Missä olit, kun kuulit Iitin Hi24h-kurssista?

Minäkin olin siellä. Nimittäin 10.–11.4.2015 Iitissä, missä opiskeltiin historiaa historiallisen pitkän yhtäjaksoisen ajan (yleistä tapahtumasta sen isän kirjoittamana täältä). Vaikka tapahtuma ei ehkä ole niin mullistava, että ihmiset esittävät vuosikymmenten päästä toisilleen otsikon kysymyksen, uskon, että verrattuna niin sanottuihin tavallisiin historian oppitunteihin, tapahtumalla saavutettiin erilaisia oppimistuloksia.

Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on puntaroida omia kokemuksia kurssilta. Erityisesti ajatus on esitellä ja pohtia mikä tehtävissä aiheutti vaikeuksia opiskelijoille sekä puntaroida, miten ongelmat voisi tulevaisuudessa ylittää. Havainnot on tehty erityisesti Historian käyttö -tehtävän aikana. Ennen asiaan paneutumista on yhtäältä todettava, että kyseessä oleva tehtävä oli kokonaisuudessaan selkeästi haasteellisin kolmesta tehdystä. Uskoisin, että tehtävä ei olisi ihan yksinkertainen yliopisto-opiskelijoille ja ainakin minut se haastoi myös ohjaajana. Tätä taustaa vasten, iittiläiset opiskelijat suoriutuivat tehtävästä kiitettävästi, jopa erinomaisesti. Toisaalta on tuotava esiin se, että en ollut ensisijassa paikalla tekemässä havaintoja kurssista, vaan ohjaamassa oppimista. Näin ollen allekirjoitettu ei ole objektiivista dataa oppimisesta tai sen tuloksista, vaan henkilökohtaista tulkintaani oppimisen ongelmakohdista.

Historian käyttö -tehtävässä opiskelijat tutustuivat erilaisiin materiaaleihin, missä historiaa on käytetty ”keppihevosena” tietyn asian ajamisessa, esimerkiksi tuotteen myynnissä. Materiaalia tehtävään oli valikoitunut mainoksista, uutisten kautta historialliseen fiktioon. Tehtäviä, ja siksi myös käytettäviä taitoja, oli siis laidasta laitaan.

Ensinäkin suuri haaste opiskelijoille oli liittää materiaali sen oikeaan kontekstiin ja nähdä se osana kokonaisuutta, palvelemassa tiettyä tarkoitusta. Toisin sanoen opiskelijoiden oli hankalaa liittää materiaali siihen ympäristöön missä se on syntynyt tai missä se on luotu. Näin ollen opiskelijoille tuotti hankaluuksia luoda ymmärrystä siitä, mikä materiaalin luojan tarkoitus historian käytölle on (ollut), miten se kuvaa kohdettaan ja miksi se kuvaa sitä, siten miten se kuvaa.

Toiseksi ongelmia tuotti historian käytön kuvaaminen. Sain sen vaikutelman, että tämä oli vielä vaikeampaa kuin kontekstiin liittäminen. Kysymys tässä tapauksessa on nähdäkseni abstraktien asioiden muuttamisesta käsitettävään muotoon, eli periaatteessa käsitteellistämisestä. Varsinkin yksittäisten eri huomioiden liittäminen yhteen ja niistä raportointi, tuntui hankalalta, jopa mahdottomalta. Toisin sanoen, opiskelijoiden oli vaikea muodostaa havainnoista kattokäsitteitä, jotka liittäisivät yksittäiset huomiot yhteen ja nostaisivat keskustelun yleiselle tasolle, missä eri historian käytön keinot vertautuvat toisiinsa. Täytyy sanoa, että mikäli joku opiskelijoista olisi pystynyt tämänkaltaiseen analyysiin, olisin todella yllättynyt. Kuitenkin merkkejä siitä oli: esimerkiksi eräs opiskelijoista totesi, että raportin kirjoittaminen on vaikeaa, koska ei ole sanoja, joita voisi käyttää. Tulkitsin tämän tuskaiseksi huomioksi siitä, että periaatteessa tietää, mistä materiaalissa on kyse, mutta ei osaa sanallistaa ajatusta.

Ongelmia tuotti siis yhtäältä materiaalin kontekstointi, toisaalta materiaalin sisällön sanoiksi pukeminen. Vaikka jälkiviisaus on tylsää, niin on syytä pohtia, miten näihin haasteisiin saattaisi olla mahdollista vastata. Näin jälkikäteen ajateltuna koko tehtävähän kietoutuu kysymykseen: miltä sinusta tuntuu kun katsot tai luet materiaalia? Kysymys herättää itsereflektioon. Sen kautta on yhtäältä mahdollista tunnistaa ajatukset ja tunteet, mitä materiaali herättää itsessä sekä toisaalta sanallistaa/käsitteellistä nuo ajatukset ja tunteet, eli muuttaa ne käsitettäväksi ja käsiteltäväksi.

Näiden lisäksi reflektion avulla on mahdollista ymmärtää se, mitä materiaalin tekijä on historian käytöllä hakenut: mikä on viestin tarkoitus? Tekijän intentio voi olla historiallista siinä mielessä, että tulkinta muuttuu ajallisessa kontekstissa (eli ihmiset menneisyydessä ovat ymmärtäneet viestin tarkoituksen eritavoin kuin nykypäivän tulkitsija), ja siksi on syytä pohtia, miten viesti on kenties vastaanotettu siinä ajassa, jossa se on tehty; mitä se kertoo ajasta, missä materiaali on syntynyt?

Kysymysten kautta voi pohtia myös sitä, miksi menneisyys materiaalissa kuvataan sellaisena kuin se kuvataan? Näin reflektion avulla on mahdollista pohtia, miksi materiaali saa katsojan ajattelemaan tai tuntemaan siten, miten hän tuntee. Hienovaraisemmin sanottuna kysymys on siitä, että havainnoidaan miten ihmisten ajattelua historian avulla ohjaillaan (olipa kysymys sitten poliittisesta tai kaupallisesta ohjailusta). Tässä mielessä kyseisenlainen tehtävä opettaa kriittistä ajattelua. Se opettaa opiskelijat tunnistamaan materiaalin ja keinot, joilla heitä koetetaan ohjailla. Lopulta tehtävä opettaa kenties myös sen, miten ohjailuun on mahdollista vastata ja varautua. Melko hienoja taitoja oppia, eikö? Taidan tietää millä kysymyksellä aloitan, mikäli joskus pääsen vielä joskus kyseisenlaista tehtävää ”opettamaan”.

Historianopetus, -tutkimus ja väärät uskomukset

Opetustyössä jos jossain oppii nöyryyttä, kunhan muistaa olla avoin ja valmis arvioimaan omia näkemyksiään. Historia on yksi niistä oppiaineista, jossa oikeita vastauksia on vähän ja tiukka tarrautuminen omiin tulkintoihin ja näkemyksiin ei useinkaan johda hyviin tuloksiin. Yksisuuntainen luennointi toimii joissakin tilanteissa, mutta paljon hedelmällisempää on kuunnella opiskelijoiden kysymyksiä ja kommentteja, jolloin usein huomaa omien tulkintojensa ongelmakohdat.

Pidin luentoa historian ja politiikan suhteesta. Historian tulkinnallinen luonne kun on altistanut - ja altistaa edelleen - tieteenalan erilaisille väärinkäytöksille. Menneisyyden tapahtumien tulkintaa poliittisiin tarkoituksiin esiintyy runsaasti ja tarkoitukseni oli nostaa esille että osa historiatieteen - ja tutkijan - tehtävää on "estää uskomuksiin" sekä toisaalta "vääriin yleistyksiin" perustuvia näkemyksiä ja maailmankuvia. Nähdäkseni osa yliopistojen kolmatta tehtävää on vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa, jolloin historiantutkimuksen tulee pyrkiä puuttumaan historian väärinkäytöksiin ja julkiseen keskusteluun siltä osin kuin tutkimus näkee niiden olevan räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa.

Mutta missä raja kulkee ja mikä lopulta on mahdollista? 

Yhdysvaltain mediaa läheltä seuraavana on esimerkiksi helppo nähdä, että julkisen keskustelun polarisoituminen on juuri nyt mennyt niin pitkälle että esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä ilmeneviä tulkintoja Yhdysvaltain menneisyydestä on vaikea lähteä kiistämään. Jos heidän näkemyksiään pyrkii kyseenalaistamaan, tuloksena on vain katkera ja päämäärätön väittely, joka ei johda mihinkään. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse oikeastaan hakea Suomea kauempaa. Meiltä löytyy ryhmiä, jotka tulkitsevat esimerkiksi Suomen suhdetta Venäjään ja venäläisiin omalla tavallaan, tai joilla on oma, historiantutkimuksen valtavirrasta eroava näkemyksensä luovutetun Karjalan kysymyksestä. Nämä ryhmät esittävät asiansa poleemisesti ja tuomitsevat poikkeavat näkemykset yleensä jonkinlaisena harhaoppisuutena, petturuutena, tai vastaavalla tavalla siten, ettei vastaväitteille jää tilaa. Tällaisissa tilanteissa tutkijan suorat yritykset toimia tällaisten erimielisten ryhmien välissä ovat usein tuhoon tuomittuja ja johtavat pahimmillaan siihen että molemmat osapuolet leimaavat tutkijan omalle ryhmälleen vihamieliseksi.

Sekä Suomen että Yhdysvaltain kohdalla puhutaan kuitenkin avoimista, demokraattisista yhteiskunnista. Tutkijalla on mahdollisuus osallistua keskusteluun ja haastaa vallitsevia näkemyksiä. Eikö tämän pitäisi myös olla tutkijan velvollisuus? Onko tutkijalla lupa pistää päänsä pensaaseen ja todeta että välillä julkiseen keskusteluun osallistuminen on turhaa ja aiheuttaa vain entistä voimakkaamman vastareaktion?

Yksi historian kouluopetuksen keskeisistä tavoitteista on kriittisyyteen kasvattaminen. Oppilaita pyritään opettamaan ymmärtämään että samastakin aineistosta voidaan tehdä erilaisia tulkintoja. Samalla tulkintoja opetetaan analysoimaan ja tarkastelemaan mikä tekee tulkinnasta mahdollisesti epäluotettavan. Tähän suuntaan opetussuunnitelmauudistus ainakin näyttäisi historianopetusta olleen viemässä viime vuosikymmeninä. Demokratiassa jokaisella on ainakin periaatteessa mahdollisuus esittää näkemyksiään ja tulkintojaan. Samalla julkisen ja kaikille yhteisen opetuksen tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, että kaikille annetaan välineet julkisen keskustelun ja mielipiteiden tulkintaan ja analysoimiseen. 

Tämä pätee myös historian väärinkäyttöön ja menneisyyden (tahallisiin) väärintulkintoihin. Demokratiassa tutkija ei voi yksin torjua historian väärinkäytöksiä. Jos yleisöllä ei ole välineitä tai halua ymmärtää keskustelua, populistien on helppo ampua tutkijan näkemykset alas.

Maailmalla on viime vuosilta runsaasti esimerkkejä historian käytöstä erilaisiin poliittisiin ja itsekkäisiin päämääriin. Suomessa esimerkkejä on viime vuosilta suhteellisen vähän. Erityisesti Venäjä tuntuu kuitenkin olevan aihe, johon meillä tiivistyy niin paljon tunteita, erilaisia ennakkoluuloja ja -käsityksiä, että aiheen objektiivinen käsittely on vaikeaa. Tämä heijastuu erityisesti lähihistorian tulkintoihin. Mitään suomettumisen aikoihin verrattavaa historian uudelleentulkintaa ei toki ole nähtävissä, mutta esimerkit monista Euroopan maista ja Yhdysvalloista voisivat yhtä hyvin tapahtua Suomessakin.

Opiskelijan kysymys kuitenkin koski tutkijan roolia mahdollisten väärinkäytösten käsittelyssä, sekä keinoja joita tutkijalla on. Yksi tärkeä asia on muistaa että vaikka tutkimuksen ja julkisen keskustelun tulisi vaikuttaa toisiinsa on olemassa myös vaarallisia esimerkkejä siitä mitä tapahtuu kun julkinen keskustelu alkaa vaikuttaa historiantutkimukseen. Tämän päivän Venäjä on vain yksi tapaus, jossa tutkimukseen - ja aivan erityisesti opetukseen - on lähdetty aktiivisesti vaikuttamaan politiikan keinoin. Tulkintoja on pyritty karsimaan ja tutkimuksen lähtökohtiin on näin ollen puututtu.

Tutkijoiden ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin huolehtia siitä että tutkimuksessa toteutuvat tärkeimmät prinsiipit: riippumattomuus, eettisyysja pyrkimys totuuteen. Määritellään totuus sitten miten hyvänsä, se ei voi olla ulkoa päin, poliittisen tai itsekkäin perustein määritelty näkemys jostakin. On tärkeää osallistua myös julkiseen keskusteluun, mutta sen ei tule olla ristiretki eikä muuttua donquijotemaiseksi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Tutkimuksen lähtökohdista huolen pitäminen on kuitenkin tutkijan tärkein tehtävä. Toisin kuin monen muun tieteenalan kohdalla, historiantutkimus on myös ns. suuren yleisön ymmärrettävissä


PS. Jäin pohtimaan itseäni. Vältin vuosia suomeksi kirjoittamista. Olen myös kieltäytynyt (joskin myös suostunut) kommentoimaan omaan alaani liittyviä asioita mediassa. Usein kieltäytyminen on liittynyt leimautumisen pelkoon. Olen joutunut pohtimaan kieltäydynkö itsekkäistä vai epäitsekkäistä syistä. Perustelu ei ole aina ollut helppoa. Kysymys on siis vaikea ja vaatii pohdintaa jatkossakin.