Missä olit, kun kuulit Iitin Hi24h-kurssista?

Minäkin olin siellä. Nimittäin 10.–11.4.2015 Iitissä, missä opiskeltiin historiaa historiallisen pitkän yhtäjaksoisen ajan (yleistä tapahtumasta sen isän kirjoittamana täältä). Vaikka tapahtuma ei ehkä ole niin mullistava, että ihmiset esittävät vuosikymmenten päästä toisilleen otsikon kysymyksen, uskon, että verrattuna niin sanottuihin tavallisiin historian oppitunteihin, tapahtumalla saavutettiin erilaisia oppimistuloksia.

Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on puntaroida omia kokemuksia kurssilta. Erityisesti ajatus on esitellä ja pohtia mikä tehtävissä aiheutti vaikeuksia opiskelijoille sekä puntaroida, miten ongelmat voisi tulevaisuudessa ylittää. Havainnot on tehty erityisesti Historian käyttö -tehtävän aikana. Ennen asiaan paneutumista on yhtäältä todettava, että kyseessä oleva tehtävä oli kokonaisuudessaan selkeästi haasteellisin kolmesta tehdystä. Uskoisin, että tehtävä ei olisi ihan yksinkertainen yliopisto-opiskelijoille ja ainakin minut se haastoi myös ohjaajana. Tätä taustaa vasten, iittiläiset opiskelijat suoriutuivat tehtävästä kiitettävästi, jopa erinomaisesti. Toisaalta on tuotava esiin se, että en ollut ensisijassa paikalla tekemässä havaintoja kurssista, vaan ohjaamassa oppimista. Näin ollen allekirjoitettu ei ole objektiivista dataa oppimisesta tai sen tuloksista, vaan henkilökohtaista tulkintaani oppimisen ongelmakohdista.

Historian käyttö -tehtävässä opiskelijat tutustuivat erilaisiin materiaaleihin, missä historiaa on käytetty ”keppihevosena” tietyn asian ajamisessa, esimerkiksi tuotteen myynnissä. Materiaalia tehtävään oli valikoitunut mainoksista, uutisten kautta historialliseen fiktioon. Tehtäviä, ja siksi myös käytettäviä taitoja, oli siis laidasta laitaan.

Ensinäkin suuri haaste opiskelijoille oli liittää materiaali sen oikeaan kontekstiin ja nähdä se osana kokonaisuutta, palvelemassa tiettyä tarkoitusta. Toisin sanoen opiskelijoiden oli hankalaa liittää materiaali siihen ympäristöön missä se on syntynyt tai missä se on luotu. Näin ollen opiskelijoille tuotti hankaluuksia luoda ymmärrystä siitä, mikä materiaalin luojan tarkoitus historian käytölle on (ollut), miten se kuvaa kohdettaan ja miksi se kuvaa sitä, siten miten se kuvaa.

Toiseksi ongelmia tuotti historian käytön kuvaaminen. Sain sen vaikutelman, että tämä oli vielä vaikeampaa kuin kontekstiin liittäminen. Kysymys tässä tapauksessa on nähdäkseni abstraktien asioiden muuttamisesta käsitettävään muotoon, eli periaatteessa käsitteellistämisestä. Varsinkin yksittäisten eri huomioiden liittäminen yhteen ja niistä raportointi, tuntui hankalalta, jopa mahdottomalta. Toisin sanoen, opiskelijoiden oli vaikea muodostaa havainnoista kattokäsitteitä, jotka liittäisivät yksittäiset huomiot yhteen ja nostaisivat keskustelun yleiselle tasolle, missä eri historian käytön keinot vertautuvat toisiinsa. Täytyy sanoa, että mikäli joku opiskelijoista olisi pystynyt tämänkaltaiseen analyysiin, olisin todella yllättynyt. Kuitenkin merkkejä siitä oli: esimerkiksi eräs opiskelijoista totesi, että raportin kirjoittaminen on vaikeaa, koska ei ole sanoja, joita voisi käyttää. Tulkitsin tämän tuskaiseksi huomioksi siitä, että periaatteessa tietää, mistä materiaalissa on kyse, mutta ei osaa sanallistaa ajatusta.

Ongelmia tuotti siis yhtäältä materiaalin kontekstointi, toisaalta materiaalin sisällön sanoiksi pukeminen. Vaikka jälkiviisaus on tylsää, niin on syytä pohtia, miten näihin haasteisiin saattaisi olla mahdollista vastata. Näin jälkikäteen ajateltuna koko tehtävähän kietoutuu kysymykseen: miltä sinusta tuntuu kun katsot tai luet materiaalia? Kysymys herättää itsereflektioon. Sen kautta on yhtäältä mahdollista tunnistaa ajatukset ja tunteet, mitä materiaali herättää itsessä sekä toisaalta sanallistaa/käsitteellistä nuo ajatukset ja tunteet, eli muuttaa ne käsitettäväksi ja käsiteltäväksi.

Näiden lisäksi reflektion avulla on mahdollista ymmärtää se, mitä materiaalin tekijä on historian käytöllä hakenut: mikä on viestin tarkoitus? Tekijän intentio voi olla historiallista siinä mielessä, että tulkinta muuttuu ajallisessa kontekstissa (eli ihmiset menneisyydessä ovat ymmärtäneet viestin tarkoituksen eritavoin kuin nykypäivän tulkitsija), ja siksi on syytä pohtia, miten viesti on kenties vastaanotettu siinä ajassa, jossa se on tehty; mitä se kertoo ajasta, missä materiaali on syntynyt?

Kysymysten kautta voi pohtia myös sitä, miksi menneisyys materiaalissa kuvataan sellaisena kuin se kuvataan? Näin reflektion avulla on mahdollista pohtia, miksi materiaali saa katsojan ajattelemaan tai tuntemaan siten, miten hän tuntee. Hienovaraisemmin sanottuna kysymys on siitä, että havainnoidaan miten ihmisten ajattelua historian avulla ohjaillaan (olipa kysymys sitten poliittisesta tai kaupallisesta ohjailusta). Tässä mielessä kyseisenlainen tehtävä opettaa kriittistä ajattelua. Se opettaa opiskelijat tunnistamaan materiaalin ja keinot, joilla heitä koetetaan ohjailla. Lopulta tehtävä opettaa kenties myös sen, miten ohjailuun on mahdollista vastata ja varautua. Melko hienoja taitoja oppia, eikö? Taidan tietää millä kysymyksellä aloitan, mikäli joskus pääsen vielä joskus kyseisenlaista tehtävää ”opettamaan”.

Jotain opettajuudesta

Alustus

Tämän tekstin lähtökohtana on ollut tuoda esiin niitä tuntoja ja ilmiöitä mitä liittyy paitsi yleisellä tasolla tuoreen vastavalmistuneen opettajan ensimmäisiin työvuosiin, mutta myös omien oppiaineitteni historian ja yhteiskuntaopin osalta. Pohdintani keskiöön kuuluu myös yliopisto-opinnot historian ja yhteiskuntatieteiden osalta sekä aineenopettajakoulutus ja näiden kaikkien tarjoamat resurssit lähteä toimimaan aineenopettajana.

Keppi vai porkkana - miksi minusta tuli historian opettaja?

En pysty millään henkisellä tasolla saavuttamaan sitä tilaa ja syytä, miksi halusin yliopisto-opintojeni alussa lähteä välittömästi mukaan historian aineenopettajakoulutukseen. Ehkä taustalla vaikutti se, että opettajan ammatti on varmasti yksi niistä “harvoista” ammateista, johon historiaa opiskelemalla voi “suoraan” valmistua samaan tyyliin kuin lääketieteellisestä valmistuu lääkäreitä ja oikeustieteellisestä lainoppineita. Niin tai näin, minut valittiin heti opintojeni alussa suoravalinnan kautta historian “aineenopettajaputkeen”, jossa kasvatustieteen yleis- ja ainekohtaiset opinnot oli jo valmiiksi määritetty.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, ettei minulla ollut noiden opintojen alussa minkään valtakunnan kunnollista ymmärrystä miten historiaa - tai mitään muuta oppiainetta - tulisi opettaa, miten sitä voidaan oppia tai saatikka ylipäätään millainen opettaja minusta lopulta tulisi. Takaraivossa oli kuitenkin minua opettaneiden hyvien kuin huonojen opettajien mallit, joiden kautta saatoin lähteä pohtimaan ja peilaamaan omaa toimintaani opettajana.

Noiden opettajaopintojeni aikana koin lähes kirjaimellisesti niitä kuuluisia “lamppujen syttymisiä” pääni päällä. Aloin ymmärtää miten halusin historiaa opettaa, millaisen opetusfilosofian kautta halusin sitä toteuttaa. Näiden ahaa-elämysten taustavoimana toimivat erittäin ansiokkaat ainedidagtikkomme, oppiainekohtaiset ohjaajamme sekä erinomainen historian opettajaopiskelijaryhmämme. Näin jälkikäteen voin sanoa, että se tilanne, missä opettajaopiskelija on opetusharjoitustuntien, pedagogisten ryhmäkeskustelujen sekä ylipäätään sen ilmapiirin osalta on ainutlaatuinen. Nyt opettajan ammatissani en enää koskaan pääse siihen vertaistuen ja -reflektoinnin tilaan, jota sain kokea opintojeni aikana ja sitä kautta kehittää ja kehittyä opettajana. Toisaalta varsinaisen työn kautta olen oppinut ammatin “todellisuutta”, joka on niin hyvässä kuin pahassa vienyt osan siitä opiskelijan sinisilmäisestä idealismista.

Jos en opintojeni alussa vielä ymmärtänyt miksi minusta tuli historian opettaja, niin opintojeni lopussa minulla alkoi olla jo näkemys siitä. Edellä mainitsemieni vuorovaikutteisten voimavarojen lisäksi aloin ymmärtää, että minulle on syntynyt kohtalaisen voimakas näkemys ammattini harjoittamisesta ja siihen liittyvän - erittäin positiivisen - palautteen kautta tuo näkemys vain vahvistui. Aloin toisin sanoen ymmärtää, että saattaisin pystyä tekemään tätä työtä ihan tosissaan ja vielä pärjätä siinä, jos nyt tällaista määritettä voi julkisen sektorin palveluammatista käyttää.

Suo ja kuokka - työelämä kutsuu

Jälleen kerran tilannetta on helpottava tarkastella nykytilanteesta käsin, jossa olen saavuttanut jo sen verran, että minulla on vakituinen virka lukion ja yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorina. Tällainen urakehitys oli kuitenkin kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys opintojeni päättyessä ja astuessani kilpailemaan kyynärpäätaktiikalla työpaikoista. Työhakemusten rustaamisen ja työhaastattelujen raadollisuus tuli tällaiselle vastavalmistuneelle ylimotivoituneelle aineenopettajamärkäkorvalle hieman puun takaa. Toisaalta se taas osoitti kuitenkin lopulta yrittämisen, verkostoitumisen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisen säännöt oikeaksi ja palkkio seisoi lopulta siinä, että olen ehtinyt olla työttömänä ainoastaan valmistumiseni jälkeiset kesä- ja heinäkuun.

Entä itse työ? Miten sen kanssa on sitten “pärjätty”? Kontrasti aineenopettajaopintojen harjoitusjaksoihin on kohtalainen. Siinä missä jollakin harjoittelujaksolla käytin viisi (5) päivää yhden lukion kaksoistunnin suunnitteluun, täytyi nyt selvitä parhaimmillaan kolmestakymmenestä viikkotunnista. Tämä tarkoitti tutkivan oppimisen tuoreelle idealistille sitä, ettei henkiset ja materiaaliset resurssit yksinkertaisesti mitenkään riittäneet sellaiseen lopputulokseen kaikkien oppituntien osalta mihin olisin ideaalitilanteessa toivonut pystyväni. Märkää rättiä kasvoille tarjosi myös substanssiosaaminen, joka oli kaikista yliopiston kiehtovista kursseista huolimatta erittäin niukka. Erityisen heikkona näin korrelaation yhteiskuntatieteen opintojeni ja koulussa opetettavan yhteiskuntaoppi -nimisen oppiaineen välillä. Tämän “substanssivajeen” on kuitenkin voinut ajatella myös toisesta näkökulmasta: on ollut lopulta kiehtovaa lukea ja tutkia vielä laajemmalta sektorilta eri historian ja yhteiskuntaopin teemoista ja aiheista. Oppia itse, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Lopulta en kuitenkaan huolehtinut näistä edellä mainitsemistani seikoista lähtiessäni aloittamaan opettajan uraani. Olin luottavainen siitä, että osaan hoitaa oppitunnit pedagogiikan osalta ja oppia siinä sivussa yhä enemmän myös itse. Sitä vastoin suurempia kysymysmerkkejä olivat varsinaisen aineenopettamisen ulkopuoliset seikat, joihin kuului esimerkiksi oppilaiden kohtaaminen, oppimisvaikeuksien kohtaaminen ja muut opettamisen ulkopuoliset, mutta opettajan ammattiin kuuluvat ilmiöt. Näihin kun en ollut saanut opinnoissani mitään käytännön harjoitusta. Oppilaiden kohtaaminenkin on vähän niin ja näin, koska harjoittelujen osalta ei pääse syntymään sitä samaa jatkuvuutta toimia oppilaiden kanssa kuin mitä varsinaista ammattia harjoittaessa pääsee.

Viivan alapuolella

Olen aloittanut tänä syksynä neljännen lukuvuoteni historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajana. Paljon on muuttunut sen jälkeen kun sain filosofian maisterin paperit yliopistosta, mutta toisaalta kannan myös paljon mukanani sitä, mitä noina opettajaopintovuosina sain ja opin.

Mitä sitten pohdin ammattiini liittyen tänä päivänä? Haen ja kokeilen edelleen niin itseni kuin oppilaitteni osalta parhaita keinoja opettaa eri historian ja yhteiskuntaopin aiheita - parhaan opetuksen mittaamisesta tässä blogissa jo toisessa viestissä, en mene sen osalta nyt pidemmälle. En toisin sanoen koe olevani vielä valmis ja ehkä toivon etten koskaan ole. Opettaminen oli jo opintojen aikana tietynlaista “hiekkalaatikkoleikkiä”, jossa pääsi itse suunnitelemaan palaset tunnille, toteuttamaan ne ja sitten katsomaan miten tällainen ja tällainen tapa ja metodi, tällaiset ja tällaiset materiaalit toimivat opetuksessa. Ja tuota samaista “hiekkalaatikkoleikkiä” opettaminen on edelleen. Täydellisyyttä ei tietenkään voi tavoittaa, tai sitten opetusvelvollisuus tulisi laskea esimerkiksi kolmannekseen nykyisestä.

Mietin myös koko ajan sitä, miten perustelen oppiaineeni oppilailleni. Mielestäni se on tärkeintä mitä voin opettaa: miksi me opiskelemme historiaa ja yhteiskuntaoppia? Myös tämän osalta huomaan muuttuvani ja “kehittyväni”.

Kirjoitin muistaakseni jo opintojeni loppusuoralla opettajaopintoihimme kuuluvaan opetusfilosofiaan, että opettajana työskentely on eräänlaista nuoralla tanssimista. Opettaja joutuu tasapainoilemaan niin opetettavan aineen, siihen liittyvän pedagogiikan, opetusmetodien, valintojen eri aiheiden välillä, painotusten ja korostusten osalta ja välillä. Sama pätee toimintaan oppilaiden kanssa, miten heidät kohtaan, miten saavutan ja pidän yllä auktoriteettia, mutta kuitenkin innostavaa ja asiantuntevaa tyyliä opettaa; miten paljon keppiä, miten paljon porkkanaa? Ja edelleen sama pätee myös opettajakollegoihin ja työyhteisöön ylipäätään.

Edellisissä blogiviesteissä ja niiden kommenteissa on puhuttu myös epävarmuudesta opettajan ammattiin liittyen. Allekirjoitan tämän täysin. Toisaalta tuon epävarmuuden “kolikon kääntöpuoli” on vapaus. Suomalaisena aineenopettaja olet oman itsesi herra, päätät itse tyylistä, metodeista, materiaaleista ja painotuksista. Rakennat tälle hiekkalaatikolle omannäköisesi hiekkalinnat.

Temppu ja miten se tehdään

Pikainen silmäily lukion opetussuunnitelmien perusteisiin sekä eri yliopistojen opetussuunnitelmiin osoittaa, että historian opetukselta odotetaan paljon. Opintojen jälkeen opiskelija on itsenäinen ja kriittinen ajattelija, joka osaa tunnistaa pätevän tiedon turhasta. Pätevän tiedon pohjalta opiskelija kykenee rakentamaan uusia tulkintoja menneisyydestä. Aikaulottuvuus, muutokset ja jatkuvuudet, ovat tärkeitä − totta kai. Samalla pitäisi luoda omaa identiteettiä ja luodata ajatukset myös tulevaisuuteen. Opetussuunnitelmien lisäksi muut kirjoitukset käsittelevät historian opiskelun hyötyä; teksteissä maalataan monin eri sanankääntein ja uhkakuvin yhteiskuntaa, joka ei tunne menneisyyttään. Tyhmempikin jo tajuaa: historiaa kannattaa ja pitää opiskella.

Jos historian opettamisen ja oppimisen tavoitteista on päästy abstraktiin yhteiseen ymmärrykseen − tai ainakin tavoitteista keskustellaan − ei samaa voi sanoa keinoista, joilla opettamisen tavoitteet on saavutettavissa. Tutkimisen ja keskustelun sijaan historian opettamisesta vaietaan; vaikuttaa siltä, että edellä listatut historian opiskelun tavoitteet on saavutettavissa millä keinolla hyvänsä.

”Samat tulokset, eri opettamisen keinot” -ajatus on absurdi ja epätieteellinen. Tuskinpa matematiikassakaan ajatellaan, että ihminen oppii kaikenkattavan laskutaidon vain opettelemalla yhteen- ja vähennyslaskuja.  Tempun ja sen tekemisen välillä on aste-ero: yhtäältä tempun voi osata tietämättä, miten se tehdään. Toisaalta tempun voi oppia tekemään monella eri tavalla, mutta toiset keinot ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin yhdet. Kummassakin tapauksessa itse temppu ei yksiselitteisesti sisällä tietoa siitä, miten se tehdään.

Nykyään historian opetuksessa kaikenkattavana opetusmenetelmänä on tutkiva oppiminen, minkä lippua minäkin kannan. On kuitenkin huomattava, että tutkivaa oppimista voi tehdä monella eri tavalla. Kuten tutkiminenkin rajautuu moneen eri osioon, missä käytetään eri taitoja, paaluttuu tutkiva oppiminen ‑käsitteen alle monia eri tekniikoita, joiden oppimistulokset eroavat toisistaan kohtuullisella varmuudella runsaasti.

Historian opettamisen tutkimusta tehdään Suomessa vähän, tekisipä mieleni kärjistäen sanoa, että ei ollenkaan, mutta se kärjistys ei osuisi maaliinsa. Kyllä Suomessakin tutkitaan historian opettamista, tosin tutkimuksen kohteet eivät osu kovin hyvin yksiin sen tutkimuksen kanssa, mitä tässä peräänkuulutan. Yhtäältä akateemiset historian didaktiset tutkimukset tuntuvat keskittyvän opiskelijoiden nykykäsityksiin eri asioista; erityisen muodikas tutkimuksen kohde on historiakäsitys − eikä siinä mitään, onhan se mielenkiintoinen aihe. Toisaalta uskoakseni jokainen valveutunut opettaja tekee, ehkä tietämättään, ”tutkimusta” eri opetusmuotojen tuloksista: mikä toimii ja mikä ei. Näitä ”tutkimuksia” leimaa kuitenkin tietynlainen ad hoc -asetelma: opetusmuotojen ulkopuoliset seikat saattavat häiritä opettajaa luulemaan, jonkun muodon olevan toimivaa, vaikkei se sitä olisikaan.

Kaipaan akateemista tutkimusta, missä selvitetään mikä on paras opetuskeino, jolla saavutetaan ne tulokset, joita opetussuunnitelmat ja eritoten minä itse opetuksen antajana haluan opiskelijoille antaa. Ymmärrän kyllä, että abstrakteja asioita, kuten kriittistä ajattelua tai itsenäisyyttä ja niiden eri opetuksen mukana kasvavaa lisääntymistä voi olla − ja on − vaikea havaita ja mitata. Mittaamisen vaikeus on kuitenkin kelvoton argumentti sen puolesta, että asiaa ei voi tutkia (tämä on sitä epätieteellisyyttä, mihin aiemmin viittasin). En ymmärrä miten minun oletetaan osaavan opettaa opiskelijoille hyvin vaativia abstrakteja asioita, kun ei ole olemassa ymmärrystä, miten ne opitaan? Ainoa varma asia opettamisessa ja oppimisessa on se, että pelkästään menneisyyteen tutustuminen − lukemalla tai kuuntelemalla − ei itsessään opeta mitään muuta, kuin yksittäisiä sisältöjä menneistä tapahtumista.

Historian taidoista ja tiedoista

Historian opetuksen muutoksesta on puhuttu jo pitkään maailmalla ja myös Suomessa. Ei ole mitenkään uutta esittää, että historian tulisi olla muutakin kuin vuosilukuja, nimiä ja toinen toistaan seuraavia tapahtumia (kurkkaa vaikkapa Sam Wineburgin tai Peter Seixasin teoksiin). Tilalle on esitetty tutkivaa oppimista ja toimimista historian tutkijan tavoin. Erityisesti on peräänkuulutettu omakohtaisten merkityksten luomista menneisyyden tapahtumille, jotta menneisyyden yhteys nykyisyyteen ja tulevaisuuteen avautuisi.

Itseäni viehättää ajatus siitä, että menneisyyden ihmisten tulevaisuusodotukset ovat nykyisyyttämme ja meidän tämänhetken toiminta vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu. Menneisyys ei siis ole kuollutta, vaan mitä suurimmassa määrin elävää nykyisyyttä. Välillä kuitenkin tuntuu, että tämä elävä yhteys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä katoaa.

Tämän lukuvuoden asustelen Kaliforniassa, Berkeleyssä. Tuhansien kilometrien päähän Suomesta muuttaminen etäännyttää sen verran, että monia asioita tulee katseltua uudesta perspektiivistä. Niin myös kirjastojen ja kirjakauppojen historia-osastoja. Ehkäpä yksi mielenkiintoinen huomio on se, että niin Suomessa kuin täällä historia näyttää merkitsevän nimenomaan tapahtumahistoriaa. Toki Suomen talvisota -teokset ovat vaihtuneet Amerikan itsenäistymistä tai sisällissotaa kuvaaviin teoksiin, mutta yhtä kaikki molemmissa on kyse tapahtumahistoriasta. Hienot kuvat johdattelevat nimien, vuosilukujen ja yksittäisten tapahtumien maailmaan. Siis juurikin sellaisen tiedon maailmaan, mitä "uudessa" historianopetuksessa ei tulisi painottaa.

Kanadalainen Peter Seixas (ks. lisää http://historicalthinking.ca/historical-thinking-concepts) on listannut kuusi ajattelutaitoa, joita historian opiskelussa tarvitaan. Nämä taidot ovat:

1. Historiallisen merkityksen löytäminen  
2. Lähdeaineiston arviointi
3. Muutoksen ja jatkuvuuden tunnistaminen
4. Syiden ja seurausten analysointi
5. Historialisen perspektiivin ymmärtäminen
6. Historiallisten tapahtumien eettisten ulottuvuuksien ymmärtäminen

Nämä kuusi kohtaa osoittavat hyvin sen, millä tavoin historian osaamisessa tieto ja taito kohtaavat. Emme löydä merkityksiä, pysty arvioimaan lähdeaineistoja tai kykene ymmärtämään historiallista perspektiiviä  ilman tietoa menneisyyden tapahtumista. Jos puolestaan osaamme vain toistaa menneisyyttä koskevia "faktatietoja", kadotamme historialle tieteenalana ja toivottavasti myös oppiaineena ominainen luonteen: tiedon suhteellisuuden ymmärtämisen. Tulkintamme menneisyyden tapahtumista on pätevää vain annettuun aineistoon nojaten, tulkinta muuttuu aineiston muuttuessa ja näin  ollen voimme aina ymmärtää menneisyyden tapahtumista vain sen osan, josta saamme aineistoa. Tällöinkään tieto ei ole yksiselitteistä totuutta menneisyydestä, vaan tietystä näkökulmasta luotua.

Mistä sitten löytää lähteitä tällaisten tietojen opettamiseen? Itse olen historian opettajana usein törmännyt siihen, että koulutukset tuppaavat edelleenkin tuovan enemmän esiin niin sanottua faktatietoa, kuin pohdintaa siitä, miten asioita voisi opettaa. Odotankin innolla lokakuussa Berkeleyn yliopistossa olevaa Free Speech Movementin käynnistymisen 50 vuotispäivän vuoksi järjestettävää historianopettajille suunnattua seminaaria, jossa 50 vuotta sitten liikkeeseen osallistuneet henkilöt tulevat kertomaan, mitä ja miten liikehdintää pitäisi nykyään koululaisille opettaa. Katsotaan, päästäänkö tällä kertaa faktatietoa syvemmällekin.

Hienoa tulkintaa menneisyydestä ja aitoa tekemisen iloa olen muuten löytänyt museoista! Toisaalta, ehkäpä näissä museoissa on yhdistynyt juuri sopivalla tavalla tieto, tarinallisuus, eettinen ulotuvuus ja eri ihmisten perspektiivistä asioiden katsominen. Tai sitten vain hauskuus...  

Blogi avattu!

Tässä se nyt on.

Luet parhaillaan viiden historian ammattilaisen ja "entusiastikon" epävirallista kanavaa ja alustaa, jossa tullaan esittelemään erilaisia historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen liittyviä ajatuksia, pakinoita ja luovaa ideointia. Näiden julkaisujen toivotaan tavoittavan mahdollisimman suuren historiasta kiinnostuneiden yleisön ja siten kirvoittavan yhä lisää keskutelua liittyen historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen. 

Historia on monikasvoinen kokonaisuus objektiivista tiedettä, soveltavaa oppiainetta ja viihdyttävää kulttuuria ja ansaitsee siten myös tällaisen foorumin tarkastelemaan sen mahdollisuuksia toimia ihmiskunnan menneisyyden peilinä.