Historian oppimisen ja opetuksen tutkimuksen kansainvälinen konferenssi

Kaksi tämän blogin kirjoittajaa, Simo Mikkonen ja Anna Veijola, sekä osallistui että järjesti Berkeleyn yliopistossa, Kaliforniassa kansainvälistä historian opetuksen ja oppimisen konferenssia. Vappuna, 1. ja 2. toukokuuta, Berkeleyyn kokoontuikin varsin edustava joukko pohjoisamerikkalaisia alan tutkijoita.

Konferenssin keynoteiksi, eli pääpuhujiksi oli saatu kolme alan gurua, Sam Wineburg Stanfordista, Bruce VanSledright Charlottesta, University of North Carolinasta sekä Bob Bain University of Michiganista. Kaikkia kolmea puhujaa yhdisti se, että ennen yliopistouraansa kukin toimi opettajana useita vuosia peruskoulussa tai lukiossa, pisimpään Bob Bain, jolla oli 17 vuoden opettajan kokemus. Muutoin puhujat olivat keskenään varsin erilaisia.

Konferenssin otsikkona oli "Teaching history: Fostering Historical Thinking Across the K-16 Continuum". K-12 viittaa Yhdysvaltain kontekstissa peruskouluun ja lukioon (Kindergartenista 12. luokalle), K-16 taas tuo mukaan yliopiston, mikä oli konferenssin ydinajatus: tuoda yhteen sekä koulujen edustajia että historiantutkijoita ja kaventaa yliopiston ja koulun välistä koulua. Akateemisen historiantutkimuksen ja kouluhistorian välinen koulu on yhtä suuri Yhdysvalloissa kuin se on Suomessakin, eikä tämän kuilun ylittäminen ole helppoa. Merkittävänä symbolisena eleenä tässä suhteessa voisikin pitää AHA:n eli Yhdysvaltain historioitsijoiden seuran puheenjohtajan Jim Grossmanin läsnäoloa. Hän oli paitsi paikalla koko konferenssin ajan, myös osallistui aktiivisesti keskusteluihin ja ruokki vielä vilkasta twitter-keskustelua läpi konferenssin.

Viittasinkin jo aiemmin, että pääpuhujien viestit olivat keskenään varsin erilaisia. Sam Wineburgin, joka kolmesta puhujasta on varmasti tunnetuin Suomessakin, ja jonka vuoden 2002 teosta "Historical Thinking and Other Unnatural Acts" pidetään syystäkin alalla keskeisenä, luento oli ehkä kauimpana historiasta. Hänen otsikkonsakin oli "Why Historical Thinking is Not about History". Wineburg ei ole vuosiin julkaissut uutta tutkimusta, eikä hänen luentonsa sinänsä tuonut varsinaista uutta tietoa. Hänen luentonsa  käsitteli ennen kaikkea internetin mukanaan tuomaa alkuperäongelmaa. Ihmiset, erityisesti nuoret, eivät enää selvitä tiedon alkuperää, eivätkä kykene erottamaan luotettavaa tietoa epämääräisestä. Wineburgin viesti oli tärkeä: kriittinen tiedonkäsittely on entistä tärkeämpää median sirpaloituessa ja perinteisten, luotettavien tiedonlähteiden kadotessa. Sen yhteys historiaan ja historianopetukseen jäi kuitenkin vajavaiseksi. Onko kyse todella historiallisesta ajattelusta, vai kriittisestä tiedonkäsittelystä ja mikä näiden välinen rooli on? Luennon jälkeen Bob Bain haastoi Wineburgin tästä aiheesta ja sai aikaan herkullista keskustelua aiheesta onko historialla omaa arvoa.

Konferenssin toisen päivän käynnisti Bruce VanSledrightin luento, jossa tämä käsitteli historian opetukseen ja oppimiseen liitettyjä uskomuksia otsikolla "The Crucial Role of Beliefs about History in Teaching and Learning". VanSledright oli sekä esiintyjänä että tutkijana varsin toisenlainen kuin Wineburg. Julistamisen sijaan hän esitteli omaa tutkimustaan, jossa hän oli haastatellut 10-vuotiaita näiden näkemyksistä historiasta. Tämän lisäksi hän oli samojen kysymysten kanssa haastatellut myös yläaste- ja lukioikäisiä opiskelijoita. Hän halusi saada selville, nouseeko opiskelijoiden näkemyksissä historian luonne esiin aktiivisena toimintana ja tulkintana. Huolimatta siitä että opetussuunnitelmat näitä piirteitä korostavatkin, opiskelijoille historia oli pitkälti yhtenevä menneisyyden kanssa. Heidän näkemyksistään puuttui aktiivinen tulkitsija, samoin kuin tulkinnallisuus. Hän ei myöskään nähnyt että nämä piirteet olisivat selkeästi korostuneet vanhempien opiskelijoiden näkemyksissä. Hänen pääpointtinsa liittyi siihen, miten tätä ongelmaa pitäisi lähteä ratkaisemaan. Ongelmana oli hänen mukaan kaksi ääripäätä, joista toisessa historia nähdään naiivisti täysin objektiivisena ja toisessa täysin subjektiivisena, jolloin jokainen voi päättää mihin uskoo ja mikä on hänen totuutensa. Keskeinen osa ongelmaa VanSledrightin mukaan on se, etteivät opettajat ole valmiita luovimaan näiden kahden välillä, eivätkä osaa opettaa opiskelijoille, miten näiden kahden ääripään välillä toimitaan.

Kolmesta pääpuhujasta Bob Bain, jonka otsikkona oli "Teaching History as Orienteering: Mapping the Historical Terrain with Students" oli oikeastaan ainoa, joka tarjosi ratkaisuja esitettyihin ongelmiin. Hän oli myös puhujana erittäin vetoava ja kykeni argumentoimaan hyvin älyllisesti. Hän otti kantaa Yhdysvaltojen viime vuosien suuntaukseen, jossa opiskelijoille pyritään tarjoamaan ensi käden lähteitä osana pyrkimystä tutustuttaa nämä historialliseen ajatteluun. Bainin mukaan ongelmana on usein se, että fragmentoituneesta tiedosta tehdään vielä fragmentoituneempaa. Tarjotut tiedonmuruset eivät kiinnity mihinkään, vaan jäävät irrallisiksi opiskelijan aiemmista tiedoista. Bain korosti, että historiassa on kyse oppimisesta, ei niinkään tiedosta, mutta tästä huolimatta narratiiveilla on paikkansa. Opiskelijoilta vaaditaan liikaa, jos heidän täytyy rakentaa historiallinen narratiivi täysin itsenäisesti. Hänkin tavallaan siis näyttäisi hakeneen keskitietä tutkivan oppimisen ja suurten kertomusten välimaastosta. Otsikkonsa mukaisesti hän ehdottikin että historian opettajan tulisi tarjota kehikko, jossa opetetut asiat on mahdollista asettaa kontekstiin. Tieto ei näin ollen ole stabiilia, vaan elävää ja kehittyvää, mutta se ei jää irrallisiksi tiedonmurusiksi, jotka on helppo unohtaa merkityksettöminä.

Konferenssi oli rajattu 180 osallistujalle ja tuli täyteen viikkoja ennen konferenssin alkua. Suurin osallistujaryhmä olivat opettajat, joita tuli ympäri Kaliforniaa, sekä naapuriosavaltiosta. Esittäjiä tuli ennen kaikkea eri puolilta Yhdysvaltoja ja Kanadaa, mutta myös Australiasta ja Meksikosta. Perinteisten tieteellisten paneelien ohella konferenssi piti sisällään roundtable -tyyppisiä sessioita, seminaareja, sekä 10 työpajaa, joissa esiteltiin erilaisia historian opetukseen liittyviä ratkaisuja ja pyrittiin antamaan opettajille työkaluja historiallisen ajattelun kehittämisen luokkahuoneissa. Alustavan palautteen perusteella konferenssin oli menestys myös osallistujien näkökulmasta ja monet toivoivatkin, että konferenssista tulisi perinne. Toiveeseen on helppo yhtyä ja toivoa, että saisimme organisoitua vastaavanlaisen tapauksen niin Suomen kuin Euroopankin tasolla. Konferenssin kysymykset ovat akuutteja niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Kuvassa loppupaneelissa allekirjoittanut auttaa AHAn johtajaa Jim Grossman mikrofonin teknisten ongelmien kanssa.

Historiakulttuuria yliopistolla

Tänään tuli kuluneeksi 50 vuotta 1960-luvun opiskelijaliikehdinnän ei ehkä tärkeimmästä, mutta yleisesti sen lähtölaukauksena toimineesta tapahtumasta. Berkeleyn yliopiston kampuksella käynnistyi Free Speech Movement (FSM), opiskelijoiden joukkoliike, joka aluksi vaati opiskelijoille puhevapautta kampuksella, myöhemmin myös laajemminkin oikeuksia.

Kiinnostavaa tässä on 50-vuotisjuhlavuoden ympärille järjestetyt tapahtumat. Tänään järjestettiin joukkokokous, jossa oli paikalla puhumassa 50v sitten mukanaolleita aktivisteja.
On luonnollista, että tämän tyyppisessä tilaisuudessa rakennetaan menneestä tietynlaista kuvaa ja pyritään rakentamaan tapahtuneesta tulkintaa, joka mahdollisesti eroaa siitä, millaisena tapahtuman merkitys aikanaan nähtiin. Toisin sanoen rakennetaan historiakulttuuria.

Valtaosa puhujista näki FSM:n ja Berkeleyn 50 vuoden takaiset tapahtumat prosessina, joka jatkuu edelleen: vedettiin suora yhteys siihen, miten University of California rajoittaa opiskelijoiden puhevapautta, antaa rahalle ja taloudelle huomattavan painoarvon yliopiston ja tieteen suunnan määrittäjänä; korostettiin FSM:n roolia vähemmistöjen ja naisasialiikkeen kehityksessä jne.

Se mikä minut yllätti, oli miten useampikin puhuja käytti tilaisuutta tehdäkseen päivänpolitiikkaa. Eräskin kuuluisa pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija miltei vaati äänestämään tulevissa vaaleissa tiettyjen ehdotusten puolesta, toisia vastaan, ja veti miltei suorat yhteydet FSM perinteeseen. Agenda oli varsin vasemmistolainen.

Tässä kohden jäin miettimään, ettei FSM ollut oikeastaan pelkästään vasemmiston juttu. Se ei oikeastaan ottanut kantaa puoluepolitiikkaan. En ollut ajatukseni ilmeisesti yksin, sillä yksi puhujista nosti saman asian esille ja korosti, että FSM yhdisti oikeistoa, keskustaa ja vasemmistoa. Melkein kaikki opiskelijajärjestöt tulivat tässä asiassa yhteen. Myöhempi opiskelijaliikkeen vasemmistolaistuminen on ehkä vaikuttanut tässä suhteessa FSM:n perinnön tulkintaan. Nytkin kun paikalla olevia opiskelijoita katsoi, niin punaisia lippuja ja laitavasemmiston sloganeita näkyi joukossa enemmänkin.

Itselleni tässä näyttäytyy yksi historian opetuksenkin kannalta tärkeä asia - historiakulttuuri ja erilaisten tulkintojen vaikutus, joka helposti muokkaa tutkijoidenkin näkemyksiä jostain tietystä tapahtumasta, asiasta tai henkilöstä. Myös FSM näyttäytyy tutkijan silmin varsin toisenlaisena - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö FSM:ssä aikanaan mukanaolleiden henkilöiden näkemykset ole arvokkaita. Mutta siinä vaiheessa kun historialla aletaan tehdä päivänpolitiikkaa, alkavat ainakin omassa päässäni hälytyskellot soimaan. Niin nytkin. Suhtautuminen FSM:ään tuntui melkein kuin sitä oltaisiin museoitu, että suhtautuminen siihen olisi ollut täysin kritiikitöntä. Ainakin osan puhujista kohdalla tuntui olevan näin.

Loppukaneettina todettakoon, että eräs puhujista luki pitkän ja hurmioituneen tervehdyksen kansallissankariksi mainitsemaltaan Edward Snowdenilta, joka ei ymmärrettävästi päässyt paikalle.

Historiapolitiikkaa koulussa

Historian opetus saapui kouluihin aikanaan kansallisen edun nimissä. Kansallisvaltioiden edun katsottiin vaativan yhteistä menneisyyttä, kansallista menestystarinaa ja kansan oikeutusta tukevaa tulkintaa menneisyydestä. Tämä perintö elää edelleen faktoja ja vuosilukuja painottavassa, yksitulkintaisessa opetuksessa. Asiantuntijat ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä siitä, että kriittinen kansalaisuus edellyttää monitulkintaisuuden lisäämistä ja johtaa väistämättä kansallisen tulkinnan heikkenemiseen. Perusoletuksena tuntuisi olevan se, että vähitäänkin länsimaissa tämä kehitys olisi jo varsin pitkällä.
Tässä suhteessa oli mielenkiintoista lukea uutinen Yhdysvalloista, jossa todettiin opiskelijoiden protestoivan koulun johtokunnan päätöstä kävelemällä ulos koulusta. (Konservatiivinen) kouluneuvosto Denverissä, Coloradossa päätti fokusoida historian opetuksen patriotismin ja auktoriteettien kunnioituksen kasvattamiseen. Oppilaiden kansalaistottelemattomuus edusti juurikin sitä toimintaa, jota koulun johtokunta pyrki historian opetuksen fokusta muokkaamalla kitkemään. Ennen opiskelijoiden protestia opettajat olivat ilmoittautuneet joukolla sairaiksi.
Sinänsä koulun johtokunnan päätöksessä ei ollut mitään uutta. Monessa USAn osavaltiossa nämä ovat historian opetuksen keskeisiä tavoitteita (osavaltiot, ei liittovaltio, päättävät opetuksen sisällöistä). Tämä kuitenkin osoittaa, miten historian opetus on edelleen, tai miten siitä on uudelleen tullut keskeinen poliittisen kädenväännön kohde. Eikä tämä ole vierasta Euroopallekaan. Unkari on varmasti kärjistetyin esimerkki historian uudelleentulkinnasta patrioottisessa kontekstissa. Vastaavia vaatimuksia on kuultu kuitenkin ympäri Eurooppaa, Suomessakin.
Toistaiseksi Suomessa historian opetuksen asiantuntijat ovat saaneet pitkälti ohjailla historian opetuksen tavoitteita ilman suurempaa poliittista keskustelua. Sinänsä poliittinen keskustelu kouluopetuksen päämääristä on tervetullutta, patriotismin ja sokean auktoriteettiuskon paluuta harva historian ammattilainen toivoo. Menneisyydestä löytyy riittävästi esimerkkejä historian opetuksen poliittisten tavoitteiden palveluksessa. Nationalismin läpilyömä historian opetus on harvoin johtanut positiivisiin lopputuloksiin.

 

Kuva: Toledo Blade

http://www.toledoblade.com/Education/2014/09/23/Denver-area-students-walk-out-of-school-in-protest.html