Muutetaanko historian opetusta?

Olen viime aikoina miettinyt paljon historian opettamista ja tarkemmin sitä, mitä ja miten historiaa tulisi Suomen eri kouluasteilla opettaa. Syyt, miksi olen tätä miettinyt, löytyvät omasta työstäni historian (ja yhteiskuntaopin) lukion ja yläkoulun lehtorina sekä niin peruskoulun kuin lukiokoulutuksen ajankohtaisesta opetussuunnitelmauudistuksesta.

Oman työni näkökulmasta pohdin usein historian opiskelun aihesisältöjä. Yläkoulun historia-oppiaineessa käydään läpi karkeasti vuodet 1800–2000 pääosin poliittisen historian, yhteiskuntahistorian ja kulttuurihistorian näkökulmista niin länsimaiskeskeisen maailman kuin Suomen osalta. Paljon tästä on myös samaa mitä sitten opiskellaan lukiossa. Usein lukiolaiset eivät hirveästi edes muista vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä tai että mitä sosialismi tarkoittikaan.

Tämä tilanne ajaa historian lukio-opetuksen hankalaan asemaan: uhraanko reilusta 30 lähiopetustunnistani vaikka kaksi sille, että käyn perustavanlaatuisesti (opiskelijan historian opiskelun näkökulmasta) uudelleen läpi miksi vaikka ensimmäinen maailmansota syttyi tai mitä sosialismi on? Karkeasti oppiaineita vertaillen heitän, että opettaako lukion pitkän matematiikan opettaja uudelleen miten kerto- tai jakolaskut lasketaan?

Miksi sitten oppi ei ole niin sanotusti mennyt perille jo peruskoulussa? Onko historian opetuksessa jotain, joka ei saa oppilaita kiinnostumaan, motivoitumaan tai että asiat eivät rakennu heidän päähänsä sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että niitä olisi helppo sitten myöhemmin sieltä käyttää? Historian opetuksen ajatushan kuitenkin olisi se, että oppiaine myös antaisi näitä ”eväitä” ymmärtää maailmaa ja joita tosiaan tarvitsisi myös aivan oikeissa elämäntilanteissa, ei ainoastaan historian oppitunneilla koulussa.

Olen usein pysähtynytkin miettimään, kuinka paljon esimerkiksi 7-luokkalaiselle jää mieleen vaikka sosialismin perusteista tai siitä miten nationalismi rantautuu Suomeen? Missä ovat ne kiinnekohdat, joilla esimerkiksi nämä kaksi ilmiötä jäsentyvät 13-vuotiaan oppilaan päähän niin, että hän muistaa ne vielä myöhemminkin? Yleisestihän minkä tahansa ilmiön tuominen lähelle oppilaan henkilökohtaista elämää nähdään hyvänä metodina saada aikaan tällainen kiinnekohta. Mutta onnistuuko se aina? Kuinka helppoa on tuoda 7-luokkalaisen osalta lähelle 200 vuotta sitten tapahtunut asia tai ilmiö? Tai entä alakoululaiselle, kuinka helppoa on osoittaa miten tärkeää hänelle on Välimeren alueen pronssi- tai rautakausien ilmiöiden opettelu, kun näistä on kuitenkin kulunut ajallisesti useampi tuhat vuotta ja ne sijoittuvat maantieteellisestikin useamman tuhannen kilometrin päähän alakoululaisen omasta elinpiiristä.

Vaikka alakoulun opetussuunnitelmissa tuleekin esille oman perheen, kunnan/kaupungin ja elinpiirin historia, on pääpaino niin opetussuunnitelmissa kuin oppikirjojen sisältöjä tarkastellen hyvin kaukaisissa ajoissa, hyvin kaukaisissa paikoissa (vaikka mukana myös Suomen historiaa). Lähtökohta on kuitenkin mielestäni väärä. Eikö tärkeiden historian opiskeluun, historiallisen tiedon ymmärtämiseen ja sen tulkitsemiseen liittyvät taidot tulisi paremmin esiin, kun koko historian lähtökohta käännettäisiin ”kronologistisesti” päälaelleen? Eli alakoulun historian opiskelu alkaisi nimenomaan oman perheen, oman suvun, oman kunnan/kaupungin ja yleisesti ottaen lähiseudun ja lähimenneisyyden tarkastelulla. Ajantajun kehittyminen olisi helpompaa, ymmärrys asioiden välisistä suhteista ja vuorovaikutuksesta olisi helpompaa ja se miten tieto menneistä ajoista syntyy ja kehittyy olisi helpompaa.

Tätä voitaisiin sitten lähteä pikku hiljaa laajentamaan koskemaan esimerkiksi kansallisen tason ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet aivan vasta, mutta myös hieman ajallisesti aiemmin. Kiintopiste olisi kuitenkin koko ajan omassa elämässä, omassa elinpiirissä. Punainen lanka olisi koko ajan esillä, eikä vasta sitten kun historiaa on opiskeltu luokat 5.-8. ja ehkä päästy ajallisesti 2000-luvun alkuun, mutta ei kuitenkaan välttämättä juuri siihen päivään, mitä eletään. Yläkoulun puolella ilmiöitä voitaisiin syventää niin ajallisesti, maantieteelliseltä laajuudeltaan kuin myös ilmiön rakenteen osalta. Edelleen tiedon rakentuminen voitaisiin ajatella tapahtuvan sellaisina kokonaisuuksina, joiden loppupiste (tai alku-, miten vain haluaa tarkastella) olisi siinä omassa henkilökohtaisessa, oman perheen ja/tai oman lähialueen elämässä. Lukiossa voitaisiin voimakkaammin luopua kerronnallisuudesta keskittyen pidemmälle vietyihin ilmiöihin, joiden tarkastelun apuna olisivat peruskoulussa kehittyneet historian opiskelun taidot, ja jättää näin myös turha päällekkäisyys peruskoulun kanssa pois. Ilmiöiden ja aikakausien osalta päällekkäisyyttä ilman muuta ilmenee aina ja niin kuuluukin, mutta turhaa tässä on jos samat asiat joudutaan opettelemaan kaksi kertaa, eivätkä ne välttämättä sillä toisellakaan kerralla jäsenny sen paremmin opiskelijan päähän tällä tyylillä.

Tämä teksti on idealistinen ajatus historian opetuksen ja opiskelun muutoksesta. Tällainen historian opetuksen ja opiskelun muutos olisi iso fundamentaalinen muutos verrattuna siihen, miten historiaa on käytännössä aina opetettu ja opiskeltu. Tämän tarkoituksena on osoittaa, että nykyinen historian opiskelun malli ei ole täydellinen ja siinä on paljon sellaista, minkä soisi muuttuvan. Historian ongelma on siinä, että se pitää asiasisältöjensä osalta sisällään mielettömän määrän erilaista asiaa ja jota syntyy koko ajan lisää. Asiat ovat laajoja, mutta kaikissa niissä voidaan mennä erittäin pikkutarkkoihin osasiin. Kysymys kuuluukin, mikä kaikki tästä on alakoululaiselle, yläkoululaiselle ja lukiolaiselle oleellista ja miten se tulisi opettaa? Uudet opetussuunnitelmat eivät valitettavasti ainakaan vielä mitään suuria muutoksia ole tekemässä.

 

Näihin ajatuksiin ja sanoihin saa ja pitää ottaa kantaa, olkaa hyvä ja kommentoikaa.

Jotain opettajuudesta

Alustus

Tämän tekstin lähtökohtana on ollut tuoda esiin niitä tuntoja ja ilmiöitä mitä liittyy paitsi yleisellä tasolla tuoreen vastavalmistuneen opettajan ensimmäisiin työvuosiin, mutta myös omien oppiaineitteni historian ja yhteiskuntaopin osalta. Pohdintani keskiöön kuuluu myös yliopisto-opinnot historian ja yhteiskuntatieteiden osalta sekä aineenopettajakoulutus ja näiden kaikkien tarjoamat resurssit lähteä toimimaan aineenopettajana.

Keppi vai porkkana - miksi minusta tuli historian opettaja?

En pysty millään henkisellä tasolla saavuttamaan sitä tilaa ja syytä, miksi halusin yliopisto-opintojeni alussa lähteä välittömästi mukaan historian aineenopettajakoulutukseen. Ehkä taustalla vaikutti se, että opettajan ammatti on varmasti yksi niistä “harvoista” ammateista, johon historiaa opiskelemalla voi “suoraan” valmistua samaan tyyliin kuin lääketieteellisestä valmistuu lääkäreitä ja oikeustieteellisestä lainoppineita. Niin tai näin, minut valittiin heti opintojeni alussa suoravalinnan kautta historian “aineenopettajaputkeen”, jossa kasvatustieteen yleis- ja ainekohtaiset opinnot oli jo valmiiksi määritetty.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, ettei minulla ollut noiden opintojen alussa minkään valtakunnan kunnollista ymmärrystä miten historiaa - tai mitään muuta oppiainetta - tulisi opettaa, miten sitä voidaan oppia tai saatikka ylipäätään millainen opettaja minusta lopulta tulisi. Takaraivossa oli kuitenkin minua opettaneiden hyvien kuin huonojen opettajien mallit, joiden kautta saatoin lähteä pohtimaan ja peilaamaan omaa toimintaani opettajana.

Noiden opettajaopintojeni aikana koin lähes kirjaimellisesti niitä kuuluisia “lamppujen syttymisiä” pääni päällä. Aloin ymmärtää miten halusin historiaa opettaa, millaisen opetusfilosofian kautta halusin sitä toteuttaa. Näiden ahaa-elämysten taustavoimana toimivat erittäin ansiokkaat ainedidagtikkomme, oppiainekohtaiset ohjaajamme sekä erinomainen historian opettajaopiskelijaryhmämme. Näin jälkikäteen voin sanoa, että se tilanne, missä opettajaopiskelija on opetusharjoitustuntien, pedagogisten ryhmäkeskustelujen sekä ylipäätään sen ilmapiirin osalta on ainutlaatuinen. Nyt opettajan ammatissani en enää koskaan pääse siihen vertaistuen ja -reflektoinnin tilaan, jota sain kokea opintojeni aikana ja sitä kautta kehittää ja kehittyä opettajana. Toisaalta varsinaisen työn kautta olen oppinut ammatin “todellisuutta”, joka on niin hyvässä kuin pahassa vienyt osan siitä opiskelijan sinisilmäisestä idealismista.

Jos en opintojeni alussa vielä ymmärtänyt miksi minusta tuli historian opettaja, niin opintojeni lopussa minulla alkoi olla jo näkemys siitä. Edellä mainitsemieni vuorovaikutteisten voimavarojen lisäksi aloin ymmärtää, että minulle on syntynyt kohtalaisen voimakas näkemys ammattini harjoittamisesta ja siihen liittyvän - erittäin positiivisen - palautteen kautta tuo näkemys vain vahvistui. Aloin toisin sanoen ymmärtää, että saattaisin pystyä tekemään tätä työtä ihan tosissaan ja vielä pärjätä siinä, jos nyt tällaista määritettä voi julkisen sektorin palveluammatista käyttää.

Suo ja kuokka - työelämä kutsuu

Jälleen kerran tilannetta on helpottava tarkastella nykytilanteesta käsin, jossa olen saavuttanut jo sen verran, että minulla on vakituinen virka lukion ja yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorina. Tällainen urakehitys oli kuitenkin kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys opintojeni päättyessä ja astuessani kilpailemaan kyynärpäätaktiikalla työpaikoista. Työhakemusten rustaamisen ja työhaastattelujen raadollisuus tuli tällaiselle vastavalmistuneelle ylimotivoituneelle aineenopettajamärkäkorvalle hieman puun takaa. Toisaalta se taas osoitti kuitenkin lopulta yrittämisen, verkostoitumisen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisen säännöt oikeaksi ja palkkio seisoi lopulta siinä, että olen ehtinyt olla työttömänä ainoastaan valmistumiseni jälkeiset kesä- ja heinäkuun.

Entä itse työ? Miten sen kanssa on sitten “pärjätty”? Kontrasti aineenopettajaopintojen harjoitusjaksoihin on kohtalainen. Siinä missä jollakin harjoittelujaksolla käytin viisi (5) päivää yhden lukion kaksoistunnin suunnitteluun, täytyi nyt selvitä parhaimmillaan kolmestakymmenestä viikkotunnista. Tämä tarkoitti tutkivan oppimisen tuoreelle idealistille sitä, ettei henkiset ja materiaaliset resurssit yksinkertaisesti mitenkään riittäneet sellaiseen lopputulokseen kaikkien oppituntien osalta mihin olisin ideaalitilanteessa toivonut pystyväni. Märkää rättiä kasvoille tarjosi myös substanssiosaaminen, joka oli kaikista yliopiston kiehtovista kursseista huolimatta erittäin niukka. Erityisen heikkona näin korrelaation yhteiskuntatieteen opintojeni ja koulussa opetettavan yhteiskuntaoppi -nimisen oppiaineen välillä. Tämän “substanssivajeen” on kuitenkin voinut ajatella myös toisesta näkökulmasta: on ollut lopulta kiehtovaa lukea ja tutkia vielä laajemmalta sektorilta eri historian ja yhteiskuntaopin teemoista ja aiheista. Oppia itse, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Lopulta en kuitenkaan huolehtinut näistä edellä mainitsemistani seikoista lähtiessäni aloittamaan opettajan uraani. Olin luottavainen siitä, että osaan hoitaa oppitunnit pedagogiikan osalta ja oppia siinä sivussa yhä enemmän myös itse. Sitä vastoin suurempia kysymysmerkkejä olivat varsinaisen aineenopettamisen ulkopuoliset seikat, joihin kuului esimerkiksi oppilaiden kohtaaminen, oppimisvaikeuksien kohtaaminen ja muut opettamisen ulkopuoliset, mutta opettajan ammattiin kuuluvat ilmiöt. Näihin kun en ollut saanut opinnoissani mitään käytännön harjoitusta. Oppilaiden kohtaaminenkin on vähän niin ja näin, koska harjoittelujen osalta ei pääse syntymään sitä samaa jatkuvuutta toimia oppilaiden kanssa kuin mitä varsinaista ammattia harjoittaessa pääsee.

Viivan alapuolella

Olen aloittanut tänä syksynä neljännen lukuvuoteni historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajana. Paljon on muuttunut sen jälkeen kun sain filosofian maisterin paperit yliopistosta, mutta toisaalta kannan myös paljon mukanani sitä, mitä noina opettajaopintovuosina sain ja opin.

Mitä sitten pohdin ammattiini liittyen tänä päivänä? Haen ja kokeilen edelleen niin itseni kuin oppilaitteni osalta parhaita keinoja opettaa eri historian ja yhteiskuntaopin aiheita - parhaan opetuksen mittaamisesta tässä blogissa jo toisessa viestissä, en mene sen osalta nyt pidemmälle. En toisin sanoen koe olevani vielä valmis ja ehkä toivon etten koskaan ole. Opettaminen oli jo opintojen aikana tietynlaista “hiekkalaatikkoleikkiä”, jossa pääsi itse suunnitelemaan palaset tunnille, toteuttamaan ne ja sitten katsomaan miten tällainen ja tällainen tapa ja metodi, tällaiset ja tällaiset materiaalit toimivat opetuksessa. Ja tuota samaista “hiekkalaatikkoleikkiä” opettaminen on edelleen. Täydellisyyttä ei tietenkään voi tavoittaa, tai sitten opetusvelvollisuus tulisi laskea esimerkiksi kolmannekseen nykyisestä.

Mietin myös koko ajan sitä, miten perustelen oppiaineeni oppilailleni. Mielestäni se on tärkeintä mitä voin opettaa: miksi me opiskelemme historiaa ja yhteiskuntaoppia? Myös tämän osalta huomaan muuttuvani ja “kehittyväni”.

Kirjoitin muistaakseni jo opintojeni loppusuoralla opettajaopintoihimme kuuluvaan opetusfilosofiaan, että opettajana työskentely on eräänlaista nuoralla tanssimista. Opettaja joutuu tasapainoilemaan niin opetettavan aineen, siihen liittyvän pedagogiikan, opetusmetodien, valintojen eri aiheiden välillä, painotusten ja korostusten osalta ja välillä. Sama pätee toimintaan oppilaiden kanssa, miten heidät kohtaan, miten saavutan ja pidän yllä auktoriteettia, mutta kuitenkin innostavaa ja asiantuntevaa tyyliä opettaa; miten paljon keppiä, miten paljon porkkanaa? Ja edelleen sama pätee myös opettajakollegoihin ja työyhteisöön ylipäätään.

Edellisissä blogiviesteissä ja niiden kommenteissa on puhuttu myös epävarmuudesta opettajan ammattiin liittyen. Allekirjoitan tämän täysin. Toisaalta tuon epävarmuuden “kolikon kääntöpuoli” on vapaus. Suomalaisena aineenopettaja olet oman itsesi herra, päätät itse tyylistä, metodeista, materiaaleista ja painotuksista. Rakennat tälle hiekkalaatikolle omannäköisesi hiekkalinnat.