja. Medialukutaidon opettaminen ei nähdäkseni voi tähdätä siihen että kyetään tunnistamaan totuuksia. Sen sijaan voidaan antaa välineitä siihen, miten pystyä erottamaan erilaisista teksteistä informaation kirjoittajan omat mielipiteet ja arvioimaan sitä, mitkä seikat kenties vaikuttavat siihen, miksi tekstin tuottaja on tekstinsä tuottanut tietystä näkökulmasta käsin. Medialukutaito voi toimia myös välineenä sille, että ymmärrämme tiedon olevan tietoa aina suhteessa niihin lähteisiin, joiden pohjalta se on tuotettu. 

Historian opetuksen yhtenä tavoitteena on kriittinen ajattelu, jota voidaan kehittää erilaisia lähteitä lukemalla. Tällöin keskeistä on erottaa tosiasiat mielipiteistä sekä oppia työskentelemään erilaisten, keskenään ristiriitaistenkin lähteiden kanssa. Ristiriita eri lähteiden välillä ei johdu siitä, että yksi on oikeassa ja toinen väärässä tai että yksi esittää totuuden ja toinen propagandaa. Ristiriita osoittaa sen, että eri mielipiteiden kertojat edustavat eri katsantokantoja. (Ks. Rantala & Ahonen 2015, 93–94.)

Lähdekriittisyys on erinomaisen tärkeä asia. Yhdysvaltalainen historian tekstitaitojen uranuurtaja Sam Wineburg yhdessä Stanfordin yliopiston tutkijan Abby Reisman (2015) kanssa toteaa tutkimuksessaan että eri mediaa laajasti käyttävien nuorten medialukutaidon ongelmakohtana on se, että he keskittyvät lukemaan kuvia, kuvatekstejä ja kirjoitettuja tekstejä informaation tarjoajina. Nuoret eivät tarkasta lainkaan, kuka näiden tekstien kirjoittaja on ja mikä on kirjoittajan taustaorganisaatio. Myös lähteiden riittämätön kontekstualisointi, eli sen pohtiminen, miksi teksti on tuotettu juuri tietyssä tilanteessa ja mihin laajempaan yhteyteen se liittyy, uupui nuorten tekstitaidoista. Wineburg ja Reisman näkevät, että ainoana keinona kasvattaa medialukutaitoisempaa lukijakuntaa on, että oppilaille tarjotaan välineitä siihen, että he itse kykenesivät tarkastelemaan eri lähteitä ja sitä, millä tavoin niissä pyritään vaikuttamaan lukijaan. Välineinä tähän he tarjoavat lähdekritiikkiä, kuin myös lähteiden kontekstualisointia niiden syntytilanteeseen sekä siihen keskusteluun, johon ne ottavat osaa.

Yhteiskunnassamme on liikkeellä vahvoja ryhmäkohtaisia kertomuksia, jotka perustuvat eri osapuolten leimaamiseen. Tarjotessaan usein yksiselitteisiä kertomuksia nämä myös vetoavat ihmisiin. Tyypillistä näille kertomuksille on se, että niissä luodaan vahvoja kahtia-asetteluja meidän ja muiden sekä oikean tiedon ja propagandan välille. Tyypillistä on myös se, että tiettyyn ”totuuteen” samaistuva henkilö etsii tätä hyväksymäänsä tarinaa tai ideologiaa tukevaa tietoa ja jättää huomiotta – tai leimaa propagandaksi – sellaisen tiedon, joka ei sitä tue. Sirkka Ahonen (2014) on todennut, kuinka myyttien ylläpitäminen on tehokas tapa ylläpitää konflikteja. Vain asettamalla tällaiset ryhmäkohtaiset kertomukset, myytit, dialogin kohteeksi voidaan niitä tarkastella analyyttisesti ja kenties purkaa niitä. 

Myyttien purkaminen ei kuitenkaan tapahdu leimaamalla vastakkaista kertomusta propagandaksi ja omaa totuudeksi. Myyttien purkaminen tapahtuu vain hyväksymällä toisen kertomuksen olemassa olo ja se, että nämä kertomukset suhteutuvat tietyllä tapaa toisiinsa ollen osa samaa ilmiötä. Medialukutaitoa totta tosiaan tarvitaan. Sitä ei tarvita siksi, että erottaisimme propagandan ja toden toisistaan. Sitä tarvitaan, jotta ymmärtäisimme, kuinka toden vastakohta ei ole propaganda vaan epätosi, eikä propaganda vastakohta ole tosi, vaan (vasta)propaganda.

Lähteet: 

Ahonen, Sirkka (2014).  Historia – konfliktin tekijä vai sovittaja? Kosmopolis 44 (1). http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/44/1/historia.pdf

Anttikoski, Päivi: Uusia oppiaineita kouluun: propaganda ja sananvapaus. Helsingin Sanomat 25.10.2015, A5.

Rantala, J. & Ahonen, S. (2015). Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus. 

Wineburg, S. & Reisman, A. (2015). Disciplinary literacy in history. A toolkit for digital citizenship. Journal of Adolescent & Adult Literacy 58 (8).