Historian pedagoginen teemanumero HAikiin

"Historian opetus murroksessa" -otsikon alla tullaan julkaisemaan historian pedagoginen teemanumero Historiallisessa Aikakauskirjassa eli HAikissa.
Kyseessä on sikäli merkittävä tapaus, että Historiallisessa Aikakauskirjassa on tähän asti ollut varsin vähän historian oppimista, opetusta, ja historiallista ajattelua käsitteleviä tutkimuksia. Kyseessä on samalla ensimmäinen pedagoginen teemanumero HAikin historiassa.
-   -   -   -   -   -
-   -   -   -   -   -


Kirjoittajakutsu on seuraavanlainen:


Historian opetus ja oppiminen (historian pedagogiikka) ovat nousevia tutkimusaloja Suomessa. Viimeisten vuosien aikana alalta on ilmestynyt useita väitöskirjoja ja erillistutkimuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää kiinnostusta historiallisen ajattelun taitoja kohtaan.


Useissa tutkimuksissa on varsin kriittinen asenne nykyistä historian opetusta kohtaan, ei ainoastaan suhteessa peruskouluun tai lukioon, vaan myös yliopistoon. Historian opetukseen onkin kohdistettu runsaasti muutospaineita sekä oppiaineen sisä-, että ulkopuolelta. Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmat uudistuvat vuonna 2016 ja ylioppilastutkinto sähköistyy. Suomi myös kansainvälistyy ja yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi. Heijastuvatko nämä asiat käsityksiimme historiasta ja siitä, kuinka historiaa opitaan ja opetetaan? Muuttuuko historianopetus ja sen tavoitteet yhteiskunnan mukana? Mikä on historianopetuksen merkitys nyky-Suomessa?


Teemanumeron artikkeleiksi haetaan kirjoituksia, joissa pureudutaan historian opetuksen ja oppimisen tematiikkaan. Lähetä abstrakti (max. 1 sivu) Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeron toimittajille Simo Mikkoselle (simo.mikkonen@jyu.fi), Matti Rautiaiselle (matti.a.rautiainen@jyu.fi) ja Anna Veijolalle (anna.veijola@jyu.fi) 30.11.2015 mennessä.


Abstraktien pohjalta nimetään kirjoittajat ja heiltä kutsutaan varsinaiset artikkelit. Valinnoista ilmoitetaan 15.12.2015 mennessä. Valmiit artikkelit (max. 40 000 merkkiä välilyönteineen ja viitteineen) tulee lähettää teemanumeron toimittajille 15.3.2016 mennessä, minkä jälkeen ne lähetetään vertaisarvioitaviksi. Teemanumero ilmestyy syksyllä 2016.

Vaarallinen ammatti

Kävin arkistomatkalla Shanghaissa, Kiinassa, ja samalla pistäydyin historian maailmankongressissa Jinanissa. Koska kyseessä oli ensimmäinen matkani Kiinaan, tein samalla mielenkiintoisia havaintoja Kiinan suhteesta historiaan.

Etukäteen olin hieman skeptinen siitä, että kerran viidessä vuodessa järjestettävä maailmankongressi oli annettu Kiinan järjestettäväksi. Oma käsitykseni Kiinasta oli, että maa on kyllä ylpeä menneisyydestään, mutta erityisesti lähihistoria on aluetta, josta historiantutkimusta ei katsota erityisen hyvällä. Oma tutkimusalueeni asettuu juurikin tähän saumakohtaan, molemminpuolin toista maailmansotaa, jolloin Kiina eli murroskautta. Vaikka en tutkikaan varsinaisesti Kiinaa, tulee monessakin kohtaa yhtymäkohtia myös Kiinan lähihistoriaan ja vähän etukäteen mietitytti, millaista kommenttia kiinalaiselta yleisöltä tulee. Tässä suhteessa pelkoni oli turha, mutta muuten epäilykseni Kiinan hankalasta suhteesta lähihistoriaansa kyllä nousivat esille.

Ensimmäinen este oli pääsy arkistoon. Kenellekään ei liene enää uutinen, että Venäjällä on jatkuvasti vaikeutettu ulkomaisten historiantutkijoiden pääsyä arkistoihin. Sääntöjä muutetaan, eikä niistä ilmoiteta kunnolla. Joitakin tutkijoita on jopa karkotettu maasta vedoten vääränlaisiin viisumeihin. En olettanut että tällaisia ongelmia tulisi Kiinassa. Olin väärässä. Onneksi minulla oli mukanani kaksi kollegaa Hong Kongista, joiden avulla asiat saatiin ratkeamaan. Käytin kahta arkistoa, joista toinen oli kirjaston yhteydessä. Kirjastossa emme kohdanneet ongelmia ja henkilökunnasta jopa löytyi englanninkielentaitoisia henkilöitä. Toisen arkiston kohdalla sen sijaan ongelmaksi muodostui se, että minä tulin ulkomailta. Olisi kuulemma pitänyt hakea tutkimuslupaa valtionhallinnosta. Ei riittänyt, että oli business-viisumi, suosituskirje kiinalaisesta yliopistosta ja kaksi professoria vahtimassa toimintaani. Uusi laki kuulemma edellyttää että lupaa haetaan korkeimmalta taholta.

Ulkomaisen tutkijan näkökulmasta ensimmäinen vaatimus on kiinan kielen osaaminen. Vaikka käyttämäni aineistot olivat enimmäkseen venäjänkielisiä, joukossa myös englanninkielistä aineistoa, kaikki arkistoluettelot ja -listat ovat kiinaksi. Toisin sanoen, mitään aineistoja ei pysty tilaamaan ellei ensin selviä kiinankielisistä tilauslomakkeista ja arkistoluetteloista. Tämän jälkeen ongelmana oli lähinnä valokuvien korkea hinta (3€ per kuva), mutta niiden ottaminen sentään sallittiin.

Palaset alkoivat loksahdella paikalleen kun kävelin arkistosta takaisin hotellille. Melkein jokaisessa lyhtypylväässä oli kaksi isohkoa viiriä joista toisessa oli punaisella pohjalla juokseva Kiinan kansantasavallan sotilas yllään keltaiset tähdet. Toisella puolella oli neuvostosotilas punaisella pohjalla, yllään sirppi, vasara ja tähti. 70-vuotispäivä. Juhlittiin sitä miten Kiinan kommunistit ja Neuvostoliiton puna-armeija yhdessä ajoivat japanilaiset pois maasta. Yhdysvaltoja ei tietenkään mainittu missään, Kuomintangista puhumattakaan. Neuvostoliiton roolikin 70 vuotta sitten oli varsin vähäinen, käytännössä Stalin tuki Kuomintangia enemmän kuin Kiinan kommunisteja, joihin hän suhtautui hyvin epäillen. Mutta tämä ei sovi Kiinan kommunistisen puolueen viralliseen tulkintaan. Juhlitaan mieluummin Neuvostoliittoa ja Suurta Ystävyyttä. Tämä sopii tietysti myös Putinille, jonka ystävät lännessä ovat olleet hupenemaan päin.

(lähde: Today Online, 5.9.2015)

Tähän kuvioon sopivat huonosti historiantutkijat, joilla saattaisi olla oma versionsa asiasta sanottavanaan.

Näin vaarallisia me historiantutkijat olemme.

Historian oppimisen ja opetuksen tutkimuksen kansainvälinen konferenssi

Kaksi tämän blogin kirjoittajaa, Simo Mikkonen ja Anna Veijola, sekä osallistui että järjesti Berkeleyn yliopistossa, Kaliforniassa kansainvälistä historian opetuksen ja oppimisen konferenssia. Vappuna, 1. ja 2. toukokuuta, Berkeleyyn kokoontuikin varsin edustava joukko pohjoisamerikkalaisia alan tutkijoita.

Konferenssin keynoteiksi, eli pääpuhujiksi oli saatu kolme alan gurua, Sam Wineburg Stanfordista, Bruce VanSledright Charlottesta, University of North Carolinasta sekä Bob Bain University of Michiganista. Kaikkia kolmea puhujaa yhdisti se, että ennen yliopistouraansa kukin toimi opettajana useita vuosia peruskoulussa tai lukiossa, pisimpään Bob Bain, jolla oli 17 vuoden opettajan kokemus. Muutoin puhujat olivat keskenään varsin erilaisia.

Konferenssin otsikkona oli "Teaching history: Fostering Historical Thinking Across the K-16 Continuum". K-12 viittaa Yhdysvaltain kontekstissa peruskouluun ja lukioon (Kindergartenista 12. luokalle), K-16 taas tuo mukaan yliopiston, mikä oli konferenssin ydinajatus: tuoda yhteen sekä koulujen edustajia että historiantutkijoita ja kaventaa yliopiston ja koulun välistä koulua. Akateemisen historiantutkimuksen ja kouluhistorian välinen koulu on yhtä suuri Yhdysvalloissa kuin se on Suomessakin, eikä tämän kuilun ylittäminen ole helppoa. Merkittävänä symbolisena eleenä tässä suhteessa voisikin pitää AHA:n eli Yhdysvaltain historioitsijoiden seuran puheenjohtajan Jim Grossmanin läsnäoloa. Hän oli paitsi paikalla koko konferenssin ajan, myös osallistui aktiivisesti keskusteluihin ja ruokki vielä vilkasta twitter-keskustelua läpi konferenssin.

Viittasinkin jo aiemmin, että pääpuhujien viestit olivat keskenään varsin erilaisia. Sam Wineburgin, joka kolmesta puhujasta on varmasti tunnetuin Suomessakin, ja jonka vuoden 2002 teosta "Historical Thinking and Other Unnatural Acts" pidetään syystäkin alalla keskeisenä, luento oli ehkä kauimpana historiasta. Hänen otsikkonsakin oli "Why Historical Thinking is Not about History". Wineburg ei ole vuosiin julkaissut uutta tutkimusta, eikä hänen luentonsa sinänsä tuonut varsinaista uutta tietoa. Hänen luentonsa  käsitteli ennen kaikkea internetin mukanaan tuomaa alkuperäongelmaa. Ihmiset, erityisesti nuoret, eivät enää selvitä tiedon alkuperää, eivätkä kykene erottamaan luotettavaa tietoa epämääräisestä. Wineburgin viesti oli tärkeä: kriittinen tiedonkäsittely on entistä tärkeämpää median sirpaloituessa ja perinteisten, luotettavien tiedonlähteiden kadotessa. Sen yhteys historiaan ja historianopetukseen jäi kuitenkin vajavaiseksi. Onko kyse todella historiallisesta ajattelusta, vai kriittisestä tiedonkäsittelystä ja mikä näiden välinen rooli on? Luennon jälkeen Bob Bain haastoi Wineburgin tästä aiheesta ja sai aikaan herkullista keskustelua aiheesta onko historialla omaa arvoa.

Konferenssin toisen päivän käynnisti Bruce VanSledrightin luento, jossa tämä käsitteli historian opetukseen ja oppimiseen liitettyjä uskomuksia otsikolla "The Crucial Role of Beliefs about History in Teaching and Learning". VanSledright oli sekä esiintyjänä että tutkijana varsin toisenlainen kuin Wineburg. Julistamisen sijaan hän esitteli omaa tutkimustaan, jossa hän oli haastatellut 10-vuotiaita näiden näkemyksistä historiasta. Tämän lisäksi hän oli samojen kysymysten kanssa haastatellut myös yläaste- ja lukioikäisiä opiskelijoita. Hän halusi saada selville, nouseeko opiskelijoiden näkemyksissä historian luonne esiin aktiivisena toimintana ja tulkintana. Huolimatta siitä että opetussuunnitelmat näitä piirteitä korostavatkin, opiskelijoille historia oli pitkälti yhtenevä menneisyyden kanssa. Heidän näkemyksistään puuttui aktiivinen tulkitsija, samoin kuin tulkinnallisuus. Hän ei myöskään nähnyt että nämä piirteet olisivat selkeästi korostuneet vanhempien opiskelijoiden näkemyksissä. Hänen pääpointtinsa liittyi siihen, miten tätä ongelmaa pitäisi lähteä ratkaisemaan. Ongelmana oli hänen mukaan kaksi ääripäätä, joista toisessa historia nähdään naiivisti täysin objektiivisena ja toisessa täysin subjektiivisena, jolloin jokainen voi päättää mihin uskoo ja mikä on hänen totuutensa. Keskeinen osa ongelmaa VanSledrightin mukaan on se, etteivät opettajat ole valmiita luovimaan näiden kahden välillä, eivätkä osaa opettaa opiskelijoille, miten näiden kahden ääripään välillä toimitaan.

Kolmesta pääpuhujasta Bob Bain, jonka otsikkona oli "Teaching History as Orienteering: Mapping the Historical Terrain with Students" oli oikeastaan ainoa, joka tarjosi ratkaisuja esitettyihin ongelmiin. Hän oli myös puhujana erittäin vetoava ja kykeni argumentoimaan hyvin älyllisesti. Hän otti kantaa Yhdysvaltojen viime vuosien suuntaukseen, jossa opiskelijoille pyritään tarjoamaan ensi käden lähteitä osana pyrkimystä tutustuttaa nämä historialliseen ajatteluun. Bainin mukaan ongelmana on usein se, että fragmentoituneesta tiedosta tehdään vielä fragmentoituneempaa. Tarjotut tiedonmuruset eivät kiinnity mihinkään, vaan jäävät irrallisiksi opiskelijan aiemmista tiedoista. Bain korosti, että historiassa on kyse oppimisesta, ei niinkään tiedosta, mutta tästä huolimatta narratiiveilla on paikkansa. Opiskelijoilta vaaditaan liikaa, jos heidän täytyy rakentaa historiallinen narratiivi täysin itsenäisesti. Hänkin tavallaan siis näyttäisi hakeneen keskitietä tutkivan oppimisen ja suurten kertomusten välimaastosta. Otsikkonsa mukaisesti hän ehdottikin että historian opettajan tulisi tarjota kehikko, jossa opetetut asiat on mahdollista asettaa kontekstiin. Tieto ei näin ollen ole stabiilia, vaan elävää ja kehittyvää, mutta se ei jää irrallisiksi tiedonmurusiksi, jotka on helppo unohtaa merkityksettöminä.

Konferenssi oli rajattu 180 osallistujalle ja tuli täyteen viikkoja ennen konferenssin alkua. Suurin osallistujaryhmä olivat opettajat, joita tuli ympäri Kaliforniaa, sekä naapuriosavaltiosta. Esittäjiä tuli ennen kaikkea eri puolilta Yhdysvaltoja ja Kanadaa, mutta myös Australiasta ja Meksikosta. Perinteisten tieteellisten paneelien ohella konferenssi piti sisällään roundtable -tyyppisiä sessioita, seminaareja, sekä 10 työpajaa, joissa esiteltiin erilaisia historian opetukseen liittyviä ratkaisuja ja pyrittiin antamaan opettajille työkaluja historiallisen ajattelun kehittämisen luokkahuoneissa. Alustavan palautteen perusteella konferenssin oli menestys myös osallistujien näkökulmasta ja monet toivoivatkin, että konferenssista tulisi perinne. Toiveeseen on helppo yhtyä ja toivoa, että saisimme organisoitua vastaavanlaisen tapauksen niin Suomen kuin Euroopankin tasolla. Konferenssin kysymykset ovat akuutteja niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Kuvassa loppupaneelissa allekirjoittanut auttaa AHAn johtajaa Jim Grossman mikrofonin teknisten ongelmien kanssa.

HISTORIA 24h-yökoulu Iitin lukiossa

>> LUE MYÖS: Mikko Hiljasen analyyttinen näkökulma HI24-kurssin sisällöstä

Taustaa

Ajatus historiayökoulusta syntyi katsellessani 6. joulukuuta 2014 Suomen itsenäisyyspäivän hyvin vahvasti kansalliseen historiaamme nojaavia ohjelmia ja uutisia niin television kuin internetin välityksellä. Mieleeni nousi ajatus siitä, miten lukiolaisille olisi hienoa päästä tarjoamaan keinoja opiskella historiaa hieman eri tavoin kuin normaaleilla oppitunneilla. Olin joskus kuullut yrittäjyyskasvatuksessa järjestettävistä 24h-leireistä, ja niinpä mieleeni juolahti että miksei myös historiassa voisi järjestää vastaavaa. Lukiomme rehtori näytti välittömästi vihreää valoa idealleni.


Toteutus

Historiayökoulu “HI24” järjestettiin 10.-11. huhtikuuta 2015 Iitin lukiolla. 1. ja 2. vuosikurssin opiskelijoita ilmoittautui mukaan yhteensä 52, mikä oli paljon enemmän kuin mitä alunperin olisin uskonut. Itseni lisäksi Iitin lukiolta oli mukana uskonnon, filosofian ja psykologian opettaja Lasse Alinen, jonka kanssa olin touhunnut jo kuluneen talven aikana historian, filosofian ja uskonnon integroitua kurssia ja sitä kautta meillä oli hyviä kokemuksia yhteistyöstä sekä uusista työtavoista, kuten pelillistämisestä.

HI24-kurssi jakaantui käytännössä kolmeen osaan: historian tutkimiseen, historian käyttöön ja pelillistämiseen.

Historian tutkimisen aloitti yliopistoaikojen opiskelukaverini ja tällä hetkellä Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tohtorikoulutettava Mikko Hiljanen (taustakoulutukseltaan myös historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja), joka piti opiskelijoille noin 45 minuutin luennon historian tutkimisen perusperiaatteista.

Mikon pohjustuksen kautta opiskelijat aloittivat oman tutkimuksensa. Tutkimuskohteena olivat opiskelijoiden ennakkotehtävänä mukaan tuomat omalle perheelle tai suvulle kuuluneet vanhat esineet. Esineitä oli muun muassa tyypillisistä 1900-luvun alkupuoliskon käyttöesineistä vanhoihin kolikoihin ja sanomalehtiin sekä erilaisiin asiakirjoihin ja kirjeisiin. Opiskelijoiden tehtävänä oli kolmen hengen ryhmissä analysoida esineiden kontekstia ja pohtia niiden merkitystä lähdekritiikkiä unohtamatta. Ajatukset kirjattiin yhteiseen raporttiin, joka sitten julkaistiin HI24-kurssille erikseen luodussa blogissa (http://iittihi24.blogspot.fi/). Lopuksi ryhmät vielä julkaisivat blogiraporttinsa Twitterissä hashtagilla #iittihi24.

Seuraavassa historian käyttö -osiossa opiskelijoiden tuli 3-4 hengen ryhmissä selvitellä heille valmiiksi annettuja historian käyttöön liittyviä materiaaleja. Materiaaleina toimivat muun muassa erilaiset mainokset, populaarikulttuurin luomukset sekä tietenkin erilaiset poliittiset kannanotot, missä kaikissa oli selkeästi mukana historian rooli asian viemiseksi eteenpäin. Näiden aineistojen perusteella opiskelijoiden tuli jälleen kerran kirjoittaa raporttia miten historiaa käytetään apuvälineenä ja millainen arvo historialle tämän kautta muodostuu. Raportit julkaistiin jälleen kerran blogissa ja Twitterissä. Tähän osioon olisi alunperin kuulunut skype-luento Yhdysvalloista, tähänkin blogiryhmään kuuluvalta Jyväskylän yliopiston Venäjän historian dosentilta Simo Mikkoselta, joka on paraikaa Kaliforniassa Berkeleyn yliopistossa Fulbright-stipendiaattina. Simon oli tarkoitus kertoa yhdysvaltalaisesta tyylistä opettaa, tutkia ja käyttää historiaa ja täten luoda pohjustusta amerikkalaisesta näkökulmasta historian käyttö -tehtävälle. Valitettavasti aikatauluongelmien vuoksi tämä osio jäi pitämättä.

Pelillistämis-osiossa opiskelijoiden tuli lähteä luomaan peli sodasta. Sota oli vapaavalintainen, samoin pelin mekaniikka (lautapeli/korttipeli). Valitsin aiheeksi sodan, koska sota on jo kilpailua itsessään ja se kattaa niin paljon erilaisia teemoja, että ainakaan tällaisen temaattisen rajauksen kautta ei kenellekään tulisi ongelmia aiheen valinnassa. Pelinteon apuna opiskelijat käyttivät Kevin Werbachin kuusivaiheista pelillistämisportaikkoa. Tämä osio jätettiin suosiolla viimeiseksi, koska se ajan osalta sattui keskellä yötä ja sen myötä opiskelijoiden paras terä oli jo ehkä väsymyksen peitossa. Niinpä pelin rakentelun kaltainen luova tehtävä sopi tähän väliin erinomaisesti.

Pelillistämisen jälkeen (jatkui vielä osan ryhmistä osalta aamulla) opiskelijoiden oli mahdollista mennä nukkumaan tai katsoa historiallisia elokuvia tai pelata historiallisia lautapelejä, joita olin tuonut mukanani. Loppuyö menikin leppoisissa merkeissä näiden vaihtoehtojen parissa.

Oma sekä kollegoitteni Lassen ja Mikon rooli oli toimia ohjaajina opiskelijoille. Perinteisen opettajan rooli jäi siis taka-alalle. Kiersimme ryhmiä läpi ja annoimme apua sitä tarvitseville. Erityisen kiinnostavaa oli tässä ohessa nähdä ja tutkia itsekin opiskelijoiden mukanaan tuomia esineitä.


Mitä ajatuksia jäi?

Opiskelijoiden ajatukset aivan kurssin lopussa lauantai-aamuna olivat hyvin positiiviset. He olivat tykänneet tehtävistä, myös niistä jotka olivat olleet haastavia (vaikka joidenkin tehtävien haastavuutta myös “kauhisteltiin”) ja myös siitä että he pääsivät monipuolisemmin työskentelemään yli luokka- ja ryhmärajojen. Myös ajankäyttöä kehuttiin sen osalta, ettei kiirettä ollut tullut. Joidenkin ryhmien osalta tekemistä olisi saanut olla enemmänkin, mutta näin suuren porukan osalta oli mahdotonta etukäteen ennustaa miten eri osiot toimivat.

Opiskelijat olivat myös saaneet uutta näkökulmaa historiaan ennakkotehtävän (vanhan esineen etsintä) muodossa. Osa oli käyttänyt paljonkin aikaa esineiden etsimiseen, he kysyivät edeltävinä viikkoina useaankin otteeseen minulta millainen esineen kannattaisi olla ja ehdottivat useitakin vaihtoehtoja. Kuten Mikko toi myös esille, näin he varmasti olivat tutustuneet oman perheensä menneisyyteen ja sitä kautta ymmärtäneet laajemmin millä kaikella on niin sanotusti “historiaa” ja minkä kaiken kautta historiaa voidaankaan tutkia.

Omasta näkökulmastani kurssi oli erittäin onnistunut. Minua ilahdutti nähdä opiskelijoiden erittäin positiivinen perusvire läpi yön. Pedagogisesti ajatellen osiot olivat suhteellisen onnistuneet: tehtävät olivat sen verran erilaisia toisiinsa nähden. Esineiden käyttö toi opiskelijoille henkilökohtaisempaa näkökulmaa, koska esineet oli pääosin löydetty oman perheen tai sukulaisten “kätköistä”. Historian käyttö toi mukaan ajankohtaisteemaa ja pohdintaa historian yleisestä merkityksestä eivätkä tehtävänannot mielestäni sitten kuitenkaan olleet liian haastavia. Samalla opiskelijat oppivat historiantutkimuksen perustaitoja ja saivat ajateltavaa eri näkökulmista. Pelillistäminen oli puolestaan luova osio, kuten jo edellä totesin.

Mikko sanoi mielestäni myös oivallisesti, että ei olisi voinut uskoa itseään samanlaiseen prosessiin omana lukio-aikanaan. Opiskelijat osasivat pääsääntöisesti toimia analyyttisesti ja pohtia erilaisia abstrakteja asioita, kuten historian merkitystä ja sen (käyttö)arvoa. Allekirjoitan Mikon kommentin täysin.


Mitä kehittäisin?

Alunperin ajattelin, että jos kurssille osallistuu edes 10 opiskelijaa, sen voisi toteuttaa. Näin ollen lopulliset 52 osallistujaa olivat erittäin suuri ja positiivinen yllätys. Suuri osallistujamäärä kuitenkin asetti joitakin rajoituksia erilaiselle tekemiselle, ja niinpä esimerkiksi alkuperäinen ajatus Iitin kotiseutumuseolla käymisestä sai jäädä.

Kurssin portfoliona toimi HI24-blogi (osoite edellä), johon kaikki raportit niin esineiden, historian käytön kuin pelien osalta koottiin. Jatkossa voisi ottaa vielä kootummin ja yhteisöllisemmin eri tehtäväosioiden tuloksia yhteen ja sitä kautta vielä syventää oppimista.

Lisäisin myös jatkossa vieraiden määrää - joko paikan päällä tai virtuaalisesti. Nämä ovat kuitenkin sellaisia, joita ei niin usein pääse käyttämään kuin haluaisi ja ne ovat oman kokemukseni valossa olleet aina opiskelijoista kiinnostavia. Lisäksi paikan päällä mukana olleena asiantuntijana Mikko oli myös tärkeä osa kierrellessään ryhmiä läpi ja tuoden ajatuksia opiskelijoille. Mielestäni oli erittäin hedelmällistä pohtia asioita kaikessa rauhassa ääneen ryhmien kanssa ja vaikka ryhmät eivät aina onnistuneet kiteyttämään parhaita ajatuksia tai pohdintoja itse raporttiin, uskon ja tiedän että myös pelkistä näistä keskusteluista oli hyötyä heidän ajatustensa rakentumisessa esimerkiksi historian käytön tai lähdekritiikin osalta.

Lisäys:
Mukana olleen ystäväni ja kollegani Mikko Hiljasen lisäksi iso kiitos myös muulle tämän blogin vakiokaartille Simo Mikkoselle, Anna Veijolalle sekä  Matti Rautiaiselle hyvistä ideoista, kommenteista ja materiaalista. Lisäksi erityiskiitos Iitin lukion uskonnon, filosofian ja psykologian opettajalle Lasse Aliselle mukanaolosta ja suunnitteluavusta.

Kirjallisuus, historia ja historiantutkimus

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus…

Tunnettu italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg esittelee esseessään Johtolankoja. Merkkejä tulkitsevan tietokäsityksen historia (julkaistu Aulikki Vuolan suomentamana ja Gaudeamuksen kustantamana kokoelmassa: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista vuonna 1996) Morellin menetelmän, minkä avulla voidaan erottaa taideväärennökset aidoista maalauksista. Kyseessä on italialaisen taiteentuntija Giovanni Morellin 1800-luvun loppupuolella lanseeraama menetelmä, missä väärennökset erotetaan aidoista tarkastelemalla maalausten epäolennaisimpia yksityiskohtia, jotka taiteilija on maalannut vailla sen enempää keskittymistä, tavalla, jolla taiteilija epäolennaisen kohteen yleensä havaitsee ja kuvaa. Aiemmat menetelmät olivat keskittyneet päinvastaiseen, niissä tarkastellaan kaikista näkyvimpiä kohtia maalauksissa − siis niitä kohta, mihin väärentäjät luultavasti töissään keskittyivät eniten saadakseen väärennöksen näyttämään aidolta.

Romaani, ei edes historiallinen romaani ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä…

Yleisesti kai ajatellaan, että hyvän romaanin tunnusmerkistöön lukeutuu se, että siinä kuvattu todellisuus on jotakuinkin uskottava − pois lukien kirjallisuuden lajit kuten Sci-fi tai Fantasia tms. joissa todellisuuden toisenlaisuus on genren suola. Historiallisen romaanin kannalta tärkeää on se, että kuvatun menneisyyden todellisuus vastaa jotakuinkin sitä, mikä todellisuus menneisyydessä ajatellaan yleisesti olleen. Toisin sanoen, hyvän historiallisen romaanin tunnistaa muun muassa siitä, että kirjailija ei ole sortunut anakronismiin kirjoittamalla esimerkiksi Kustaa II Aadolfin sotajoukkoihin konekiväärikomppanian tai Leppäsen Aunen saavan äitiyspakkauksen Valtun synnyttyä.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus…

Pelkkä anakronismiin keskittyminen − varsinkin siinä mielessä, että pyritään paljastamaan kirjailijan ymmärtämättömyys todellisuudesta tai menneisyydestä − on pitemmän päälle tylsä tapa lukea (historiallisia) romaaneita. Vaikka tällainen lukutapa saattaa muistuttaa Morellin menetelmää, uskoakseni aito menetelmän käyttäminen ulottuu anakronismin paljastamista syvemmälle. Kysymys on siitä, mitä todella merkitsee se, että kirjailija ”sortuu” anakronismiin? Miksi kirjailija on kirjoittanut jonkun oman aikansa ilmiön tai asian menneisyyteen? Uskoakseni aito Morellin menetelmän soveltaminen kirjallisuuden, ja erityisesti historiallisen romaanin, kohdalla tarkoittaa sitä, että ei keskitytä siihen, mikä kirjailijan menneisyyskuvassa on vikana, vaan kirjailijan omaan aikaan. Näin (historiallisen) romaanin arvo on siinä, että sen kautta voidaan ymmärtää, ei romaanin kuvaamaa aikaa, vaan sitä aikaa, milloin se on kirjoitettu.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin…

Romaani kirjallisuuden lajina on vuosisatoja vanha. Morellin menetelmän soveltaminen romaanin (ei siis enää historiallisen romaanin) tapauksessa tarkoittaa lukutapaa, missä keskitytään kirjailijan kuvauksen epäolennaisuuksiin, siis niihin kohtiin, mitkä kirjailija on kirjoittanut sen enempää miettimättä; kohtiin, tapahtumiin, asenteisiin yms., jotka kirjailijalle on niin itsestäänselviä, ettei niiden kuvaamiseen tarvitse sen suuremmin keskittyä, ne tulevat luonnostaan. 

Nähdäkseni itsestäänselvyydet ovat niitä kohtia, missä romaanin kirjoittamishetken todellisuus paljastuu puhtaimmillaan, niin puhtaasti, että vain harva historian tutkimus pystyy samaan. Näihin osuuksiin keskittyminen avaa lukijalle syvän ymmärryksen menneisyydestä ja menneisyyden ihmisistä, mutta erityisesti myös niin sanotuista suurista ilmiöistä, mitkä löivät leimansa menneisyyden ihmisten elämään. Esimerkiksi 1930-luvun laman yksilötasolle ulottuneen musertavuuden ja lopullisuuden voi ymmärtää vasta luettuaan John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (vuodelta 1937). Niin ikään maailmansodan vaikutuksen yksilöön ja erityisesti yhteiskuntaan sen jälkeen kun sodassa väkivaltaan tottuneet yksilöt palasivat kotiin voi tajuta, kun lukee Ernest Hemingwayn romaanin Kirjava Satama (sekin vuodelta 1937). Modernimpiin ongelmiin pureutuu Jonathan Franzen romaanissaan Vapaus (vuodelta 2010) tavalla, jonka vuoksi sitä voi suositella tulevaisuudessa niille, jotka ovat kiinnostuneet 2000-luvun alun ihmisistä, elämästä ja historiasta. Kysymyksessä kaikissa on tietysti yksittäisten ihmisten yksittäisistä kuvauksista ajastaan, mutta niihin kiteytyy jotain sellaista ajassaan yhteistä ja jaettua, mikä nykylukijalle tarjoaa keinon menneisyyden ymmärtämiseen.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin. Kysymys kuuluu: mitä jos menneisyyttä ei tavoiteta tieteen, vaan taiteen kielellä?

Historia vs. menneisyys

Historian opettajana toimiessani olen havainnut oppilaita ja opiskelijoita jututtaessani sen, kuinka käsitteet historia ja menneisyys esiintyvät synonyymeinä toisilleen. Tätä vahvistaa myös havaitsemani aikuisten yleinen käsitys näiden käsitteiden yhteneväisyydestä.

Käsitteiden merkitykset ja niiden ovat mielestäni toisaalta selkeät, toisaalta kuitenkaan eivät. Pyrin aina itse opetuksessani korostamaan, että käsite menneisyys pitää sisällään kaiken tähän mennessä tapahtuneen. Historia puolestaan on vain tutkittu osuus tästä kaikesta. Näillä perusteilla voidaan luottavaisin mielin tulla siihen johtopäätökseen, että menneisyys pitää sisällään paljon enemmän kuin historia. Kun otetaan vielä huomioon se, kuinka objektiivisuuteen pyrkivää historiantutkimusta oikein tehdään, voidaan edelleen luottavaisin mielin todeta, että käsitteen historia sisältö ei tule koskaan saavuttamaan käsitteen menneisyys sisältöä, päinvastoin.

Ainut ongelma, mikä käsitteiden vertailussa ja tämän edellä mainitun eron tekemisessä on, on se kuinka voimakkaasti nämä käsitteet on mielletty ja kuinka paljon niitä käytetään toistensa synonyymeinä. Myönnän, että välillä teen tätä itsekin.

Toisin sanoen näiden käsiteiden käyttö toistensa synonyymeinä on juurtunut niin syvälle kulttuuriimme ja (puhe)kieleemme, että sen muuttaminen voi olla vaikea prosessi. Olen myös pohtinut onko se edes tarpeellista? Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että on. Tämä siksi, koska menneisyyden ja historian eron ymmärtämällä ymmärtää itseasiassa paljon paremmin historiaa tieteenä ja historian tiedon merkitystä.

Menneisyyshän on ja pysyy. Kaikki mitä menneisyydessä on tapahtunut on tapahtunut ja sitä ei muuksi voi muuttaa. Samoin muuksi emme voi enää muuttaa niitä syitä, joiden johdosta kyseiset menneisyyden tapahtumat ovat tapahtuneet saatikka noiden kyseisten tapahtumien seurauksia. Talvisodassa kaatuneiden suomalaismiesten vaimot jäivät leskiksi, eivätkä he päässeet välttämättä perustamaan perhettä ja sitä kautta sukupolvia jäi syntymättä. Toisaalta ne jotka onnistuivat selviämään rintamalta hengissä kotiin, saattoivat jatkaa siviilielämäänsä, perustamaan perheen, hankkimaan jälkeläisiä ja niin edelleen. Tästä näkökulmasta talvisota menneisyyden tapahtumana on selkeä esimerkki siitä, miten menneisyys saattaa olla hyvinkin merkittävä vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Historia puolestaan on menneisyyden tutkimusta, joka avaa meille tuon menneisyyden merkityksiä, syitä ja seurauksia ja vaikuttaa meihin tuon tehdyn tutkimuksen kautta. Se saattaa vaikuttaa voimakkaasti jopa meidän arvoihimme ja päätöksentekoomme, vaikka noista tutkituista menneisyyden tapahtumista olisi jo pitkä aika. Tästä hyvänä esimerkkinä voimme käyttää jälleen vaikka talvisotaa, tai mitä tahansa muuta kansallisesti merkittävää menneisyyden tapahtumaa. Tässäkin blogissa on edellisissä kirjoituksissa tuotu jo hienosti esille historian merkittävyyttä kansakuntien menneisyyskäsitysten muokkaajana. Historialla on näin ollen voimakas rooli ”menneisyyden ikkunana”.

Meihin siis vaikuttaa menneisyys kahta eri kautta. Se vaikuttaa meihin suoraan varsinaisina menneisyyden tapahtumina, joiden johdosta tietyt asiat ovat kuten ovat. Tämän lisäksi menneisyys vaikuttaa meihin historian eli tutkitun menneisyyden kautta. Luemme historiaa kouluissa, media tuo historian luoksemme ja populaarikulttuuri tekee historiasta viihdettä, jota kulutamme. Yhdistettynä tämä kaikki muovaa näkemystämme menneisyydestä. Tuota näkemystä voidaan kutsua maailmankuvaksi, mutta historia vaikuttaa sen kautta myös maailman- ja elämänkatsomukseemme.

Tämän perusteella on mielestäni tärkeää, että käsitteitä historia ja menneisyys ei käytettäisi toistensa synonyymeinä, koska ne eivät sitä ole, paitsi puhekielessämme.