Historioitsijan yksinäisyys

Olen saanut juuri valmiiksi yhden kolmesta sivuprojektista, joita olen päässyt työstämään väitöstutkimukseni aikana. Perinteisen historian mielessä projekteja voi kutsua yrityshistorioiksi tai historiikeiksi. Minulle ne ovat yhteisöhistorioita. Väitöskirjan työstämiselle projektit ovat olleet tervetullutta vastapainoa – jo oman mielenterveyden kannalta on piristävää päästä tekemisiin elävien ihmisten ja heidän menneisyytensä kanssa. Väitöskirjani tutkimuskohteet kun ovat olleet maan multaa yli 400 vuotta. Kuolleiden kanssa keskustelu käy toisinaan yksipuoliseksi.

Henkilökohtaisesti yksi hätkähdyttävimmistä piirteistä projekteissa on ollut se, että yhteisöt ja niiden jäsenet on tullut oikeasti tutuksi. Haastatteluiden ja asiakirjojen myötä olen oppinut tuntemaan ihmiset ja heidän historiansa siinä määrin, että olen melkein mennyt tervehtimään henkilöä, jonka olen oppinut tuntemaan lähteistä, mutta jota en ole koskaan aiemmin tavannut. Ristiriita on ilmeinen -  voiko ihmisen oppia tuntemaan, jollei ole häntä koskaan tavannut?

Elävien ihmisten ja yhteisöiden kanssa työskentely on ollut siitä palkitsevaa, että tutkiessaan heidän menneisyyttä, näkee työn vaikuttavuuden lähes saman tien. Yhteisön menneisyydessä jakamat kokemukset ja yhteiset juuret ovat luoneet merkityksiä nykypäivän elämälle ja toiminnalle. Yhteisesti jaetulla historialla on silmiinpistävä merkitys.

Projektien aikana olen ja en ole ollut tutkittavien yhteisöiden jäsen. Henkilöt ja heidän elämänsä, yhteisöt ja niiden menneisyys on tullut tutuksi. Olen jakanut henkilöiden ilot ja surut, yhteisöiden kriisipaikat sekä menestyksen huiput. Tunnen tarinan, mutten ole osa sitä. Se ei johdu siitä, etteikö minua olisi hyväksytty yhteisöiden jäseneksi – historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi sanan varinaisessa mielessä.

Katson ikkunasta ohikäveleviä ihmisiä. Olen varma, että tutkimieni yhteisöiden sekä väitöskirjassa tutkimieni henkilöiden historialla on merkitystä ohikulkijoiden elämäänsä –  he ovat syöneet leipää, asuneet talossa, kiertäneet karusellissa, eläneet suomalaisessa yhteiskunnassa. Näistä kirjoittaessani olen koettanut tavoittaa kanssaihmiset, kuvata jaettuja kokemuksia ja kertoa niiden merkityksestä, näyttää yhteiset juuremme, sanoa, että menneisyys tiivistyy meissä ja koska historia on jaettu, olemme yhtä.

Ohikulkijat taittavat matkaansa, eivät tunnu kuulevan. Ikkuna on välissä. En tiedä huudanko tarpeeksi kovaa. Jos he kuulevatkin, mutta eivät löydä itseään kuvaamastani menneisyydestä, eivät löydä merkityksiä, joita sanon jaetuksi. Yhteisö, jonka jäsen koen olevani, on ja ei ole olemassa. Niin tai näin, historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi – sanan varsinaisessa mielessä.

Temppu ja miten se tehdään

Pikainen silmäily lukion opetussuunnitelmien perusteisiin sekä eri yliopistojen opetussuunnitelmiin osoittaa, että historian opetukselta odotetaan paljon. Opintojen jälkeen opiskelija on itsenäinen ja kriittinen ajattelija, joka osaa tunnistaa pätevän tiedon turhasta. Pätevän tiedon pohjalta opiskelija kykenee rakentamaan uusia tulkintoja menneisyydestä. Aikaulottuvuus, muutokset ja jatkuvuudet, ovat tärkeitä − totta kai. Samalla pitäisi luoda omaa identiteettiä ja luodata ajatukset myös tulevaisuuteen. Opetussuunnitelmien lisäksi muut kirjoitukset käsittelevät historian opiskelun hyötyä; teksteissä maalataan monin eri sanankääntein ja uhkakuvin yhteiskuntaa, joka ei tunne menneisyyttään. Tyhmempikin jo tajuaa: historiaa kannattaa ja pitää opiskella.

Jos historian opettamisen ja oppimisen tavoitteista on päästy abstraktiin yhteiseen ymmärrykseen − tai ainakin tavoitteista keskustellaan − ei samaa voi sanoa keinoista, joilla opettamisen tavoitteet on saavutettavissa. Tutkimisen ja keskustelun sijaan historian opettamisesta vaietaan; vaikuttaa siltä, että edellä listatut historian opiskelun tavoitteet on saavutettavissa millä keinolla hyvänsä.

”Samat tulokset, eri opettamisen keinot” -ajatus on absurdi ja epätieteellinen. Tuskinpa matematiikassakaan ajatellaan, että ihminen oppii kaikenkattavan laskutaidon vain opettelemalla yhteen- ja vähennyslaskuja.  Tempun ja sen tekemisen välillä on aste-ero: yhtäältä tempun voi osata tietämättä, miten se tehdään. Toisaalta tempun voi oppia tekemään monella eri tavalla, mutta toiset keinot ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin yhdet. Kummassakin tapauksessa itse temppu ei yksiselitteisesti sisällä tietoa siitä, miten se tehdään.

Nykyään historian opetuksessa kaikenkattavana opetusmenetelmänä on tutkiva oppiminen, minkä lippua minäkin kannan. On kuitenkin huomattava, että tutkivaa oppimista voi tehdä monella eri tavalla. Kuten tutkiminenkin rajautuu moneen eri osioon, missä käytetään eri taitoja, paaluttuu tutkiva oppiminen ‑käsitteen alle monia eri tekniikoita, joiden oppimistulokset eroavat toisistaan kohtuullisella varmuudella runsaasti.

Historian opettamisen tutkimusta tehdään Suomessa vähän, tekisipä mieleni kärjistäen sanoa, että ei ollenkaan, mutta se kärjistys ei osuisi maaliinsa. Kyllä Suomessakin tutkitaan historian opettamista, tosin tutkimuksen kohteet eivät osu kovin hyvin yksiin sen tutkimuksen kanssa, mitä tässä peräänkuulutan. Yhtäältä akateemiset historian didaktiset tutkimukset tuntuvat keskittyvän opiskelijoiden nykykäsityksiin eri asioista; erityisen muodikas tutkimuksen kohde on historiakäsitys − eikä siinä mitään, onhan se mielenkiintoinen aihe. Toisaalta uskoakseni jokainen valveutunut opettaja tekee, ehkä tietämättään, ”tutkimusta” eri opetusmuotojen tuloksista: mikä toimii ja mikä ei. Näitä ”tutkimuksia” leimaa kuitenkin tietynlainen ad hoc -asetelma: opetusmuotojen ulkopuoliset seikat saattavat häiritä opettajaa luulemaan, jonkun muodon olevan toimivaa, vaikkei se sitä olisikaan.

Kaipaan akateemista tutkimusta, missä selvitetään mikä on paras opetuskeino, jolla saavutetaan ne tulokset, joita opetussuunnitelmat ja eritoten minä itse opetuksen antajana haluan opiskelijoille antaa. Ymmärrän kyllä, että abstrakteja asioita, kuten kriittistä ajattelua tai itsenäisyyttä ja niiden eri opetuksen mukana kasvavaa lisääntymistä voi olla − ja on − vaikea havaita ja mitata. Mittaamisen vaikeus on kuitenkin kelvoton argumentti sen puolesta, että asiaa ei voi tutkia (tämä on sitä epätieteellisyyttä, mihin aiemmin viittasin). En ymmärrä miten minun oletetaan osaavan opettaa opiskelijoille hyvin vaativia abstrakteja asioita, kun ei ole olemassa ymmärrystä, miten ne opitaan? Ainoa varma asia opettamisessa ja oppimisessa on se, että pelkästään menneisyyteen tutustuminen − lukemalla tai kuuntelemalla − ei itsessään opeta mitään muuta, kuin yksittäisiä sisältöjä menneistä tapahtumista.

Blogi avattu!

Tässä se nyt on.

Luet parhaillaan viiden historian ammattilaisen ja "entusiastikon" epävirallista kanavaa ja alustaa, jossa tullaan esittelemään erilaisia historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen liittyviä ajatuksia, pakinoita ja luovaa ideointia. Näiden julkaisujen toivotaan tavoittavan mahdollisimman suuren historiasta kiinnostuneiden yleisön ja siten kirvoittavan yhä lisää keskutelua liittyen historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen. 

Historia on monikasvoinen kokonaisuus objektiivista tiedettä, soveltavaa oppiainetta ja viihdyttävää kulttuuria ja ansaitsee siten myös tällaisen foorumin tarkastelemaan sen mahdollisuuksia toimia ihmiskunnan menneisyyden peilinä.