Historioitsijan yksinäisyys

Olen saanut juuri valmiiksi yhden kolmesta sivuprojektista, joita olen päässyt työstämään väitöstutkimukseni aikana. Perinteisen historian mielessä projekteja voi kutsua yrityshistorioiksi tai historiikeiksi. Minulle ne ovat yhteisöhistorioita. Väitöskirjan työstämiselle projektit ovat olleet tervetullutta vastapainoa – jo oman mielenterveyden kannalta on piristävää päästä tekemisiin elävien ihmisten ja heidän menneisyytensä kanssa. Väitöskirjani tutkimuskohteet kun ovat olleet maan multaa yli 400 vuotta. Kuolleiden kanssa keskustelu käy toisinaan yksipuoliseksi.

Henkilökohtaisesti yksi hätkähdyttävimmistä piirteistä projekteissa on ollut se, että yhteisöt ja niiden jäsenet on tullut oikeasti tutuksi. Haastatteluiden ja asiakirjojen myötä olen oppinut tuntemaan ihmiset ja heidän historiansa siinä määrin, että olen melkein mennyt tervehtimään henkilöä, jonka olen oppinut tuntemaan lähteistä, mutta jota en ole koskaan aiemmin tavannut. Ristiriita on ilmeinen -  voiko ihmisen oppia tuntemaan, jollei ole häntä koskaan tavannut?

Elävien ihmisten ja yhteisöiden kanssa työskentely on ollut siitä palkitsevaa, että tutkiessaan heidän menneisyyttä, näkee työn vaikuttavuuden lähes saman tien. Yhteisön menneisyydessä jakamat kokemukset ja yhteiset juuret ovat luoneet merkityksiä nykypäivän elämälle ja toiminnalle. Yhteisesti jaetulla historialla on silmiinpistävä merkitys.

Projektien aikana olen ja en ole ollut tutkittavien yhteisöiden jäsen. Henkilöt ja heidän elämänsä, yhteisöt ja niiden menneisyys on tullut tutuksi. Olen jakanut henkilöiden ilot ja surut, yhteisöiden kriisipaikat sekä menestyksen huiput. Tunnen tarinan, mutten ole osa sitä. Se ei johdu siitä, etteikö minua olisi hyväksytty yhteisöiden jäseneksi – historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi sanan varinaisessa mielessä.

Katson ikkunasta ohikäveleviä ihmisiä. Olen varma, että tutkimieni yhteisöiden sekä väitöskirjassa tutkimieni henkilöiden historialla on merkitystä ohikulkijoiden elämäänsä –  he ovat syöneet leipää, asuneet talossa, kiertäneet karusellissa, eläneet suomalaisessa yhteiskunnassa. Näistä kirjoittaessani olen koettanut tavoittaa kanssaihmiset, kuvata jaettuja kokemuksia ja kertoa niiden merkityksestä, näyttää yhteiset juuremme, sanoa, että menneisyys tiivistyy meissä ja koska historia on jaettu, olemme yhtä.

Ohikulkijat taittavat matkaansa, eivät tunnu kuulevan. Ikkuna on välissä. En tiedä huudanko tarpeeksi kovaa. Jos he kuulevatkin, mutta eivät löydä itseään kuvaamastani menneisyydestä, eivät löydä merkityksiä, joita sanon jaetuksi. Yhteisö, jonka jäsen koen olevani, on ja ei ole olemassa. Niin tai näin, historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi – sanan varsinaisessa mielessä.

Historia vs. menneisyys osa 2

Vaikka otsikossa mainittua aihetta on käsitelty jo Matti Rantosen toimesta tässäkin blogissa, koen tarpeelliseksi lähestyä aihetta itsekin. Kuten Matti toteaa, arkikielessä termeillä historia ja menneisyys viitataan monesti samaan asiaan. Menneisyysaspektin lisäksi historialla on ainakin kaksi muuta viittauskohdetta: ensimmäinen on oppiaine, toinen tiede nimeltä historia. Nämä kaikki menevät arkikielessä, mutta huomattavan usein myös spesifimmässä kielenkäytössä, iloisesti sekaisin.

Näkökulmani historiaan ja menneisyyteen on tutkimuksellinen, tieteellinen ja akateeminen. Kielenkäytössäni ja ajattelussani historia on akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimista; professori Kustaa H.J. Vilkunaa mukaillen, menneisyys muuttuu historiaksi historioitsijan tutkimustyön kautta. Menneisyys on sitä, mikä on tapahtunut − menneet ihmiset ja asiat. Menneisyys on sitä, mitä historioitsijat tukivat. Oppiaine nimeltä historia… noh se on kouluaine. Sillä on yhtymäkohtansa historiaksi kutsumani asian kanssa.

Lause: historia on akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimusta, antaa ymmärtää, että on muunkinlaista menneeseen suuntaavaa tutkimusta kuin akateemista ja tieteellistä. Näin on asianlaita: menneisyyttä voidaan tutkia, ja tutkitaan, muutenkin kuin tieteellisesti ja akateemisesti. Itse asiassa saattaa olla niin, että menneisyyden tutkiminen on tieteiden joukosta ainoa, jota tehdään myös ei-tieteellisesti tai ei-akateemisesti.

Mikä erottaa akateemisen ja tieteellisen menneisyyden tutkimisen (siis historian) muusta menneisyyden tutkimisesta? Nostan tässä muutaman mielestäni tärkeimmän eron. Ensimmäinen liittyy siihen, että ei-akateemiseen ja ei-tieteelliseen menneisyyden tutkimiseen lyö leimansa teorioiden ja menetelmien ohut punninta, jopa niiden avoin vihamielinen kieltäminen. Historiassa menetelmien ja teorian punninta sekä niiden edelleen kehittäminen ovat olennainen ja erottamaton osa; ne tekevät historiasta tiedettä. Näin on siksi, että menetelmien ja teorian avulla lukijoille mahdollistuu tutkijan esittämän uuden tiedon ja hänen tekemiensä väitteiden ”todenperäisyyden” ja ”oikeellisuuden” punninta. Toisin sanoen, menetelmällisen pohdinnan kautta on mahdollista arvioida kuinka hyvin ja uskottavasti historiantutkija on luonut uutta tietoa menneisyydestä. Teoreettisen pohdinnan kautta tutkija liittää yksittäiset havainnot menneisyydestä yhteen. Näin ollen teorian aukikirjaaminen mahdollistaa sen, että voidaan arvioida tutkijan tekemien yksittäisten havaintojen yhdistelemisen uskottavuutta.

Toinen ero ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden tutkimisen ja historian välillä on se, että edellinen vaikuttaa olevan monin paikoin kiinnostunut menneisyyden tapahtumista ja yksittäisistä ihmisistä, sanalla sanoen menneisyydestä sinänsä. Historia puolestaan on yleensä kiinnostunut tutkittavaa asiaa laajemmasta teemasta ­­– menneisyyden kulttuurisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta tai muusta sellaisesta kontekstista. Ei-akateeminen ja ei-tieteellinen menneisyyden tutkimus keskittyy esimerkiksi poikkeuksellisiin ihmisiin tai tapahtumiin menneisyydessä. Historiantutkija puolestaan innostuu siitä, mitä samainen poikkeusyksilö tai -tapahtuma kertoo menneisyydestä tai miten menneisyyden konteksti tai ilmiö on yksilön ”luonut”. Historiantutkijalle mennyt tapahtuma tai ihminen on tavallaan kurkistusaukko menneisyyteen, ja siksi kiinnostava. Itse tapahtuma tai ihminen itsessään on alisteinen laajemmalle kiinnostukselle.

Kolmas ero liittyy historian ja ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen yleisöihin. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että ensin mainitun yleisö on yleensä muut historioitsijat ja akateeminen maailma. Ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen lukijoihin kuuluu puolestaan niin sanottu suuri yleisö: menneisyydestä kiinnostuneet ihmiset. Tämä ero vaikuttaa vahvasti edellä mainittuihin eroihin: menetelmien ja teorian asemaan tutkimuksessa sekä tutkimuskohteisiin ja aihevalintoihin. Huomattavaa on, että asian ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö suuri yleisö voisi olla kiinnostunut historiasta ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden tutkimisen lisäksi tai sijaan. Huomattavaa kuitenkin on, että historia on monesti hyvin abstraktia ja sanalla sanoen monimutkaista. Näin ollen saattaa olla, ja on, ihmisiä, jotka eivät pysty historian käsittämiseen ja käsittelemiseen (mielestäni tämä on reilua todeta; kaikki ihmiset eivät ymmärrä historiaa kuten kaikki eivät ymmärrä ydinfysiikkaakaan). Samaan aikaan uskon, että akateemisen ja tieteellisen historian oppiminen on mahdollista monelle ihmiselle: heidän vaan pitäisi saada harjoitusta.

 

Vaikka yllä olen eritellyt historian sekä ei-akateemisen ja ei-teoreettisen menneisyyden tutkimuksen eroja ja vaikka lienee on selvä että liputan historian puolesta, ei tarkoitukseni ole arvottaa näitä kahta.  Nämä kaksi ovat erilaisia,  toinen ei sinänsä ole parempi tai huonompi. Arvottamisen sijaan tarkoitukseni on nimenomaan nostaa esiin se seikka, että menneisyyttä voidaan tutkia monesta eri lähtökohdasta. Kahden mainitun tavan tuottama tietosisältö on erilaista, ne operoivat tietoteoreettisesti eri tasoilla. Teoreettista ja akateemista historiantutkimusta tarvitaan, mikäli menneisyyttä halutaan tutkia kokonaisvaltaisesti. Näin ollen myös tieteellisesti ja akateemisesti menneisyyttä tutkivilla historioitsijoilla soisi olevan nykyistä vahvempi asema määriteltäessä yleistä mielipidettä menneisyydestä. Suuremman aseman saavuttamisessa historioitsijoilla on tärkeä asema. Heidän pitäisi opettaa ihmisille, miten historiaa tutkitaan ja miten tutkimuksia luetaan.

Itsenäinen Suomi ja sota

   Suomen itsenäistymisen juhlavuosi lähestyy, kun kahden vuoden päästä juhlitaan 100 vuotiasta Suomea. Ja mitä Suomessa onkaan suunniteltu juhlavuodelle? Sotaelokuvaa tietenkin! Eilisen suuri uutinen oli, että Aku Louhimies on nyt saanut haalittua kasaan riittävästi rahaa, että Väinö Linnan Sotaromaaniin (tutumpi monelle myöhemmän nimensä Tuntematon Sotilas kautta) perustuvaa Sotaelokuvaa voidaan lähteä viemään eteenpäin. Ensi-ilta tällä 7 miljoonan euron budjetin elokuvalla olisi tietysti 2017, kun itsenäistymisestä on kulunut 100 vuotta.

   Asia on askarruttanut minua ennenkin suuresti: miksi Suomen itsenäisyyttä juhlitaan nimenomaan sotien kautta ja erityisesti itsenäistymiseen liittymättömien sotien kautta? Eihän Yhdysvalloissakaan itsenäisyyspäivänä muistella vuoden 1865 sisällissotaa, Vietnamin sotaa tai toista maailmansotaa. Ero amerikkalaiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan on muutenkin melkoinen, jossa itsenäisyyttä juhlitaan iloisilla grillijuhlilla ystävien ja sukulaisten seurassa, korttelijuhlissa yhdessä pelaten ja leikkien. Olen monesti hauskuuttanut amerikkalaisia ystäviäni kertomalla suomalaisesta itsenäisyyspäivän juhlinnasta, johon kuuluu hautausmaalla käyminen ja kotisohvalla presidentin järjestämien linnanjuhlien katsominen. Yhdysvalloissa kenenkään mieleen ei tulisi seurata vastaanottoa valkoisessa talossa, kun voi pitää itsekin hauskaa!
   Moni ulkomaalainen ystäväni on ihmetellen kysynyt, että eivätkö suomalaiset ole iloisia itsenäisyydestään? Vaikka olen asiaa itsekin monesti ihmetellyt, olen selittänyt asian jotenkin niin, että suomalaiset eivät liity itsenäisyyspäivää varsinaisesti vuonna 1917 tapahtuneeseen itsenäistymiseen. Monelle suomalaiselle on itse asiassa varsin epäselvää, mitä itsenäistymisen yhteydessä tapahtui. Meiltä puuttuu yhteisesti jaettu suuri ja ylevä kertomus itsenäistymisestä, koska yhden ainoan vuoden sisään mahtui toisilleen vihamielisiksi muuttuneiden kansanryhmien aseistautuminen, verinen sisällissota, saksalaisen kuninkaan asettaminen valtion johtoon yli laillisten hallintomenettelyiden ja kotimaisten vankileirien saaristo. Kun itsenäistyminenkin tapahtui menemällä hattu kourassa Pietariin ja anomalla itsenäistymistä Leniniltä ja bolshevikki-puolueen johdolta, on tapahtumasarjasta vaikeaa tehdä sellaista sankaritarinaa, josta voitaisiin rakentaa vuosittain juhlittava sankaritarina, jollaista erityisesti patriottisesti ajattelevat piirit tuntuvat kaipaavan.
   Sen sijaan itsenäisyyspäivää on alettu juhlia vuosien 1939-1945 muistojuhlana. Erityisesti talvisodan aatto tarjoaa kehyksen, jota vasten saadaan luotua tarina yhtenäisesti ylivoimaista vihollista vastaan käyvästä kansakunnasta. Koska talvisodan aattona niin vasemmisto kuin oikeistokin yhdistyivät Neuvostoliittoa vastaan, juuri tästä on löydetty kansakuntaa yhdistävä tarina, jota itsenäisyyspäivänä voidaan juhlia.
   Näin myös valtaosan suomalaisista mielissä itsenäisyys liittyy juuri sotien aikaan, talvi- ja jatkosotaan. Asiantilaa vahvistetaan vuosittain näyttämällä televisiosta elokuvia sodasta, veteraanien juhlistamisella ja erilaisilla kulkueilla sankarihautausmaille. Itsenäistymisen sijasta juhlitaankin sotia ja niissä kaatuneita.
   Eikä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla näytä tuovan muutosta. Suuren osan suomalaisia näkökulmasta sota näyttäytyy entistä keskeisempänä osana juhlavuotta ja suomalaista itsenäisyyttä. Kokeilkaapa vaikka googlessa kirjoittaa hakusanaksi "itsenäinen Suomi" tai "Suomi itsenäisyys" ja katsoa millaista kuva-aineistoa eteen aukeaa: talvi- ja jatkosodan kuva-aineistoa.
   Suomen itsenäistymisen kannalta se todellinen tarina on vähemmän hohdokas: