Muutetaanko historian opetusta?

Olen viime aikoina miettinyt paljon historian opettamista ja tarkemmin sitä, mitä ja miten historiaa tulisi Suomen eri kouluasteilla opettaa. Syyt, miksi olen tätä miettinyt, löytyvät omasta työstäni historian (ja yhteiskuntaopin) lukion ja yläkoulun lehtorina sekä niin peruskoulun kuin lukiokoulutuksen ajankohtaisesta opetussuunnitelmauudistuksesta.

Oman työni näkökulmasta pohdin usein historian opiskelun aihesisältöjä. Yläkoulun historia-oppiaineessa käydään läpi karkeasti vuodet 1800–2000 pääosin poliittisen historian, yhteiskuntahistorian ja kulttuurihistorian näkökulmista niin länsimaiskeskeisen maailman kuin Suomen osalta. Paljon tästä on myös samaa mitä sitten opiskellaan lukiossa. Usein lukiolaiset eivät hirveästi edes muista vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä tai että mitä sosialismi tarkoittikaan.

Tämä tilanne ajaa historian lukio-opetuksen hankalaan asemaan: uhraanko reilusta 30 lähiopetustunnistani vaikka kaksi sille, että käyn perustavanlaatuisesti (opiskelijan historian opiskelun näkökulmasta) uudelleen läpi miksi vaikka ensimmäinen maailmansota syttyi tai mitä sosialismi on? Karkeasti oppiaineita vertaillen heitän, että opettaako lukion pitkän matematiikan opettaja uudelleen miten kerto- tai jakolaskut lasketaan?

Miksi sitten oppi ei ole niin sanotusti mennyt perille jo peruskoulussa? Onko historian opetuksessa jotain, joka ei saa oppilaita kiinnostumaan, motivoitumaan tai että asiat eivät rakennu heidän päähänsä sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että niitä olisi helppo sitten myöhemmin sieltä käyttää? Historian opetuksen ajatushan kuitenkin olisi se, että oppiaine myös antaisi näitä ”eväitä” ymmärtää maailmaa ja joita tosiaan tarvitsisi myös aivan oikeissa elämäntilanteissa, ei ainoastaan historian oppitunneilla koulussa.

Olen usein pysähtynytkin miettimään, kuinka paljon esimerkiksi 7-luokkalaiselle jää mieleen vaikka sosialismin perusteista tai siitä miten nationalismi rantautuu Suomeen? Missä ovat ne kiinnekohdat, joilla esimerkiksi nämä kaksi ilmiötä jäsentyvät 13-vuotiaan oppilaan päähän niin, että hän muistaa ne vielä myöhemminkin? Yleisestihän minkä tahansa ilmiön tuominen lähelle oppilaan henkilökohtaista elämää nähdään hyvänä metodina saada aikaan tällainen kiinnekohta. Mutta onnistuuko se aina? Kuinka helppoa on tuoda 7-luokkalaisen osalta lähelle 200 vuotta sitten tapahtunut asia tai ilmiö? Tai entä alakoululaiselle, kuinka helppoa on osoittaa miten tärkeää hänelle on Välimeren alueen pronssi- tai rautakausien ilmiöiden opettelu, kun näistä on kuitenkin kulunut ajallisesti useampi tuhat vuotta ja ne sijoittuvat maantieteellisestikin useamman tuhannen kilometrin päähän alakoululaisen omasta elinpiiristä.

Vaikka alakoulun opetussuunnitelmissa tuleekin esille oman perheen, kunnan/kaupungin ja elinpiirin historia, on pääpaino niin opetussuunnitelmissa kuin oppikirjojen sisältöjä tarkastellen hyvin kaukaisissa ajoissa, hyvin kaukaisissa paikoissa (vaikka mukana myös Suomen historiaa). Lähtökohta on kuitenkin mielestäni väärä. Eikö tärkeiden historian opiskeluun, historiallisen tiedon ymmärtämiseen ja sen tulkitsemiseen liittyvät taidot tulisi paremmin esiin, kun koko historian lähtökohta käännettäisiin ”kronologistisesti” päälaelleen? Eli alakoulun historian opiskelu alkaisi nimenomaan oman perheen, oman suvun, oman kunnan/kaupungin ja yleisesti ottaen lähiseudun ja lähimenneisyyden tarkastelulla. Ajantajun kehittyminen olisi helpompaa, ymmärrys asioiden välisistä suhteista ja vuorovaikutuksesta olisi helpompaa ja se miten tieto menneistä ajoista syntyy ja kehittyy olisi helpompaa.

Tätä voitaisiin sitten lähteä pikku hiljaa laajentamaan koskemaan esimerkiksi kansallisen tason ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet aivan vasta, mutta myös hieman ajallisesti aiemmin. Kiintopiste olisi kuitenkin koko ajan omassa elämässä, omassa elinpiirissä. Punainen lanka olisi koko ajan esillä, eikä vasta sitten kun historiaa on opiskeltu luokat 5.-8. ja ehkä päästy ajallisesti 2000-luvun alkuun, mutta ei kuitenkaan välttämättä juuri siihen päivään, mitä eletään. Yläkoulun puolella ilmiöitä voitaisiin syventää niin ajallisesti, maantieteelliseltä laajuudeltaan kuin myös ilmiön rakenteen osalta. Edelleen tiedon rakentuminen voitaisiin ajatella tapahtuvan sellaisina kokonaisuuksina, joiden loppupiste (tai alku-, miten vain haluaa tarkastella) olisi siinä omassa henkilökohtaisessa, oman perheen ja/tai oman lähialueen elämässä. Lukiossa voitaisiin voimakkaammin luopua kerronnallisuudesta keskittyen pidemmälle vietyihin ilmiöihin, joiden tarkastelun apuna olisivat peruskoulussa kehittyneet historian opiskelun taidot, ja jättää näin myös turha päällekkäisyys peruskoulun kanssa pois. Ilmiöiden ja aikakausien osalta päällekkäisyyttä ilman muuta ilmenee aina ja niin kuuluukin, mutta turhaa tässä on jos samat asiat joudutaan opettelemaan kaksi kertaa, eivätkä ne välttämättä sillä toisellakaan kerralla jäsenny sen paremmin opiskelijan päähän tällä tyylillä.

Tämä teksti on idealistinen ajatus historian opetuksen ja opiskelun muutoksesta. Tällainen historian opetuksen ja opiskelun muutos olisi iso fundamentaalinen muutos verrattuna siihen, miten historiaa on käytännössä aina opetettu ja opiskeltu. Tämän tarkoituksena on osoittaa, että nykyinen historian opiskelun malli ei ole täydellinen ja siinä on paljon sellaista, minkä soisi muuttuvan. Historian ongelma on siinä, että se pitää asiasisältöjensä osalta sisällään mielettömän määrän erilaista asiaa ja jota syntyy koko ajan lisää. Asiat ovat laajoja, mutta kaikissa niissä voidaan mennä erittäin pikkutarkkoihin osasiin. Kysymys kuuluukin, mikä kaikki tästä on alakoululaiselle, yläkoululaiselle ja lukiolaiselle oleellista ja miten se tulisi opettaa? Uudet opetussuunnitelmat eivät valitettavasti ainakaan vielä mitään suuria muutoksia ole tekemässä.

 

Näihin ajatuksiin ja sanoihin saa ja pitää ottaa kantaa, olkaa hyvä ja kommentoikaa.

Pelkkää lähteiden kanssa puuhastelua?

Michiganin yliopiston historian pedagogiikan professori Robert B. Bain (2015) kirjoittaa, kuinka Yhdysvalloissa historian opetuksen keskiöön on noussut historiallisen ajattelun ja historian lukutaidon kehittäminen. Tämä on toki hyvä asia, eikä Bainilla ole itse tätä painotusta vastaan mitään. Ongelmaksi Bainin mukaan on kuitenkin muodostunut se, että: “Reading historical texts, particularly snippets of primary sources, has become a proxy for historical thinking in the United States". 
 
Historian taitoja painottava historian kouluopetus lähti liikkeelle 1970-luvulta Isosta-Britanniasta ja levisi sieltä muun muassa anglosaksiseen maailmaan ja Suomeenkin seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Sen myötä  historian opetuksen keskeiseksi ajatukseksi on noussut se, että oppilaan tulisi toimia historiantutkijan tavoin ja työskennellä erilaisen lähdeaineiston parissa. Historian taitoja, historiallista ajattelua ja historian ymmärtämistä on analysoitu useiden tutkijoiden toimesta (esim. Wineburg 1991; 2001; Seixas & Morton 2013; VanSledright 2010). Vaikka historialliselle ajattelulle tai ymmärtämiselle ei olekaan yksiselitteistä käsitettä olekaan, ovat tutkijat varsin yksimielisiä siitä, että historiallinen ajattelu representoituu alkuperäislähteiten kanssa toimimisessa. Tällöin keskeistä on, että oppilas oppii kontekstualisoimaan lähteen, pohtimaan lähteen kirjoittajan intentioita, analysoimaan eri lähteiden tarjoamaan tietoa vertaillen niitä toisiinsa sekä toimimaan ristiriitaisen lähdeaineiston kanssa. 

Bain ei nosta esiin primäärilähteistä napattujen katkelmien kanssa työskentelyä siksi, että hän kritisoisi lähteiden kanssa työskentelyyn tarvittavien taitojen keskeisyyttä historian tutkimuksessa. Sen sijaan hän kritisoi sitä, että historiallinen ajattelu on typistetty pelkäksi irrallisten dokumenttipätkien kanssa puuhasteluksi, josta lopputuloksena oppilaalle ei jää käteen oikeastaan mitään muuta kuin pelkkä lähteen tarjoaman informaatio, jota opiskelija ei kykene edes kontekstualisoimaan menneisyyden tapahtumiin. 

Mistään uudesta keskustelusta tässä ei ole kyse, vaan jo vuosikymmeniä on pohdittu, kuinka paljon sisältötietoa (tietoa tapahtumista, ihmisistä, paikoista, vuosiluvuista jne.) täytyy olla, jotta oppilas kykenee historialliseen ajatteluun. Wineburgin (1991) mukaan olennaista ei ole aiheen sisältötiedon osaaminen, vaan olennaista on kyky orientoitua toimimaan lähdeaineiston kanssa. Tämä näkemys on myöhemmissä tutkimuksissa kyseenalaistettu todeten, etteivät historiantutkijatkaan kykene toimimaan ilman sisältötietoa, jos tarkasteltavaksi aineistoksi vaihdetaankin kirjoitetun dokumentin sijaan jotain heille vierasta, esimerkiksi historiallisen rakennuksen "lukeminen" (Baron 2012). Samoin on todettu, että opiskelijat, jotka eivät hallitse keskeisiä käsitteitä, ovat kykenemättömiä kontekstualisoimaan lähteitä (ks. Van Boxtel & Van Drie 2012). Sisältökaanonin opettamisen perään ei Bain ole huutelemassa, vaan hän huomauttaa, että jos opiskelijalla ei ole näkemystä historian suurista linjoista, ei dokumenttipätkien kanssa työskentely kehitä riittävästi opiskelijan historiatietoisuutta eikä historiallista ajattelua. 

Itse viime vuoden kalifornialaisia historiantunteja seuranneena ymmärrän hyvin Bainin huolen. Opettajat, joiden tunneilla vierailin, olivat aivan huippuja. He olivat valmistaneet loistavia lähteisiin perustuvia tehtäviä, joita oppitunneilla käsiteltiin. En kuitenkaan voinut välttyä siltä ajatukselta, että oppitunnit eivät niinkään olleet historian kuin äidinkielen oppitunteja ja vieläpä lukutaidon harjoittamista. Sen sijaan, että dokumentteja oltaisiin kontekstualisoitu, pohdittu niiden välisiä suhteita, lähestytty niitä historialle tyypillisten käsitteiden kautta tai vaikkapa kehitetty historiallista empatiaa, jäi lähteiden kanssa toimiminen lähteiden ääneenlukemiseksi ja niiden keskeisen sisällön alleviivaukseksi tai taulukoinniksi. Historian tunneilta puuttui historia.

Suomalaiseen historianopetuksen on syksyllä 2016 voimaan tulevien opetussunnitelmien myötä tulossa entistä selkeämmin historian tekstitaidot. Itse otan tämän uudistuksen ilolla vastaan. Pelko siitä, että sisältötiedon opettaminen katoaisi meillä Suomessa lähitulevaisuudessa historiantunneilta, on varmasti turha, sen verran keskeisessä asemassa se on käytännön kouluopetuksessa taitopainotteisista opetussuunnitelmista huolimatta ollut. Toivottavaa sen sijaan on, että historian tekstitaitojen oppiminen ei jää vain kirjoitettujen dokumenttien kanssa näpertelyksi, vaan lähtee liikkeelle historiatieteelle tyypillisistä tiedonmuodostusperiaatteista ja tätä kautta avaa teitä kriittiselle ajattelulle ja ymmärtämiselle.

Lähteet: 

Bain, R. B. 2015. Commentary: into the Swampy Lowlands of Important Problems. Teoksessa: K. Ercikan & P. Seixas (toim.) New directions in Assessing Historical Thinking. New York: Routledge.

Baron, C. 2012. Understanding historical thinking at historic sites. Journal of Educational Psychology 104(3), 833–847.

Van Boxtel, C., & Van Drie, J. 2012. "That's in the time of the Romans!" Knowlegde and strategies students use to contextualize historical images and documents. Cognition and Instruction, 30(2), 1 -33.

Seixas, P. & Morton, T. 2013. The Big Six Historical Thinking Concepts. Toronto: Nelson Education.

VanSledright, B. A. 2010. What does it mean to think historically… and how do you teach it? Teoksessa W. C. Parker (toim.) Social studies today: Research and practice. New York: Routledge, 113–120.

Wineburg, S. 2001. Historical thinking and other unnatural Acts. Charting the future of teaching the past. Philadelphia: Temple University Press.

Wineburg, S. S. 1991. Historical problem solving: A study of the cognitive processes used in the evaluation of documentary and pictorial evidence. Journal of Educational Psychology, 83(1), 73–87.