”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?"

”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?” kysyi eräs historian opettajaopiskelija eräänä päivänä sen jälkeen, kun hänelle oli valjennut pitämällään oppitunnilla, etteivät kaikki yläkoululaiset osanneet erottaa historian oppikirjan kappaleista olennaista tietoa epäolennaisesta. No, eipä tuohon voinut oikein muuta vastata, kuin kysyä kuka sen sitten tekee, jos sinä historiaopettajana et sitä tee.

Historian on vahvasti kielellinen oppiaine. Monet menneisyydestä kertovat lähteet ovat tekstejä, mutta myös käsitystä menneestä rakennetaan tekstien avulla. Näin on sekä akateemisen historiantutkimuksen, historian kouluopetuksen kuin myös populaarin historiakulttuurin saralla. Historiantutkimus perustuu pitkälti erilaisten lähdeaineistojen analysointiin, kriittiseen arviointiin ja vertailuun. Myös tietomme, näkemyksemme ja uskomuksemme menneisyydestä perustuvat erilaisiin representaatioihin, joissa kielellä on keskeinen merkitys. 

Eri kentillä on kuitenkin erilainen tapa esittää tietoa menneestä. Mikko peräänkuulutti edellisessä blogikirjoituksessaan sitä, että historiaksi kutsuttaisiin historian tutkimusta ja menneisyyttä kutsuttaisiin menneisyydeksi. Onkin hyvä pohtia sitä, millä tavoin eri konteksteissa menneisyyttä käytetään ja millä tavoin siitä luodaan kuvaa. Yhtä lailla tärkeää on myös nostaa esiin erilaisten toimintakenttien tavat esittää ja käyttää menneisyyteen liittyvää tietoa.  

Otetaan sitten poliittiset puheet, koulujen oppikirjat tai akateemiset historian tutkimukset, kertomus on tyypillinen historian esitysmuoto. Tämä kertomuksellisuus tarkoittaa myös sitä, että kertojalla on valta valita, mitä hän ottaa mukaan ja mitä jättää pois kertomuksestaan. Se, että historia perustuu lähteisiin, ei poista tätä kertojan vallan ongelmaa. Tarinankerrontatavat ovat kuitenkin eri kentillä erilaiset. Tutkija artikuloi auki näkökulmansa, eli ne periaatteet, joiden mukaan hän on valinnut kertomukseensa tietyt asiat ja jättänyt toiset pois. Vaikka muutkin historiakulttuurin tuotteet kerrotaan yleensä jostain näkökulmasta käsin, ei näissä ole tapana purkaa näitä näkökulmia auki. Tämä yleensä erottaakin akateemisen historiantutkimuksen muista historiatuotteista. 

Uudet, syksyllä 2016 käyttöönotettavat opetussuunnitelmat, ovat hyvin tekstikeskeiset. Niiden mukaan jokainen opettaja on kielenopettaja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen opettaja on oman tieteenalansa kielen opettaja. Näin ollen historian opettajan tehtävänä on avata niitä tapoja, joilla eri historian kentillä tietoa menneestä esitetään. Yhtä tärkeää, kuin opettaa akateemisen historiantutkimuksen tiedonmuodostuksen periaatteet, on opettaa, kuinka populaarissa historiakulttuurissa on tyypillistä luoda jyrkkiä vastakohtaisuuksia ja käsitellä asioita dikotomioiden hyvä ja paha sekä oikea ja väärä kautta.

Yhtä lailla olennaista on tarkastella oppilaiden kanssa sitä,  kuinka tietoa mennestä esitetään historian oppikirjoissa ja miten tämä tieto on muodostettu. Parhaimmillaan sen pohtiminen kuka tai mikä on tekstin toimija, mitä tekstissä tapahtuu, kuka tekstin on tuottanut ja miksi, millainen on tekstin tuottajan näkökulma asiaan ja mihin laajempaan kontekstiin teksti liittyy, avaa väyliä sekä historian sisältötietojen kartuttamiselle että historiallisen ajattelun oppimiselle. Kriittinen lukutaito ja medialukutaito  eivät ole muutenkaan huonoja taitoja... 

Lisää hyviksiä ja pahiksia, eli historia ja kulttuuriset tulkinnat

Berkeleyssä on Ho Chi Minhin kunniaksi nimetty puisto, tai jos totta puhutaan, puisto nimettiin vuonna 1982 uusiksi ja kantaa nyt Frances Willardin nimeä. Monet kuitenkin tuntevat puiston edelleen Ho Chi Minh puistona. Ihmettelin asiaa ja kuulin paikallisilta historianopettajilta, että Ho Chi Minh koetaan täällä "hyviksenä" ja näin hänet esitetään myös oppikirjoissa. Muistelipa yksi opettaja, miten hänen itsensä ollessa opiskelijana 1970-luvulla high schoolin historian luokan seinällä oli Ho Chi Minhin potretti. Nopea vilkaisu Wikipedia teksteihin osoitti, että siinä missä suomenkielinen Wikipedia toteaa heti toisessa lauseessa, kuinka "Sadat tuhannet ihmiset saivat surmansa Hon harjoittaman vainon seurauksena" toteaa englanninkielinen Wikipedia Ho Chi Minhin henkilökultin ja sen seuraukset esiin vasta aivan artikkelin lopussa.

Berkeley toki paikkana oli Vietnamin sodan vastaisten liikehdintöjen keskus ja sotaa vastustaneet väkijoukot marssivatkin kaduilla huutaen "Ho Ho Ho Chi Minh". Mielenkiintoista on, miten joistain historian henkilöistä tehdään hyviksiä ja toisista pahiksia. Myös Irakin sotaa vastustettiin Berkeleyssä. Kaduilla marssineet henkilöt eivät kuitenkaan innolla huutaneet Saddam Husseinia.

Ho Chi Minhin hahmo nousi esiin istuessani lauantainpäivää Berkeleyn yliopiston historian laitoksella viidentoista historianopettajan kanssa. Alun professoriluento johdatteli meidät Vietnamiin ja kommunismin nousuun siellä, loppupäivän vietimme tarkastelemalla kommunismin leviämistä Itä-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen malliopetuskokonaisuuden avulla.

Siinä missä alun luennolla jäin pohtimaan Ho Chi Minhiä ja hänen henkilökuvansa eroja, täräyttivät kolme seuraavaa tuntia silmilleni sen, miten eri tavoin yhdysvaltalainen ja suomalainen jäsentävät kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto otti satelliiteikseen itäisen Keski-Euroopan maat ja näissä maissa kommunismi otettiin vastaan pitkälti siksi, että se koettiin pienemmäksi pahaksi kuin natsi-Saksa. Vaikka maista löytyi toki innokkaita kommunistejakin, oli kyse myös siitä, ettei Itä-Euroopan mailla todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Amerikkalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan Neuvostoliitto pakotti nämä maat alaisekseen lupaamalla ja uhkaamalla, mutta ihmiset myös luottivat ja uskoivat kommunismiin ja sen lupauksiin. Näiden narratiivien välinen ero ei vielä itseäni ihmetyttänyt. Kun puhe kääntyi siihen, mitä kommunismi oli, tajusin, miten eri tavoin asiaa jäsensimme.

Amerikkalaisille opettajille kommunismi oli pelottava sana. Kommunismi oli jotain, jota Karl Marx oli manifestissaan julistanut, muta joka ei sellaisenaan ollut toteutunut. Opettajat kokivatkin hyvin ongelmalliseksi sen, että kommunismi oli yhtäältä teoriaa, toisaalta hyvin kaukana siitä olevaa käytäntöä. Käsitettä pyrittiin selvittämään meille leikin avulla. Pelasimme karkkipanoksin kivi-paperi-sakset -peliä kapitalismin sääntöjen mukaan (lopputuloksena rikkaat rikastuivat ja ottivat enemmän riskejä, köyhät säilyivät köyhinä), tämän jälkeen pelin sääntöjä muutettiin siten, että kuvioon astui hallinto, joka verotti rikkailta liiat pois ja jakoi köyhille karkkeja (tämän mallin oli tarkoitus esittää pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia) ja lopuksi peliä ei tarvinnut pelata lainkaan, koska valtio jakoi jokaiselle heidän tarpeittensa mukaisesti yhden karkin kullekin.

Itse pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina koin tasa-arvoisena tilanteen, jossa jokainen sai suunnilleen yhtä paljon karkkeja huolimatta siitä, mikä lähtötilanne oli. Totesin, että tilanne johti siihen, etä ihmiset käyttäytyivät melko rauhallisesti. Kukaan ei yrittänyt varastaa tai huijata toisilta karkkeja, eikä kukaan lähtenyt rehvastelemaan toisille omalla suuremmalla karkkimäärällään. Amerikkalaiset opettajat puolestaan kokivat tällaisen verotukseen ja sosiaalietujen jakamiseen perustuvan mallin tylsäksi ja kilpailua estäväksi. He  kokivat sen johtavan siihen, ettei kukaan enää halua pelata, koska kukaa ei pysty hankkia itselleen todella paljon pääomaa (karkkia).

Mutta miksi sitten Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistisiksi? Itse lähdin etsimään syitä tähän toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta, jossa kaupungit olivat täysin hajalla, ihmisiä menehtynyt miljoonittain, infrastruktuuri oli tuhoutunut ja puutetta oli käytännössä katsoen kaikesta. Tässä tilanteessa ihmiset olivat valmiita tarttumaan mihin tahansa saadakseen itselleen mahdollisuuden paremmasta elämästä. Amerikkalaiset opettajat lähtivät etsimään syitä kommunismin ideologiasta. Heille se, että Neuvostoliiton tuella Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistiseksi tarkoitti sitä, että ihmiset uskoivat kommunismin teorioihin ja halusivat "kääntyä" kommunisteiksi.

Loppujen lopuksi vietimme kolmisen tuntia muutaman alkuperäislähteen (mm. Marxin kommunistisen puolueen manifesti ja Hrustsovin "salainen puhe") kanssa pyrkien ymmärtämään kommunismia ja syitä sille, miksi ja miten se toteutui Itä-Euroopassa. Loppupuheenvuorot olivat paljon kertovia: "Miten ne saattoivat uskoa kommunismiin, kun puolalainen vessapaperikin oli niin kamalaa" sekä "Eihän Neuvostoliitossa ollut edes kertakäyttövaippoja vauvoille". Kamalaahan se oli ja toki kertakäyttövaipat olisivat olleet käteviä, mutta tuskinpa nämä olivat 1940-luvun lopun itäeurooppalaisilla mielessä. Presentismiin on hyvin helppo sortua.  

 

Hyvä, paha, hyvä, paha, hyvä, paha…

Tahdoimme tai emme, historia on hyvien ja pahojen areena. Ihastumme, vihastumme, ihailemme, inhoamme, arvostamme tai hyljeksimme historian henkilöitä niin mikro- kuin makrotasolla heihin liitettyjen mielikuvien, merkitysten sekä ihmisyyden kautta. Saman ilmiön löydämme siis lähipiiristämme vilkaistessamme oman sukumme tarinoihin tai kun tarkastelemme historiaa kansallisesti tai kansainvälisesti.

Vanhimmissa historian tarinoissa nämä asetelmat ovat vaihtuneet historian aikana useasti, koska tarinan merkitys on muuttunut ajan mukana. Piispa Henrikin ja talonpoika Lallin tarina on tästä kenties tyypillisin esimerkki suomalaisessa kuvastossa. Uskonsa puolesta kuollut Suomen ainoa pyhimys, pyhä Henrik edusti keskiajan ihmiselle toivoa ja pyhyyttä, johon niin Suomessa kuin Ruotsissa turvauduttiin. Uskonpuhdistuksen myötä pyhimyksistä tuli tarpeettomia, vaikka heidän muistonsa jäikin.

Kansallisen heräämisen myötä ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen, julma murhamies, ei sopinut kansakunnan historian alkujuureksi. Pyhän Henrikin ja Lallin kohtaamisesta oli suomenmielisten onneksi olemassa kaksi versiota: katolisen kirkon toimesta kirjoitettu legenda (1200-luvun loppu) sekä kansankielinen lyyrinen versio, joka oli kirjallisesti taltioitu 1600-luvulla. Jälkimmäisessä esiintyy Lallin vaimo, Kerttu, joka valehtelee miehelleen Lallille, ja valheellaan tekee Lallista syyn takeettoman. Kuten niin monesti historiassa, syntitaakka murhasta vieritettiin näin naiselle.

Tämän tarinan lapsia ovat suomalaiset olleet 1800-luvulta alkaen, mutta tasapainoilu on vaikeaa, koska siinä missä Lalli edustaa suomalaista "kantaisää", Henrik toi suomalaisille kristinuskon. Tällaisessa tarinassa ei voi olla kahta sankaria, joten Henrikin kohtalona oli, ei suinkaan jäädä maamme ainoaksi pyhimykseksi, vaan pikemmin valua siihen suureen katolisten massaan, joihin historianopetuksemme on aina suhtautunut nuivasti, mutta hyvin piilevästi. Meistä kasvaa katolisuuteen epäilevästi suhtautuvia, vaikka se tuskin on kenenkään suora tavoite, vaan tiedostamaton tapamme sitoutua menneisyydessä tehtyyn arvovalintaan siitä, keihin kuulumme ja keihin emme kuulu.

Historiankirjoissa dominoi edelleen Henrikin ja Lallin kohtaamisen kansankielinen versio. Legenda jää lähes poikkeuksetta mainitsematta. Henrikissä elää kuitenkin uudenlainen traditio. 19.1.2015 vietettiin kolmannenkymmenennen kerran ekumeeninen pyhän Henrikin messu Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkossa. Se symboloi Henrikin merkitystä kristinuskon tuojana sekä eurooppalaisten pyhimysten pohjoismaisena edustajana.

Päivänkakkaran seuraavassa lehdessä taitaa lukea Henrikin kohdalla ”hyvä”. Mitä siellä lukee Lallin osalta?

Arkielämän tutkivaa oppimista

Pohjois-Kaliforniassa vietettyjen kuukausien jälkeen suuntasimme nokkamme kohti San Antoniota, siis Texasiin. Stereotyypoiden Yhdysvallat iski vasten kasvoja: valtavia autoja ja suurikokoisia ihmisiä, halpaa bensaa, aidattuja asuinalueita, pikaruokapaikkoja toistensa perään, megakirkkoja sekä ampumaratoja, joissa olisi voinut käydä testaamassa niin tavallisia käsiaseita kuin automaattiaseitakin ennen ostopäätöksen tekemistä. Ihmiset olivat superystävällisiä ja kohteliaita myös meille, täysin vieraille ihmisille. Alue oli täysin erilainen kuin Berkeley, jota luonnehtii ennemminkin ympäristötietoisuus ja liberaalius, mutta toisaalta ihmiset ovat sulkeutuneenpia ja enemmän omiin projekteihinsa keskittyneitä.

Jäin miettimään miksi Yhdysvaltojen osavaltiot ovat niin erilaisia? Mistä tässä on kyse? Lähdin etsimään selitystä mistäs muualtakaan kuin alueiden menneisyydestä. Molempia alueita yhdistää tietyt tekijät. Ne asutettiin käytännössä melko samoihin aikoihin 1800-luvulla. Kummallakin alueella on ollut voimakas yhteys Meksikoon ja kumpaisenkin alueen asutuksessa espanjalaisilla lähetyssaarnaajilla ja heidän perustamillaan missioilla on ollut voimakas asema. Kummallekin alueelle on muuttanut eurooppalaisia siirtolaisia, Texasiin enemmän maatiloille viljelijöiksi ja karjankasvattajiksi, Kaliforniaan kullan perässä onnea etsimään. Nämä osavaltiot ovat nykyisin asukasluvultaan USA:n kaksi suurinta ja kummassakin asuu paljon siirtolaisia. Kummallakin on pitkä rannikko, sekä yhteinen raja Meksikon kanssa.

Texas on iso. Se on isompi kuin Ranska ja Iso-Britannia yhteensä. Ei nyt kuitenkaan yhtä iso kuin Alaska, mutta iso kuitenkin. Ennen kuin siitä tuli yksi osavaltio, se oli valtio. Vuodesta 1836 vuoteen 1846 the Republic of Texas oli olemassa. No, Kalifornia on myös aika iso, mutta se on kooltaan vain 2/3 Texasista. Ja olihan Kaliforniakin toki oma valtionsa ennen kuin siitä tuli yksi osavaltioista, mutta toisin kuin Texas, Kalifornia ei ole tehnyt tästä itsenäisyyden ajastaan fetissiä.

Monen mielestä Kalifornia on USA:n kamalin osavaltio. Kaikista Yhdysvaltojen osavaltioista juuri Kaliforniassa on korkein arvonlisävero (jopa 10%). Kaliforniassa on myös kaikkein kallein sähkö ja bensakin maksaa enemmän kuin muissa osavaltioissa. Kalifornia on ainoa osavaltio, joka verottaa hiilidioksidipäästöistä. Joissain kaupungeissa tupakointi on kiellettyä jopa omalla takapihallasi. Monissa kaupungeissa roskien kierrättäminen on pakollista. Jossain koulupiireissä lapset "pakotetaan" katsomaan epäilyttäviä dokumentteja, joissa käsitellään mm. sateenkaariperheitä sekä avioeroja. Monissa koulupiireissä historiantunneilla käsitellään myös pieniä kertomuksia, alkuperäisväestön kohtaloja sekä orjuutta. "Nanny-state" Kaliforniassa edes salmiakkia ei löydä kaupoista, se kun on ihmiselle vaarallista syötävää.  

Texasin talous voi hyvin, itse asiassa se on koko USA:n talousihme. Texasissa ei turhia päästöveroja lätkitä eikä ihmisten oikeuksia rajoiteta verotuksella tai ympäristöhihhuloinnilla. Texas ja Kalifornia ovat poliittisesti katsoen toistensa vastakohtia. Kalifornian kokonaisverotus on Yhdysvaltojen neljännksi korkein, Texas löytyy sijalta 45. Kalifornia on demokraattien valtakuntaa, Texas republikaanien. Ja niin edelleen.

Kiinnostavinta tässä kaikessa on se, miten ihmettelystä ja kysymyksestä seurasi tiedon etsintää ja lopuolta tämä blogikirjoitus. Prosessi nimittäin täyttää hyvin tutkivan oppimisen periaatteet. Aidosta hämmästyksestä ("Hei nyt mä löysin sen stereotypioiden Amerikan") muodostui kysymys ("Miksi Texas ja Kalifornia ovat nykyään niin erilaiset osavaltiot"), johon lähdin etsimään vastauksia niin internetistä kuin kirjallisuudestakin. Toinen, johon huomioni kiinnittyi, oli se, miten suomalaiselle "korkea" verotus ei tunnut ihmeeltä, ympäristön hyvinvoinnista huolenpitäminen tuntuu normaalilta ja sekin, että kouluissa opetetaan asioita useasta eri näkökulmasta tuntuu ennemminkin rikkaudelta kuin ihmisoikeuksien polkemiselta. Tulkitsen ja arvotan asioita siis omasta viitekehyksestäni käsin. Itsestään selvä asia, mutta sellaisenaan sitäkin tärkeämpi ottaa huomioon.

 

Historia ja hetken lumo

Maaliskuun lopulla 1945 kenraali William Beiderlinden saa tehtäväkseen neuvotella Heidelbergin antautumisesta ilman sen tuhoamista. Kaupunki oli Beiderlindenille, joka tunsi saksalaista kulttuuria ja osasi erinomaisesti saksan kieltä, tuttu. Hän halusi säästää kaupungin, vaikka tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo. Kaupungissa oli tuhansia vetäytyviä saksalaissotilaita, joiden käyttäytyminen oli arvoitus.

Neuvottelujen lopputuloksena sovittiin, että liittoutuneiden joukot ylittävät Neckarin päivänvalossa 30. maaliskuuta. Mikäli he kohtaisivat vastarintaa, kaupunki tultaisiin tuhoamaan. Kerrotaan myös, että kaupunkiin pudotettiin yöllä lentolehtisiä, jossa kaupunkilaisille ilmoitettiin kaupungin säästyvän, jos liittoutuneiden valtaus sujuisi ilman uhreja. Näin tapahtui ja yksi Saksan kauneimmista kaupungeista säilyi jälkipolvien ihasteltavaksi, pitkälti Beiderlindenin ja saksalaisen eversti Niessenin neuvottelujen myötä. Tosin väitetään vihollisten välillä olleen myös salainen sopimus siitä, ettei vanhimpia yliopistokaupunkeja pommitettaisi ja Heidelbergissä on Saksan vanhin yliopisto.

 

 

 

So what? Maailmasta eivät vastaavat tarinat lopu, eikä Heidelbergin säästyminen pommituksilta ole edes niitä ihmeellisimpiä. Useaan kertaan kaupungissa käyneenä sen kauneus jaksaa kuitenkin aina yllättää. Vanha kulttuuri ja luonto lyövät kättä maagisella tavalla. Syntyy tunne jostain merkittävästä ja tärkeästä, kenties jostain samasta, mitä Beiderlinden tunsi Heidelbergia, joka oli tullut tutuksi koulun saksan tunneilla, kohtaan. Kyse on tunteesta ihmiskunnan historiaa kohtaan, kiinnittymistä ketjuun, jonka viestikapula halutaan välittää seuraaville sukupolville. Se tekee tästä(kin) tarinasta enemmän kuin so what.

Graham Swift tekee saman romaanissaan Veden maa. Romaanin päähenkilö, historianopettaja Tom Crick alkaa kertoa oppilailleen tarinoita suvustaan ja samalla paikallisesta elämästä. Tapahtuu kiinnostuminen, kun kuulija, tarinaan tutustuja, löytää tarinoista tarttumapinnan ja luo merkityksen/merkityksiä. Historia nousee teoksessa yli kulloisenkin tapahtuman ja sen sisältöjen. Siitä tulee osa ihmiskuntaa.

Historian opetuksen tulisi tarjota oppilaalle kokemus tästä jota voisi kutsua hetkeen tarttumisena, koska hetkiin liittyy lumo, salaperäisyys, mutta myös ratkaisu ja seuraus. Se on piste, jossa formaalit historian ymmärtämiseen liittyvät käsitteet – aika, muutos, jatkuvuus, syy ja seuraus – kohtaavat. Parhaimmillaan oppija oppii näiden ristipisteessä myös palasen ajattomuutta, nimittäin historian merkityksen ihmiselle ja samalla ihmiskunnalle.

Opetuksen kulttuureista ja erityisesti niiden eroista

Syksyinen piipahdus Thames-joen rannalla palautti pohdintaan peruskysymyksen historiallisten puitteiden vaikutuksesta oppimiseen. Useasta suusta olen vuosien varrella kuullut sanonnan ”helppohan se siellä on opettaa historiaa, kun historia on koko ajan läsnä” kun verrataan vanhojen historiallisten kulttuuriseutujen puitteita omiimme. Onhan Towerissa, St. Paulilla tai Westminsterissä mukava käyskennellä, mutta onko puitteilla oleellista merkitystä itse opiskelussa?

 

Kolme vuotta sitten minulla oli mahdollisuus kierrellä kouluja Englannissa ja tutustua toden teolla historian opetukseen. Vaikka olin vakuuttunut englantilaisen historian opetuksen merkityksellisyydestä jo 1990-luvun lopulla, vasta Jack Huntin koulussa Peterborough’ssa todella tajusin, kuinka isosta erosta verrattuna meidän historian opetuksen kulttuuriin, on kyse. Menin Peterboroughiin majapaikastani Bedfordista, koska siellä oli tarjolla seurattavaksi historian opetusharjoittelijoiden tunteja. Kolmikko Cambridgesta piti tunteja kukin vuorollaan.

Pukuun sonnustautunut nuori mies aloitti tunnin kyselemällä kuulumisia ja ilmoitti sitten, millaisen asian kimpussa tänään työskennellään. Tarjolla oli Venäjän vallankumous. Työskentely aloitettiin jakamalla opiskelijat ryhmiin ja kullekin ryhmän jäsenelle annettiin roolihenkilö, jonka silmin Venäjän tapahtumia vuonna 1917 tarkasteltiin. Opettaja piti lyhyitä, 1-2 minuutin johdatteluja, jonka jälkeen ryhmässä mietittiin, mitä ja miksi kukin historiallinen roolihenkilö Venäjällä tapahtuneista muutoksista ajatteli ja kuinka ne vaikuttivat heidän elämäänsä. Näitä opettaja ohjasi lisää tarkentavilla kysymyksillä. Ryhmässä käytiin vilkasta keskustelua, mikä jatkui sitten yleisellä keskustelulla, jossa purettiin vielä ryhmissä askarruttamaan jääneitä asioita yhteisesti. Sama idea vietiin läpi toistamiseen, hieman ryhmätyöskentelyä varioiden.

Osallistuin tunnista käytyyn arviointikeskusteluun ja koska olin tullut rautatieasemalta suoraan takapenkkiin istumaan, en tiennyt tunnin pitäjästä mitään taustoja. Arviointikeskustelussa ilmeni, että kyseessä oli harjoittelijan ensimmäinen tunti. Hetken henkeä haukottuani tajusin, että opiskelija teki kuten meilläkin tehdään eli se, mikä erityisesti omakohtaisella kokemuksella sekä osin koulutuksesta omaksutusta siirretään käytäntöön. Samoin kuin meillä, mutta kokemusmaailmat, josta ponnistetaan, ovat tyystin erilaiset. Vertailukohtaa löytyy omasta ensimmäisestä harjoittelutunnista, joka tuli pidettyä samasta aiheesta vajaat kaksikymmentä vuotta. Oppijan aktivoinnin sijaan oma huomioni keskittyi mahdollisimman hyvän ja selkeän esityksen laatimiseen ja siinä onnistumiseen.

Takaisin lähtökohtaan eli lausahdukseen siitä, kuinka helppoa historiaa on opettaa, kun kaikki aikakaudet ovat läsnä tässä ja nyt. Lainkaan väheksymättä sen tuomia etuja, siihen kiinnittyminen on yksi esitelmän muoto autenttisemmalla opetusmateriaalilla. Englantilaiset kiertävät historiallisissa kulttuurikohteissa tutustuakseen omaan kulttuuriinsa. Historian opetus puolestaan pyrkii kriittisen kansalaisen kasvattamiseen, eikä siihen tarvita kuljeskelua aidoissa historiallisissa ympäristöissä.  Meillä tulevan opettajan kokemushorisontti on edelleen lähellä omaani kahdenkymmenen vuoden takaa. Matka maailmaan, jota Englannissa eletään ja meidän opetussuunnitelmassa painotetaan, tuntuu edelleen kaukaiselta. Kyse ei ole erilaisista tavoista. Kyse on erilaisista kulttuureista.

Historiakulttuuria yliopistolla

Tänään tuli kuluneeksi 50 vuotta 1960-luvun opiskelijaliikehdinnän ei ehkä tärkeimmästä, mutta yleisesti sen lähtölaukauksena toimineesta tapahtumasta. Berkeleyn yliopiston kampuksella käynnistyi Free Speech Movement (FSM), opiskelijoiden joukkoliike, joka aluksi vaati opiskelijoille puhevapautta kampuksella, myöhemmin myös laajemminkin oikeuksia.

Kiinnostavaa tässä on 50-vuotisjuhlavuoden ympärille järjestetyt tapahtumat. Tänään järjestettiin joukkokokous, jossa oli paikalla puhumassa 50v sitten mukanaolleita aktivisteja.
On luonnollista, että tämän tyyppisessä tilaisuudessa rakennetaan menneestä tietynlaista kuvaa ja pyritään rakentamaan tapahtuneesta tulkintaa, joka mahdollisesti eroaa siitä, millaisena tapahtuman merkitys aikanaan nähtiin. Toisin sanoen rakennetaan historiakulttuuria.

Valtaosa puhujista näki FSM:n ja Berkeleyn 50 vuoden takaiset tapahtumat prosessina, joka jatkuu edelleen: vedettiin suora yhteys siihen, miten University of California rajoittaa opiskelijoiden puhevapautta, antaa rahalle ja taloudelle huomattavan painoarvon yliopiston ja tieteen suunnan määrittäjänä; korostettiin FSM:n roolia vähemmistöjen ja naisasialiikkeen kehityksessä jne.

Se mikä minut yllätti, oli miten useampikin puhuja käytti tilaisuutta tehdäkseen päivänpolitiikkaa. Eräskin kuuluisa pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija miltei vaati äänestämään tulevissa vaaleissa tiettyjen ehdotusten puolesta, toisia vastaan, ja veti miltei suorat yhteydet FSM perinteeseen. Agenda oli varsin vasemmistolainen.

Tässä kohden jäin miettimään, ettei FSM ollut oikeastaan pelkästään vasemmiston juttu. Se ei oikeastaan ottanut kantaa puoluepolitiikkaan. En ollut ajatukseni ilmeisesti yksin, sillä yksi puhujista nosti saman asian esille ja korosti, että FSM yhdisti oikeistoa, keskustaa ja vasemmistoa. Melkein kaikki opiskelijajärjestöt tulivat tässä asiassa yhteen. Myöhempi opiskelijaliikkeen vasemmistolaistuminen on ehkä vaikuttanut tässä suhteessa FSM:n perinnön tulkintaan. Nytkin kun paikalla olevia opiskelijoita katsoi, niin punaisia lippuja ja laitavasemmiston sloganeita näkyi joukossa enemmänkin.

Itselleni tässä näyttäytyy yksi historian opetuksenkin kannalta tärkeä asia - historiakulttuuri ja erilaisten tulkintojen vaikutus, joka helposti muokkaa tutkijoidenkin näkemyksiä jostain tietystä tapahtumasta, asiasta tai henkilöstä. Myös FSM näyttäytyy tutkijan silmin varsin toisenlaisena - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö FSM:ssä aikanaan mukanaolleiden henkilöiden näkemykset ole arvokkaita. Mutta siinä vaiheessa kun historialla aletaan tehdä päivänpolitiikkaa, alkavat ainakin omassa päässäni hälytyskellot soimaan. Niin nytkin. Suhtautuminen FSM:ään tuntui melkein kuin sitä oltaisiin museoitu, että suhtautuminen siihen olisi ollut täysin kritiikitöntä. Ainakin osan puhujista kohdalla tuntui olevan näin.

Loppukaneettina todettakoon, että eräs puhujista luki pitkän ja hurmioituneen tervehdyksen kansallissankariksi mainitsemaltaan Edward Snowdenilta, joka ei ymmärrettävästi päässyt paikalle.