Totuutta vai propagandaa?

Päivi Anttikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.10.2015 siitä, kuinka koulujen medialukutaidon opettamista tulisi päivittää. Jo nyt medialukutaitoa ja lähdekritiikkiä opiskellaan esimerkiksi niin äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin kuin kuvaamataidonkin tunneilla. Lisäksi syksyllä 2016 käyttöönotettavissa opetussuunnitelmissa korostuvat muun muassa historian tekstitaitojen merkitys. Näillä tekstitaidoilla tarkoitetaan taitoa lukea ja analysoida lähteitä sekä tehdä päteviä tulkintoja niiden tarkoituksesta ja merkityksestä. Tästä medialukutaidon nykytilasta osuvasti Anttikoskelle huomauttikin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2015 Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Jukka Rantala. 
 

Anttikoski nosti kuitenkin esiin myös toisen, itseäni enemmän hätkähdyttäneen, ajatuksen. Hän kirjoitti, kuinka: ”Pitäisi oppia tunnistamaan, mikä on totta ja mikä propagandaa” asettaen totuuden ja propagandan toisilleen vastakkaisiksi ilmiöiksi. Tämä ei varmasti ollut Anttikosken tarkoitus, mutta tällä tavoin hän myöntyi sellaiselle medialukutaidolle, jossa on hyväksyttävää leimata tietyt asiat tai näkökulmat totuudeksi ja tästä poikkeavat propagandaksi. Jos totuus ja propaganda asetetaan tällä tavoin vastakkaisiksi ilmiöiksi, on vaarana ajattelun kapeutuminen ja muuttuminen mustavalkoiseksi.  

Ajatus absoluuttisesta totuudesta on erityisen haastava, jos käsissämme on yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan liittyviä teemoja. Medialukutaidon opettaminen ei nähdäkseni voi tähdätä siihen että kyetään tunnistamaan totuuksia. Sen sijaan voidaan antaa välineitä siihen, miten pystyä erottamaan erilaisista teksteistä informaation kirjoittajan omat mielipiteet ja arvioimaan sitä, mitkä seikat kenties vaikuttavat siihen, miksi tekstin tuottaja on tekstinsä tuottanut tietystä näkökulmasta käsin. Medialukutaito voi toimia myös välineenä sille, että ymmärrämme tiedon olevan tietoa aina suhteessa niihin lähteisiin, joiden pohjalta se on tuotettu. 

Historian opetuksen yhtenä tavoitteena on kriittinen ajattelu, jota voidaan kehittää erilaisia lähteitä lukemalla. Tällöin keskeistä on erottaa tosiasiat mielipiteistä sekä oppia työskentelemään erilaisten, keskenään ristiriitaistenkin lähteiden kanssa. Ristiriita eri lähteiden välillä ei johdu siitä, että yksi on oikeassa ja toinen väärässä tai että yksi esittää totuuden ja toinen propagandaa. Ristiriita osoittaa sen, että eri mielipiteiden kertojat edustavat eri katsantokantoja. (Ks. Rantala & Ahonen 2015, 93–94.)

Lähdekriittisyys on erinomaisen tärkeä asia. Yhdysvaltalainen historian tekstitaitojen uranuurtaja Sam Wineburg yhdessä Stanfordin yliopiston tutkijan Abby Reisman (2015) kanssa toteaa tutkimuksessaan että eri mediaa laajasti käyttävien nuorten medialukutaidon ongelmakohtana on se, että he keskittyvät lukemaan kuvia, kuvatekstejä ja kirjoitettuja tekstejä informaation tarjoajina. Nuoret eivät tarkasta lainkaan, kuka näiden tekstien kirjoittaja on ja mikä on kirjoittajan taustaorganisaatio. Myös lähteiden riittämätön kontekstualisointi, eli sen pohtiminen, miksi teksti on tuotettu juuri tietyssä tilanteessa ja mihin laajempaan yhteyteen se liittyy, uupui nuorten tekstitaidoista. Wineburg ja Reisman näkevät, että ainoana keinona kasvattaa medialukutaitoisempaa lukijakuntaa on, että oppilaille tarjotaan välineitä siihen, että he itse kykenesivät tarkastelemaan eri lähteitä ja sitä, millä tavoin niissä pyritään vaikuttamaan lukijaan. Välineinä tähän he tarjoavat lähdekritiikkiä, kuin myös lähteiden kontekstualisointia niiden syntytilanteeseen sekä siihen keskusteluun, johon ne ottavat osaa.

Yhteiskunnassamme on liikkeellä vahvoja ryhmäkohtaisia kertomuksia, jotka perustuvat eri osapuolten leimaamiseen. Tarjotessaan usein yksiselitteisiä kertomuksia nämä myös vetoavat ihmisiin. Tyypillistä näille kertomuksille on se, että niissä luodaan vahvoja kahtia-asetteluja meidän ja muiden sekä oikean tiedon ja propagandan välille. Tyypillistä on myös se, että tiettyyn ”totuuteen” samaistuva henkilö etsii tätä hyväksymäänsä tarinaa tai ideologiaa tukevaa tietoa ja jättää huomiotta – tai leimaa propagandaksi – sellaisen tiedon, joka ei sitä tue. Sirkka Ahonen (2014) on todennut, kuinka myyttien ylläpitäminen on tehokas tapa ylläpitää konflikteja. Vain asettamalla tällaiset ryhmäkohtaiset kertomukset, myytit, dialogin kohteeksi voidaan niitä tarkastella analyyttisesti ja kenties purkaa niitä. 

Myyttien purkaminen ei kuitenkaan tapahdu leimaamalla vastakkaista kertomusta propagandaksi ja omaa totuudeksi. Myyttien purkaminen tapahtuu vain hyväksymällä toisen kertomuksen olemassa olo ja se, että nämä kertomukset suhteutuvat tietyllä tapaa toisiinsa ollen osa samaa ilmiötä. Medialukutaitoa totta tosiaan tarvitaan. Sitä ei tarvita siksi, että erottaisimme propagandan ja toden toisistaan. Sitä tarvitaan, jotta ymmärtäisimme, kuinka toden vastakohta ei ole propaganda vaan epätosi, eikä propaganda vastakohta ole tosi, vaan (vasta)propaganda.

Lähteet: 

Ahonen, Sirkka (2014).  Historia – konfliktin tekijä vai sovittaja? Kosmopolis 44 (1). http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/44/1/historia.pdf

Anttikoski, Päivi: Uusia oppiaineita kouluun: propaganda ja sananvapaus. Helsingin Sanomat 25.10.2015, A5.

Rantala, J. & Ahonen, S. (2015). Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus. 

Wineburg, S. & Reisman, A. (2015). Disciplinary literacy in history. A toolkit for digital citizenship. Journal of Adolescent & Adult Literacy 58 (8). 

Historianopetus, -tutkimus ja väärät uskomukset

Opetustyössä jos jossain oppii nöyryyttä, kunhan muistaa olla avoin ja valmis arvioimaan omia näkemyksiään. Historia on yksi niistä oppiaineista, jossa oikeita vastauksia on vähän ja tiukka tarrautuminen omiin tulkintoihin ja näkemyksiin ei useinkaan johda hyviin tuloksiin. Yksisuuntainen luennointi toimii joissakin tilanteissa, mutta paljon hedelmällisempää on kuunnella opiskelijoiden kysymyksiä ja kommentteja, jolloin usein huomaa omien tulkintojensa ongelmakohdat.

Pidin luentoa historian ja politiikan suhteesta. Historian tulkinnallinen luonne kun on altistanut - ja altistaa edelleen - tieteenalan erilaisille väärinkäytöksille. Menneisyyden tapahtumien tulkintaa poliittisiin tarkoituksiin esiintyy runsaasti ja tarkoitukseni oli nostaa esille että osa historiatieteen - ja tutkijan - tehtävää on "estää uskomuksiin" sekä toisaalta "vääriin yleistyksiin" perustuvia näkemyksiä ja maailmankuvia. Nähdäkseni osa yliopistojen kolmatta tehtävää on vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa, jolloin historiantutkimuksen tulee pyrkiä puuttumaan historian väärinkäytöksiin ja julkiseen keskusteluun siltä osin kuin tutkimus näkee niiden olevan räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa.

Mutta missä raja kulkee ja mikä lopulta on mahdollista? 

Yhdysvaltain mediaa läheltä seuraavana on esimerkiksi helppo nähdä, että julkisen keskustelun polarisoituminen on juuri nyt mennyt niin pitkälle että esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä ilmeneviä tulkintoja Yhdysvaltain menneisyydestä on vaikea lähteä kiistämään. Jos heidän näkemyksiään pyrkii kyseenalaistamaan, tuloksena on vain katkera ja päämäärätön väittely, joka ei johda mihinkään. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse oikeastaan hakea Suomea kauempaa. Meiltä löytyy ryhmiä, jotka tulkitsevat esimerkiksi Suomen suhdetta Venäjään ja venäläisiin omalla tavallaan, tai joilla on oma, historiantutkimuksen valtavirrasta eroava näkemyksensä luovutetun Karjalan kysymyksestä. Nämä ryhmät esittävät asiansa poleemisesti ja tuomitsevat poikkeavat näkemykset yleensä jonkinlaisena harhaoppisuutena, petturuutena, tai vastaavalla tavalla siten, ettei vastaväitteille jää tilaa. Tällaisissa tilanteissa tutkijan suorat yritykset toimia tällaisten erimielisten ryhmien välissä ovat usein tuhoon tuomittuja ja johtavat pahimmillaan siihen että molemmat osapuolet leimaavat tutkijan omalle ryhmälleen vihamieliseksi.

Sekä Suomen että Yhdysvaltain kohdalla puhutaan kuitenkin avoimista, demokraattisista yhteiskunnista. Tutkijalla on mahdollisuus osallistua keskusteluun ja haastaa vallitsevia näkemyksiä. Eikö tämän pitäisi myös olla tutkijan velvollisuus? Onko tutkijalla lupa pistää päänsä pensaaseen ja todeta että välillä julkiseen keskusteluun osallistuminen on turhaa ja aiheuttaa vain entistä voimakkaamman vastareaktion?

Yksi historian kouluopetuksen keskeisistä tavoitteista on kriittisyyteen kasvattaminen. Oppilaita pyritään opettamaan ymmärtämään että samastakin aineistosta voidaan tehdä erilaisia tulkintoja. Samalla tulkintoja opetetaan analysoimaan ja tarkastelemaan mikä tekee tulkinnasta mahdollisesti epäluotettavan. Tähän suuntaan opetussuunnitelmauudistus ainakin näyttäisi historianopetusta olleen viemässä viime vuosikymmeninä. Demokratiassa jokaisella on ainakin periaatteessa mahdollisuus esittää näkemyksiään ja tulkintojaan. Samalla julkisen ja kaikille yhteisen opetuksen tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, että kaikille annetaan välineet julkisen keskustelun ja mielipiteiden tulkintaan ja analysoimiseen. 

Tämä pätee myös historian väärinkäyttöön ja menneisyyden (tahallisiin) väärintulkintoihin. Demokratiassa tutkija ei voi yksin torjua historian väärinkäytöksiä. Jos yleisöllä ei ole välineitä tai halua ymmärtää keskustelua, populistien on helppo ampua tutkijan näkemykset alas.

Maailmalla on viime vuosilta runsaasti esimerkkejä historian käytöstä erilaisiin poliittisiin ja itsekkäisiin päämääriin. Suomessa esimerkkejä on viime vuosilta suhteellisen vähän. Erityisesti Venäjä tuntuu kuitenkin olevan aihe, johon meillä tiivistyy niin paljon tunteita, erilaisia ennakkoluuloja ja -käsityksiä, että aiheen objektiivinen käsittely on vaikeaa. Tämä heijastuu erityisesti lähihistorian tulkintoihin. Mitään suomettumisen aikoihin verrattavaa historian uudelleentulkintaa ei toki ole nähtävissä, mutta esimerkit monista Euroopan maista ja Yhdysvalloista voisivat yhtä hyvin tapahtua Suomessakin.

Opiskelijan kysymys kuitenkin koski tutkijan roolia mahdollisten väärinkäytösten käsittelyssä, sekä keinoja joita tutkijalla on. Yksi tärkeä asia on muistaa että vaikka tutkimuksen ja julkisen keskustelun tulisi vaikuttaa toisiinsa on olemassa myös vaarallisia esimerkkejä siitä mitä tapahtuu kun julkinen keskustelu alkaa vaikuttaa historiantutkimukseen. Tämän päivän Venäjä on vain yksi tapaus, jossa tutkimukseen - ja aivan erityisesti opetukseen - on lähdetty aktiivisesti vaikuttamaan politiikan keinoin. Tulkintoja on pyritty karsimaan ja tutkimuksen lähtökohtiin on näin ollen puututtu.

Tutkijoiden ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin huolehtia siitä että tutkimuksessa toteutuvat tärkeimmät prinsiipit: riippumattomuus, eettisyysja pyrkimys totuuteen. Määritellään totuus sitten miten hyvänsä, se ei voi olla ulkoa päin, poliittisen tai itsekkäin perustein määritelty näkemys jostakin. On tärkeää osallistua myös julkiseen keskusteluun, mutta sen ei tule olla ristiretki eikä muuttua donquijotemaiseksi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Tutkimuksen lähtökohdista huolen pitäminen on kuitenkin tutkijan tärkein tehtävä. Toisin kuin monen muun tieteenalan kohdalla, historiantutkimus on myös ns. suuren yleisön ymmärrettävissä


PS. Jäin pohtimaan itseäni. Vältin vuosia suomeksi kirjoittamista. Olen myös kieltäytynyt (joskin myös suostunut) kommentoimaan omaan alaani liittyviä asioita mediassa. Usein kieltäytyminen on liittynyt leimautumisen pelkoon. Olen joutunut pohtimaan kieltäydynkö itsekkäistä vai epäitsekkäistä syistä. Perustelu ei ole aina ollut helppoa. Kysymys on siis vaikea ja vaatii pohdintaa jatkossakin.

Historiapolitiikkaa koulussa

Historian opetus saapui kouluihin aikanaan kansallisen edun nimissä. Kansallisvaltioiden edun katsottiin vaativan yhteistä menneisyyttä, kansallista menestystarinaa ja kansan oikeutusta tukevaa tulkintaa menneisyydestä. Tämä perintö elää edelleen faktoja ja vuosilukuja painottavassa, yksitulkintaisessa opetuksessa. Asiantuntijat ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä siitä, että kriittinen kansalaisuus edellyttää monitulkintaisuuden lisäämistä ja johtaa väistämättä kansallisen tulkinnan heikkenemiseen. Perusoletuksena tuntuisi olevan se, että vähitäänkin länsimaissa tämä kehitys olisi jo varsin pitkällä.
Tässä suhteessa oli mielenkiintoista lukea uutinen Yhdysvalloista, jossa todettiin opiskelijoiden protestoivan koulun johtokunnan päätöstä kävelemällä ulos koulusta. (Konservatiivinen) kouluneuvosto Denverissä, Coloradossa päätti fokusoida historian opetuksen patriotismin ja auktoriteettien kunnioituksen kasvattamiseen. Oppilaiden kansalaistottelemattomuus edusti juurikin sitä toimintaa, jota koulun johtokunta pyrki historian opetuksen fokusta muokkaamalla kitkemään. Ennen opiskelijoiden protestia opettajat olivat ilmoittautuneet joukolla sairaiksi.
Sinänsä koulun johtokunnan päätöksessä ei ollut mitään uutta. Monessa USAn osavaltiossa nämä ovat historian opetuksen keskeisiä tavoitteita (osavaltiot, ei liittovaltio, päättävät opetuksen sisällöistä). Tämä kuitenkin osoittaa, miten historian opetus on edelleen, tai miten siitä on uudelleen tullut keskeinen poliittisen kädenväännön kohde. Eikä tämä ole vierasta Euroopallekaan. Unkari on varmasti kärjistetyin esimerkki historian uudelleentulkinnasta patrioottisessa kontekstissa. Vastaavia vaatimuksia on kuultu kuitenkin ympäri Eurooppaa, Suomessakin.
Toistaiseksi Suomessa historian opetuksen asiantuntijat ovat saaneet pitkälti ohjailla historian opetuksen tavoitteita ilman suurempaa poliittista keskustelua. Sinänsä poliittinen keskustelu kouluopetuksen päämääristä on tervetullutta, patriotismin ja sokean auktoriteettiuskon paluuta harva historian ammattilainen toivoo. Menneisyydestä löytyy riittävästi esimerkkejä historian opetuksen poliittisten tavoitteiden palveluksessa. Nationalismin läpilyömä historian opetus on harvoin johtanut positiivisiin lopputuloksiin.

 

Kuva: Toledo Blade

http://www.toledoblade.com/Education/2014/09/23/Denver-area-students-walk-out-of-school-in-protest.html