Historian kenttäkurssi Pietarissa IV: SUOMALAISUUS

Mika Vehmas, Jussipekka Luukkonen, Kimmo Laine ja Elias Peltonen

Suomalaista Pietaria etsimässä

Leninin patsas Suomen asemalla.
Asema sijaitsee alueella, jossa asui
ennen paljon Pietarin suomalaisia.

Ryhmämme sai tehtäväkseen tutkia Pietarin suomalaisuutta ja siihen liittyviä tulkintoja. Käytännössä käsitimme tämän tutustumisena erityisesti Pietarin suomalaisuuden historiaan.

Mistä sitten lähteä etsimään nykypäivän suomalaista Pietaria - ja onko sitä edes olemassa? Nykyisin suomalaista Pietaria on vaikea löytää kaupungista, jonka tärkeimmät nähtävyydet ovat Eremitaasi, Pietarhovi sekä lukuisat kirkot. Näissä suomalaisuutta emme kohdanneet. Liioin pääkatu Nevski Prospektilla suomalaisuutta ei näy. On sinällään kummallista, ettei suomalaisuus näy Pietarissa, vaikka välimatka Suomen rajalta on vain muutama sata kilometriä. Tallinnassa ja Tukholmassa suomalaisten määrä ja matkailu on merkittävää, mutta väkiluvultaan Euroopan neljänneksi suurimpaan kaupunkiin Pietariin matkustetaan huomattavasti vähemmän. Toisaalta sinne pääsee nykyisin kätevämmin kuin aikoihin. Suora Allegro-junayhteys Kouvolasta mahdollisti meillekin vain kahden ja puolen tunnin junamatkan. 

Suomi-talo ja Pyhän Marian kirkko, jotka sijaitsevat
paraatipaikalla Pietarin keskustassa. Suomi-talossa toimii
mm. suomalainen koulu ja Suomen Pietari-instituutti.

Huolimatta siitä, että suomalaisten määrä ja sitä kautta näkyvyys Pietarissa romahtivat Venäjän vallankumouksen myötä, oli mielenkiintoista huomata suomalaisuuden olevan edelleen läsnä. Suomalainen seurakunta Pyhän Marian kirkon yhteydessä, sekä Suomi-talossa toimiva Suomen Pietarin instituutti ovat selvimpiä esimerkkejä tästä. Matkallamme pääsimme todellisen suomalaisen Pietarin jäljille jo heti toisena päivänä kun vierailimme edellä mainitussa “Suomi-korttelissa”. Suomalaista Pietaria ei siis tarvinnut kuitenkaan kauaa etsiä. Lisäksi on huomioitava, että koska ryhmämme oli tutustunut nimenomaan kaupungin rikkaaseen suomalaismenneisyyteen, ehkä odotukset suomalaisuuteen törmäämisestä olivat tavanomaista korkeammalla.

Saimme myös kuulla Pietarissa asuvilta ja työskenteleviltä suomalaisilta, että suomalaisilla on edelleen kaupungissa hyvä maine. Tämän voisi ehkä ajatella juontavan juurensa suuren suomalaisvähemmistön ajoilta. Jotain hyvistä suhteista kertonee sekin, että yliopistomme tekee yhteistyötä pietarilaisen eliittiyliopiston Higher School of Economicsin kanssa. Lisäksi opettajaopiskelijat vierailivat Pietarin suomalaisessa koulussa, sekä opettamassa venäläisessä Koulu 204:ssä, jossa suomi on toinen opetettavista vieraista kielistä. 

Vallankumouksen 1917 jälkeen
kaupungissa asui runsaasti
suomalaisia kommunisteja. Ohessa
Eino Rahjan hauta.

Teimme matkamme aikana myös päivän retken Viipuriin. Kaupungin monet suomalaisvaikutteet ovat jo ennestään hyvin tuttuja, mutta ehkäpä erityisen hyvin jäi mieleen Viipurin kaupunginkirjasto, jonka kunnostus valmistui vuonna 2013. Kirjasto oli kieltämättä oikein hieno ja kunnostustyö on näköjään saanut myös useita palkintoja, mm. eurooppalaisen kulttuuriperinnön Europa Nostra -palkinnon vuonna 2015. Meille ei siis aivan turhaan järjestetty kirjaston hyvinkin kokonaisvaltaista esittelyä. Alun perin Alvar Aallon suunnittelema rakennus toi myös vahvasti mieleen yliopistomme päärakennuksen Jyväskylässä. 

Lopuksi voitaneen todeta, että suomalainen Pietari ei ole tänä päivänä läsnä kaikkialla eikä niin vahvasti kuin vielä sata vuotta sitten. Tutustumalla Pyhän Marian kirkkoon ja sen yhteydessä toimiviin suomalaisinstansseihin oli kuitenkin mahdollista hahmottaa paremmin suomalaisten merkitystä kaupungille. Samalla oli huomioitavissa, että Pietarin suomalaiset ovat nykyäänkin aktiivista väkeä ja että heidän maineensa on säilynyt hyvänä.

Itsenäinen Suomi ja sota

   Suomen itsenäistymisen juhlavuosi lähestyy, kun kahden vuoden päästä juhlitaan 100 vuotiasta Suomea. Ja mitä Suomessa onkaan suunniteltu juhlavuodelle? Sotaelokuvaa tietenkin! Eilisen suuri uutinen oli, että Aku Louhimies on nyt saanut haalittua kasaan riittävästi rahaa, että Väinö Linnan Sotaromaaniin (tutumpi monelle myöhemmän nimensä Tuntematon Sotilas kautta) perustuvaa Sotaelokuvaa voidaan lähteä viemään eteenpäin. Ensi-ilta tällä 7 miljoonan euron budjetin elokuvalla olisi tietysti 2017, kun itsenäistymisestä on kulunut 100 vuotta.

   Asia on askarruttanut minua ennenkin suuresti: miksi Suomen itsenäisyyttä juhlitaan nimenomaan sotien kautta ja erityisesti itsenäistymiseen liittymättömien sotien kautta? Eihän Yhdysvalloissakaan itsenäisyyspäivänä muistella vuoden 1865 sisällissotaa, Vietnamin sotaa tai toista maailmansotaa. Ero amerikkalaiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan on muutenkin melkoinen, jossa itsenäisyyttä juhlitaan iloisilla grillijuhlilla ystävien ja sukulaisten seurassa, korttelijuhlissa yhdessä pelaten ja leikkien. Olen monesti hauskuuttanut amerikkalaisia ystäviäni kertomalla suomalaisesta itsenäisyyspäivän juhlinnasta, johon kuuluu hautausmaalla käyminen ja kotisohvalla presidentin järjestämien linnanjuhlien katsominen. Yhdysvalloissa kenenkään mieleen ei tulisi seurata vastaanottoa valkoisessa talossa, kun voi pitää itsekin hauskaa!
   Moni ulkomaalainen ystäväni on ihmetellen kysynyt, että eivätkö suomalaiset ole iloisia itsenäisyydestään? Vaikka olen asiaa itsekin monesti ihmetellyt, olen selittänyt asian jotenkin niin, että suomalaiset eivät liity itsenäisyyspäivää varsinaisesti vuonna 1917 tapahtuneeseen itsenäistymiseen. Monelle suomalaiselle on itse asiassa varsin epäselvää, mitä itsenäistymisen yhteydessä tapahtui. Meiltä puuttuu yhteisesti jaettu suuri ja ylevä kertomus itsenäistymisestä, koska yhden ainoan vuoden sisään mahtui toisilleen vihamielisiksi muuttuneiden kansanryhmien aseistautuminen, verinen sisällissota, saksalaisen kuninkaan asettaminen valtion johtoon yli laillisten hallintomenettelyiden ja kotimaisten vankileirien saaristo. Kun itsenäistyminenkin tapahtui menemällä hattu kourassa Pietariin ja anomalla itsenäistymistä Leniniltä ja bolshevikki-puolueen johdolta, on tapahtumasarjasta vaikeaa tehdä sellaista sankaritarinaa, josta voitaisiin rakentaa vuosittain juhlittava sankaritarina, jollaista erityisesti patriottisesti ajattelevat piirit tuntuvat kaipaavan.
   Sen sijaan itsenäisyyspäivää on alettu juhlia vuosien 1939-1945 muistojuhlana. Erityisesti talvisodan aatto tarjoaa kehyksen, jota vasten saadaan luotua tarina yhtenäisesti ylivoimaista vihollista vastaan käyvästä kansakunnasta. Koska talvisodan aattona niin vasemmisto kuin oikeistokin yhdistyivät Neuvostoliittoa vastaan, juuri tästä on löydetty kansakuntaa yhdistävä tarina, jota itsenäisyyspäivänä voidaan juhlia.
   Näin myös valtaosan suomalaisista mielissä itsenäisyys liittyy juuri sotien aikaan, talvi- ja jatkosotaan. Asiantilaa vahvistetaan vuosittain näyttämällä televisiosta elokuvia sodasta, veteraanien juhlistamisella ja erilaisilla kulkueilla sankarihautausmaille. Itsenäistymisen sijasta juhlitaankin sotia ja niissä kaatuneita.
   Eikä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla näytä tuovan muutosta. Suuren osan suomalaisia näkökulmasta sota näyttäytyy entistä keskeisempänä osana juhlavuotta ja suomalaista itsenäisyyttä. Kokeilkaapa vaikka googlessa kirjoittaa hakusanaksi "itsenäinen Suomi" tai "Suomi itsenäisyys" ja katsoa millaista kuva-aineistoa eteen aukeaa: talvi- ja jatkosodan kuva-aineistoa.
   Suomen itsenäistymisen kannalta se todellinen tarina on vähemmän hohdokas: