Lisää hyviksiä ja pahiksia, eli historia ja kulttuuriset tulkinnat

Berkeleyssä on Ho Chi Minhin kunniaksi nimetty puisto, tai jos totta puhutaan, puisto nimettiin vuonna 1982 uusiksi ja kantaa nyt Frances Willardin nimeä. Monet kuitenkin tuntevat puiston edelleen Ho Chi Minh puistona. Ihmettelin asiaa ja kuulin paikallisilta historianopettajilta, että Ho Chi Minh koetaan täällä "hyviksenä" ja näin hänet esitetään myös oppikirjoissa. Muistelipa yksi opettaja, miten hänen itsensä ollessa opiskelijana 1970-luvulla high schoolin historian luokan seinällä oli Ho Chi Minhin potretti. Nopea vilkaisu Wikipedia teksteihin osoitti, että siinä missä suomenkielinen Wikipedia toteaa heti toisessa lauseessa, kuinka "Sadat tuhannet ihmiset saivat surmansa Hon harjoittaman vainon seurauksena" toteaa englanninkielinen Wikipedia Ho Chi Minhin henkilökultin ja sen seuraukset esiin vasta aivan artikkelin lopussa.

Berkeley toki paikkana oli Vietnamin sodan vastaisten liikehdintöjen keskus ja sotaa vastustaneet väkijoukot marssivatkin kaduilla huutaen "Ho Ho Ho Chi Minh". Mielenkiintoista on, miten joistain historian henkilöistä tehdään hyviksiä ja toisista pahiksia. Myös Irakin sotaa vastustettiin Berkeleyssä. Kaduilla marssineet henkilöt eivät kuitenkaan innolla huutaneet Saddam Husseinia.

Ho Chi Minhin hahmo nousi esiin istuessani lauantainpäivää Berkeleyn yliopiston historian laitoksella viidentoista historianopettajan kanssa. Alun professoriluento johdatteli meidät Vietnamiin ja kommunismin nousuun siellä, loppupäivän vietimme tarkastelemalla kommunismin leviämistä Itä-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen malliopetuskokonaisuuden avulla.

Siinä missä alun luennolla jäin pohtimaan Ho Chi Minhiä ja hänen henkilökuvansa eroja, täräyttivät kolme seuraavaa tuntia silmilleni sen, miten eri tavoin yhdysvaltalainen ja suomalainen jäsentävät kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto otti satelliiteikseen itäisen Keski-Euroopan maat ja näissä maissa kommunismi otettiin vastaan pitkälti siksi, että se koettiin pienemmäksi pahaksi kuin natsi-Saksa. Vaikka maista löytyi toki innokkaita kommunistejakin, oli kyse myös siitä, ettei Itä-Euroopan mailla todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Amerikkalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan Neuvostoliitto pakotti nämä maat alaisekseen lupaamalla ja uhkaamalla, mutta ihmiset myös luottivat ja uskoivat kommunismiin ja sen lupauksiin. Näiden narratiivien välinen ero ei vielä itseäni ihmetyttänyt. Kun puhe kääntyi siihen, mitä kommunismi oli, tajusin, miten eri tavoin asiaa jäsensimme.

Amerikkalaisille opettajille kommunismi oli pelottava sana. Kommunismi oli jotain, jota Karl Marx oli manifestissaan julistanut, muta joka ei sellaisenaan ollut toteutunut. Opettajat kokivatkin hyvin ongelmalliseksi sen, että kommunismi oli yhtäältä teoriaa, toisaalta hyvin kaukana siitä olevaa käytäntöä. Käsitettä pyrittiin selvittämään meille leikin avulla. Pelasimme karkkipanoksin kivi-paperi-sakset -peliä kapitalismin sääntöjen mukaan (lopputuloksena rikkaat rikastuivat ja ottivat enemmän riskejä, köyhät säilyivät köyhinä), tämän jälkeen pelin sääntöjä muutettiin siten, että kuvioon astui hallinto, joka verotti rikkailta liiat pois ja jakoi köyhille karkkeja (tämän mallin oli tarkoitus esittää pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia) ja lopuksi peliä ei tarvinnut pelata lainkaan, koska valtio jakoi jokaiselle heidän tarpeittensa mukaisesti yhden karkin kullekin.

Itse pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina koin tasa-arvoisena tilanteen, jossa jokainen sai suunnilleen yhtä paljon karkkeja huolimatta siitä, mikä lähtötilanne oli. Totesin, että tilanne johti siihen, etä ihmiset käyttäytyivät melko rauhallisesti. Kukaan ei yrittänyt varastaa tai huijata toisilta karkkeja, eikä kukaan lähtenyt rehvastelemaan toisille omalla suuremmalla karkkimäärällään. Amerikkalaiset opettajat puolestaan kokivat tällaisen verotukseen ja sosiaalietujen jakamiseen perustuvan mallin tylsäksi ja kilpailua estäväksi. He  kokivat sen johtavan siihen, ettei kukaan enää halua pelata, koska kukaa ei pysty hankkia itselleen todella paljon pääomaa (karkkia).

Mutta miksi sitten Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistisiksi? Itse lähdin etsimään syitä tähän toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta, jossa kaupungit olivat täysin hajalla, ihmisiä menehtynyt miljoonittain, infrastruktuuri oli tuhoutunut ja puutetta oli käytännössä katsoen kaikesta. Tässä tilanteessa ihmiset olivat valmiita tarttumaan mihin tahansa saadakseen itselleen mahdollisuuden paremmasta elämästä. Amerikkalaiset opettajat lähtivät etsimään syitä kommunismin ideologiasta. Heille se, että Neuvostoliiton tuella Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistiseksi tarkoitti sitä, että ihmiset uskoivat kommunismin teorioihin ja halusivat "kääntyä" kommunisteiksi.

Loppujen lopuksi vietimme kolmisen tuntia muutaman alkuperäislähteen (mm. Marxin kommunistisen puolueen manifesti ja Hrustsovin "salainen puhe") kanssa pyrkien ymmärtämään kommunismia ja syitä sille, miksi ja miten se toteutui Itä-Euroopassa. Loppupuheenvuorot olivat paljon kertovia: "Miten ne saattoivat uskoa kommunismiin, kun puolalainen vessapaperikin oli niin kamalaa" sekä "Eihän Neuvostoliitossa ollut edes kertakäyttövaippoja vauvoille". Kamalaahan se oli ja toki kertakäyttövaipat olisivat olleet käteviä, mutta tuskinpa nämä olivat 1940-luvun lopun itäeurooppalaisilla mielessä. Presentismiin on hyvin helppo sortua.  

 

Hyvä, paha, hyvä, paha, hyvä, paha…

Tahdoimme tai emme, historia on hyvien ja pahojen areena. Ihastumme, vihastumme, ihailemme, inhoamme, arvostamme tai hyljeksimme historian henkilöitä niin mikro- kuin makrotasolla heihin liitettyjen mielikuvien, merkitysten sekä ihmisyyden kautta. Saman ilmiön löydämme siis lähipiiristämme vilkaistessamme oman sukumme tarinoihin tai kun tarkastelemme historiaa kansallisesti tai kansainvälisesti.

Vanhimmissa historian tarinoissa nämä asetelmat ovat vaihtuneet historian aikana useasti, koska tarinan merkitys on muuttunut ajan mukana. Piispa Henrikin ja talonpoika Lallin tarina on tästä kenties tyypillisin esimerkki suomalaisessa kuvastossa. Uskonsa puolesta kuollut Suomen ainoa pyhimys, pyhä Henrik edusti keskiajan ihmiselle toivoa ja pyhyyttä, johon niin Suomessa kuin Ruotsissa turvauduttiin. Uskonpuhdistuksen myötä pyhimyksistä tuli tarpeettomia, vaikka heidän muistonsa jäikin.

Kansallisen heräämisen myötä ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen, julma murhamies, ei sopinut kansakunnan historian alkujuureksi. Pyhän Henrikin ja Lallin kohtaamisesta oli suomenmielisten onneksi olemassa kaksi versiota: katolisen kirkon toimesta kirjoitettu legenda (1200-luvun loppu) sekä kansankielinen lyyrinen versio, joka oli kirjallisesti taltioitu 1600-luvulla. Jälkimmäisessä esiintyy Lallin vaimo, Kerttu, joka valehtelee miehelleen Lallille, ja valheellaan tekee Lallista syyn takeettoman. Kuten niin monesti historiassa, syntitaakka murhasta vieritettiin näin naiselle.

Tämän tarinan lapsia ovat suomalaiset olleet 1800-luvulta alkaen, mutta tasapainoilu on vaikeaa, koska siinä missä Lalli edustaa suomalaista "kantaisää", Henrik toi suomalaisille kristinuskon. Tällaisessa tarinassa ei voi olla kahta sankaria, joten Henrikin kohtalona oli, ei suinkaan jäädä maamme ainoaksi pyhimykseksi, vaan pikemmin valua siihen suureen katolisten massaan, joihin historianopetuksemme on aina suhtautunut nuivasti, mutta hyvin piilevästi. Meistä kasvaa katolisuuteen epäilevästi suhtautuvia, vaikka se tuskin on kenenkään suora tavoite, vaan tiedostamaton tapamme sitoutua menneisyydessä tehtyyn arvovalintaan siitä, keihin kuulumme ja keihin emme kuulu.

Historiankirjoissa dominoi edelleen Henrikin ja Lallin kohtaamisen kansankielinen versio. Legenda jää lähes poikkeuksetta mainitsematta. Henrikissä elää kuitenkin uudenlainen traditio. 19.1.2015 vietettiin kolmannenkymmenennen kerran ekumeeninen pyhän Henrikin messu Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkossa. Se symboloi Henrikin merkitystä kristinuskon tuojana sekä eurooppalaisten pyhimysten pohjoismaisena edustajana.

Päivänkakkaran seuraavassa lehdessä taitaa lukea Henrikin kohdalla ”hyvä”. Mitä siellä lukee Lallin osalta?

Arkielämän tutkivaa oppimista

Pohjois-Kaliforniassa vietettyjen kuukausien jälkeen suuntasimme nokkamme kohti San Antoniota, siis Texasiin. Stereotyypoiden Yhdysvallat iski vasten kasvoja: valtavia autoja ja suurikokoisia ihmisiä, halpaa bensaa, aidattuja asuinalueita, pikaruokapaikkoja toistensa perään, megakirkkoja sekä ampumaratoja, joissa olisi voinut käydä testaamassa niin tavallisia käsiaseita kuin automaattiaseitakin ennen ostopäätöksen tekemistä. Ihmiset olivat superystävällisiä ja kohteliaita myös meille, täysin vieraille ihmisille. Alue oli täysin erilainen kuin Berkeley, jota luonnehtii ennemminkin ympäristötietoisuus ja liberaalius, mutta toisaalta ihmiset ovat sulkeutuneenpia ja enemmän omiin projekteihinsa keskittyneitä.

Jäin miettimään miksi Yhdysvaltojen osavaltiot ovat niin erilaisia? Mistä tässä on kyse? Lähdin etsimään selitystä mistäs muualtakaan kuin alueiden menneisyydestä. Molempia alueita yhdistää tietyt tekijät. Ne asutettiin käytännössä melko samoihin aikoihin 1800-luvulla. Kummallakin alueella on ollut voimakas yhteys Meksikoon ja kumpaisenkin alueen asutuksessa espanjalaisilla lähetyssaarnaajilla ja heidän perustamillaan missioilla on ollut voimakas asema. Kummallekin alueelle on muuttanut eurooppalaisia siirtolaisia, Texasiin enemmän maatiloille viljelijöiksi ja karjankasvattajiksi, Kaliforniaan kullan perässä onnea etsimään. Nämä osavaltiot ovat nykyisin asukasluvultaan USA:n kaksi suurinta ja kummassakin asuu paljon siirtolaisia. Kummallakin on pitkä rannikko, sekä yhteinen raja Meksikon kanssa.

Texas on iso. Se on isompi kuin Ranska ja Iso-Britannia yhteensä. Ei nyt kuitenkaan yhtä iso kuin Alaska, mutta iso kuitenkin. Ennen kuin siitä tuli yksi osavaltio, se oli valtio. Vuodesta 1836 vuoteen 1846 the Republic of Texas oli olemassa. No, Kalifornia on myös aika iso, mutta se on kooltaan vain 2/3 Texasista. Ja olihan Kaliforniakin toki oma valtionsa ennen kuin siitä tuli yksi osavaltioista, mutta toisin kuin Texas, Kalifornia ei ole tehnyt tästä itsenäisyyden ajastaan fetissiä.

Monen mielestä Kalifornia on USA:n kamalin osavaltio. Kaikista Yhdysvaltojen osavaltioista juuri Kaliforniassa on korkein arvonlisävero (jopa 10%). Kaliforniassa on myös kaikkein kallein sähkö ja bensakin maksaa enemmän kuin muissa osavaltioissa. Kalifornia on ainoa osavaltio, joka verottaa hiilidioksidipäästöistä. Joissain kaupungeissa tupakointi on kiellettyä jopa omalla takapihallasi. Monissa kaupungeissa roskien kierrättäminen on pakollista. Jossain koulupiireissä lapset "pakotetaan" katsomaan epäilyttäviä dokumentteja, joissa käsitellään mm. sateenkaariperheitä sekä avioeroja. Monissa koulupiireissä historiantunneilla käsitellään myös pieniä kertomuksia, alkuperäisväestön kohtaloja sekä orjuutta. "Nanny-state" Kaliforniassa edes salmiakkia ei löydä kaupoista, se kun on ihmiselle vaarallista syötävää.  

Texasin talous voi hyvin, itse asiassa se on koko USA:n talousihme. Texasissa ei turhia päästöveroja lätkitä eikä ihmisten oikeuksia rajoiteta verotuksella tai ympäristöhihhuloinnilla. Texas ja Kalifornia ovat poliittisesti katsoen toistensa vastakohtia. Kalifornian kokonaisverotus on Yhdysvaltojen neljännksi korkein, Texas löytyy sijalta 45. Kalifornia on demokraattien valtakuntaa, Texas republikaanien. Ja niin edelleen.

Kiinnostavinta tässä kaikessa on se, miten ihmettelystä ja kysymyksestä seurasi tiedon etsintää ja lopuolta tämä blogikirjoitus. Prosessi nimittäin täyttää hyvin tutkivan oppimisen periaatteet. Aidosta hämmästyksestä ("Hei nyt mä löysin sen stereotypioiden Amerikan") muodostui kysymys ("Miksi Texas ja Kalifornia ovat nykyään niin erilaiset osavaltiot"), johon lähdin etsimään vastauksia niin internetistä kuin kirjallisuudestakin. Toinen, johon huomioni kiinnittyi, oli se, miten suomalaiselle "korkea" verotus ei tunnut ihmeeltä, ympäristön hyvinvoinnista huolenpitäminen tuntuu normaalilta ja sekin, että kouluissa opetetaan asioita useasta eri näkökulmasta tuntuu ennemminkin rikkaudelta kuin ihmisoikeuksien polkemiselta. Tulkitsen ja arvotan asioita siis omasta viitekehyksestäni käsin. Itsestään selvä asia, mutta sellaisenaan sitäkin tärkeämpi ottaa huomioon.

 

Väärien vastausten viisaus

”Tähän kysymykseen ei ole oikeita tai vääriä vastauksia.” Kuinkahan monta kertaa olen kuullut tuon lauseen koulunpenkillä, saati opettajana sanonut. Oppilaana tai opiskelijana fraasin kuuleminen vähän turhautti, loukkasikin − mitä ihmeen järkeä on vastata kysymykseen, jos kaikki vastaukset ovat oikeita? Nyttemmin olen ymmärtänyt, että lähes kaikki kysymykset − erityisesti ne mielenkiintoisimmat − ovat sellaisia, mihin oikeita vastauksia ei välttämättä löydy. Tämä on erityisen ilmeistä tieteessä ja oppiaineessa kuten historia, missä vaikka faktat olisivatkin sinänsä totta ja oikeita, niistä tehtävä tulkinta ei ole samassa mielessä oikea tai väärä. Sitä paitsi varsinkin opettajalle väärä vastaus voi olla yhtä mielenkiintoinen tai jopa mielenkiintoisempi kuin oikea.

Rationaalisen valinnan teoria on alun perin valinnan mallinnukseen käytetty taloustieteen ja sosiologian teoria. Historiassa rationaalisen valinnan teoriaa on käytetty muun muassa tulkintakehyksenä tai lähtökohtana selitettäessä menneisyyden ihmisten toiminnan rationaalisuutta, vaikka toiminta näyttäytyy nykypäivästä katsottuna irrationaaliselta. Toisin sanoen rationaalisen valinnan teorian mukaan menneisyyden ihmisten käytös ja valinnat olivat järkeviä siinä menneisyyden kontekstissa, missä ihmiset elivät. Tällöin historian tehtävä on selittää, miksi ihmisten oli järkevää toimia kuten he toimivat, ei sinänsä arvottaa oliko käytös järkevää vai ei. (Tiedän, tiedän, rationaalisen valinnan teoria on monimutkainen ja kritisoitu teoria ja edellä esitetty on raaka yksinkertaistus).

Rationaalisen valinnan teoria sopii sovellettavaksi myös koulumaailmaan. Yksi sovelluksista on se, että oikeita ja vääriä vastauksia ei absoluuttisesti ole olemassa: opiskelijoiden vastaukset ovat oikeita heidän omassa ajattelussaan. Hienosyisemmin sanottuna, jos ajattelemme − ja en näe syytä miksemme ajattelisi −, että opiskelijoiden vastaukset (ne typerimmätkin) ovat rationaalisia siinä mielessä, että ne ovat ajattelun tulosta, niin vastauksen ”oikeellisuus” ei suhteudu kysymykseen, vaan vastaajan ajatteluun.

Sanottu huutaa avukseen esimerkkiä. Kuvitellaan tilanne, missä oppitunnilla on käyty läpi vaikkapa rahvaan elämää 1600-luvulla Suomessa. Oppitunnilla opettaja saattaisi esittää kysymyksen, että minkälaista se rahvaan elämä nyt sitten oli?  Joku opiskelijoista päätyy vastaamaan, että perheiden miespuoliset jäsenet kävivät töissä, mistä perheet saivat palkkaa, millä ostettiin ruokaa, mitä perheiden naiset valmistivat kotonaan sillä aikaa kun miehet olivat töissä. Ruoanlaiton ohella naiset kaitsivat perheen kahta lasta, jotka eivät olleet vielä koulussa, sillä olivat liian nuoria.

Vastaus on monelta osin yksiselitteisesti ja vastaansanomattomasti väärä (ja esimerkki typerä). Kuitenkin rationaalisen vallinnan teorian mukaan vastaus on oikea, rationaalinen ja looginen vastaajalle. Väärien vastausten viisaus kumpuaa siitä, että opettajalle on arvokasta selvittää, miksi vastaus on vastaajalle looginen. Näin siksi, että selvittämisen avulla voi ymmärtää yhtäältä, miten opiskelijat menneisyydestä ja historian logiikasta ajattelevat. Toisaalta vastauksen avulla voi ymmärtää, miten opettaminen on vaikuttanut opiskelijoiden ajatteluun. Kysymys on siitä, että opettaminen on (tai tulisi olla) pitkälti ajattelemisen opettamista. Siksi on tärkeää, että opettaja selvittää itselleen ja erityisesti opiskelijalle, miksi hänen omassa viitekehyksessään looginen vastaus ei ole looginen menneisyyden kannalta.

Täytyy myöntää, että sopivan esimerkin keksiminen oli yllätyksekseni vaikeaa. Keksimisen vaikeus ei kuitenkaan tarkoita etteikö esimerkkejä olisi. Päinvastoin tarkkaavainen opettaja törmää ajattelun loogisiin epäloogisuuksiin varmasti viikoittain, luultavasti useammin. Kenties esimerikin keksimisen vaikeus johtuu siitä, että menneisyyttä voi tulkita ja ymmärtää niin monella mielikuvituksellisella loogisen epäloogisella tavalla, että on vaikea itse niitä edes edeltäkäsin ajatella. Vasta kun törmää sellaiseen joutuu ihmeissään toteamaan, että niin… voihan asian noinkin ymmärtää. Väitän, että törmäykset ovat oppimisen kannalta arvokkaita sekä oppilaille että opettajille. Joka tapauksessa törmäyksiä edeltää opettajan taito ja kyky esittää aidosti sellaisia kysymyksiä, mihin ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Yhtä tärkeä taito on tunnistaa opiskelijoiden väärien vastausten viisaus.

Kuka opettaa ja mitä?

Kiitokset eräälle kieltenopettajalle joka taivasteli sosiaalisessa mediassa sitä, etteivät oppilaat tienneet, miksi 9.11.1989 oli merkittävä päivä Saksan historiassa. Syynä opiskelijoiden tietämättömyyteen oli hänen mukaansa hissanopet, jotka eivät ole käyneet tunneillaan asioita riittävän hyvin läpi. Kiitän tätä opettajaa siitä, että hän osoitti itselleni jälleen kerran sen, miten ihmisten arkikäsitys historiasta on edelleen vuosilukuja, päivämääriä ja yksittäisiä tapahtumia. Kiitän häntä myös siitä, että hän muistutti, miten kouluissa oppiaineet koetaan edelleen erillisiksi saarekkeiksi, jolloin esimerkiksi Berliinin muurin murtuminen ei ole saksa nimisen oppiaineen asia, vaan kuuluu pelkästään historia nimisen oppiaineen tunneille. Samalla hän osoitti sen, miten osa opettajistamme edelleen ajattelee, että tieto siirtyy opettajalta oppilaille. Jos oppilaat eivät jotain päivämäärää tai vuosilukua muista, on syynä se, ettei opettaja ole saanut tietoa siirrettyä oppilailleen riittävän hyvin. Viimeiset kiitokset esitän siitä, että tämä opettaja muistutti siitä, että meillä on ihan oikeasti paljon tehtävää suomalaisen koulutuksen kehittämisessä.

Pitäisikö opiskelijoiden sitten tietää, mitä 9.11.1989 tapahtui Saksassa? Pitäisi tietysti. Heidän pitäisi tietää se siksi, että Berliinin muurin murtumisesta on käyty tiedotusvälineissä lähiviikkoina varsin paljon keskustelua. Aiheesta on julkaistu lukuisia lehtijuttuja ja siitä on näytetty televisiossa niin dokumentteja kuin uutispätkiäkin. Ehkä tätä enemmän heidän tulisi kuitenkin tietää, miksi Berliinin muuri rakennettiin, millaisia vaikutuksia sillä oli ja miksi sen murtuminen oli niin tärkeää. Heidän tulisi siis ymmärtää se, mitä Berliinin muuri ja sen murtuminen symboloi.

 Historian taitoihin kuuluu asioiden tulkitseminen, niiden kontekstualisoiminen, historiallinen empatiakyky sekä taito tuottaa erilaisista, usein keskenään ristiriitaisista lähteistä tulkintaa menneisyydestä. Tähän tarvitaan sisältötietoja. Siksipä kylmän sodan loppumista Euroopassa tutkiva opiskelija tarvitsee tietoa siitä, mitä Saksassa tapahtui 9.11.1989. Tämä on varmasti sitä, mitä historianopettajan tulisi opettaa - niin tiedon hankkimista kuin sen analysoimistakin. Aivan yhtä mielenkiintoista olisi kuitenkin tutkia samaa ilmiötä käyttäen eri oppiaineiden tietoja hyväksi. Miksi vuoden 1990 Saksan yhdistymisestä käytetään nimitystä Deutsche Wiedervereinigung eikä esimerkiksi Deutsche Vereinigung tai käsitettä anscluss? Miksi edelleen Saksan itäosista puhutaan käsittellä Die ehemalige DDR ja millaisia oletuksia tähän käsitteeseen sisällytetään? Miten länsisaksalainen ja itäsaksalainen sanasto erosi toisistaan ja löytyykö näitä eroja vielä 25 vuotta maiden yhdistymisen jälkeen?

Luin kieltenopettajan viestin ärsyyntyneenä. Menneisyytemme koostuu joka kolmas vuosi 365 ja joka neljäs vuosi 366 tärkeästä päivästä. Näinä tärkeinä päivinä on kaikkialla maailmassa tapahtunut monenlaisia asioita. Nostamme oppiaineessa nimeltä historia niistä jotkut päivät muita tärkeimpinä esiin, toisia omana aikana tärkeitä tapahtumia emme sen sijaan noteeraa lainkaan. Koen etten niinkään äsyyntynyt siitä, että viestin lähettäjä hyökkäsi historianopettajia kohtaan. Sen sijaan ärsyynnyin siitä, miten vielä edelleen ihmiset kokevat historian vain tietopohjaisena aineena, jossa on kyse muistamisesta, ei ymmärtämisestä.

 

Historia ja hetken lumo

Maaliskuun lopulla 1945 kenraali William Beiderlinden saa tehtäväkseen neuvotella Heidelbergin antautumisesta ilman sen tuhoamista. Kaupunki oli Beiderlindenille, joka tunsi saksalaista kulttuuria ja osasi erinomaisesti saksan kieltä, tuttu. Hän halusi säästää kaupungin, vaikka tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo. Kaupungissa oli tuhansia vetäytyviä saksalaissotilaita, joiden käyttäytyminen oli arvoitus.

Neuvottelujen lopputuloksena sovittiin, että liittoutuneiden joukot ylittävät Neckarin päivänvalossa 30. maaliskuuta. Mikäli he kohtaisivat vastarintaa, kaupunki tultaisiin tuhoamaan. Kerrotaan myös, että kaupunkiin pudotettiin yöllä lentolehtisiä, jossa kaupunkilaisille ilmoitettiin kaupungin säästyvän, jos liittoutuneiden valtaus sujuisi ilman uhreja. Näin tapahtui ja yksi Saksan kauneimmista kaupungeista säilyi jälkipolvien ihasteltavaksi, pitkälti Beiderlindenin ja saksalaisen eversti Niessenin neuvottelujen myötä. Tosin väitetään vihollisten välillä olleen myös salainen sopimus siitä, ettei vanhimpia yliopistokaupunkeja pommitettaisi ja Heidelbergissä on Saksan vanhin yliopisto.

 

 

 

So what? Maailmasta eivät vastaavat tarinat lopu, eikä Heidelbergin säästyminen pommituksilta ole edes niitä ihmeellisimpiä. Useaan kertaan kaupungissa käyneenä sen kauneus jaksaa kuitenkin aina yllättää. Vanha kulttuuri ja luonto lyövät kättä maagisella tavalla. Syntyy tunne jostain merkittävästä ja tärkeästä, kenties jostain samasta, mitä Beiderlinden tunsi Heidelbergia, joka oli tullut tutuksi koulun saksan tunneilla, kohtaan. Kyse on tunteesta ihmiskunnan historiaa kohtaan, kiinnittymistä ketjuun, jonka viestikapula halutaan välittää seuraaville sukupolville. Se tekee tästä(kin) tarinasta enemmän kuin so what.

Graham Swift tekee saman romaanissaan Veden maa. Romaanin päähenkilö, historianopettaja Tom Crick alkaa kertoa oppilailleen tarinoita suvustaan ja samalla paikallisesta elämästä. Tapahtuu kiinnostuminen, kun kuulija, tarinaan tutustuja, löytää tarinoista tarttumapinnan ja luo merkityksen/merkityksiä. Historia nousee teoksessa yli kulloisenkin tapahtuman ja sen sisältöjen. Siitä tulee osa ihmiskuntaa.

Historian opetuksen tulisi tarjota oppilaalle kokemus tästä jota voisi kutsua hetkeen tarttumisena, koska hetkiin liittyy lumo, salaperäisyys, mutta myös ratkaisu ja seuraus. Se on piste, jossa formaalit historian ymmärtämiseen liittyvät käsitteet – aika, muutos, jatkuvuus, syy ja seuraus – kohtaavat. Parhaimmillaan oppija oppii näiden ristipisteessä myös palasen ajattomuutta, nimittäin historian merkityksen ihmiselle ja samalla ihmiskunnalle.

Kirjallisuus, historia ja historiantutkimus

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus…

Tunnettu italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg esittelee esseessään Johtolankoja. Merkkejä tulkitsevan tietokäsityksen historia (julkaistu Aulikki Vuolan suomentamana ja Gaudeamuksen kustantamana kokoelmassa: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista vuonna 1996) Morellin menetelmän, minkä avulla voidaan erottaa taideväärennökset aidoista maalauksista. Kyseessä on italialaisen taiteentuntija Giovanni Morellin 1800-luvun loppupuolella lanseeraama menetelmä, missä väärennökset erotetaan aidoista tarkastelemalla maalausten epäolennaisimpia yksityiskohtia, jotka taiteilija on maalannut vailla sen enempää keskittymistä, tavalla, jolla taiteilija epäolennaisen kohteen yleensä havaitsee ja kuvaa. Aiemmat menetelmät olivat keskittyneet päinvastaiseen, niissä tarkastellaan kaikista näkyvimpiä kohtia maalauksissa − siis niitä kohta, mihin väärentäjät luultavasti töissään keskittyivät eniten saadakseen väärennöksen näyttämään aidolta.

Romaani, ei edes historiallinen romaani ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä…

Yleisesti kai ajatellaan, että hyvän romaanin tunnusmerkistöön lukeutuu se, että siinä kuvattu todellisuus on jotakuinkin uskottava − pois lukien kirjallisuuden lajit kuten Sci-fi tai Fantasia tms. joissa todellisuuden toisenlaisuus on genren suola. Historiallisen romaanin kannalta tärkeää on se, että kuvatun menneisyyden todellisuus vastaa jotakuinkin sitä, mikä todellisuus menneisyydessä ajatellaan yleisesti olleen. Toisin sanoen, hyvän historiallisen romaanin tunnistaa muun muassa siitä, että kirjailija ei ole sortunut anakronismiin kirjoittamalla esimerkiksi Kustaa II Aadolfin sotajoukkoihin konekiväärikomppanian tai Leppäsen Aunen saavan äitiyspakkauksen Valtun synnyttyä.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus…

Pelkkä anakronismiin keskittyminen − varsinkin siinä mielessä, että pyritään paljastamaan kirjailijan ymmärtämättömyys todellisuudesta tai menneisyydestä − on pitemmän päälle tylsä tapa lukea (historiallisia) romaaneita. Vaikka tällainen lukutapa saattaa muistuttaa Morellin menetelmää, uskoakseni aito menetelmän käyttäminen ulottuu anakronismin paljastamista syvemmälle. Kysymys on siitä, mitä todella merkitsee se, että kirjailija ”sortuu” anakronismiin? Miksi kirjailija on kirjoittanut jonkun oman aikansa ilmiön tai asian menneisyyteen? Uskoakseni aito Morellin menetelmän soveltaminen kirjallisuuden, ja erityisesti historiallisen romaanin, kohdalla tarkoittaa sitä, että ei keskitytä siihen, mikä kirjailijan menneisyyskuvassa on vikana, vaan kirjailijan omaan aikaan. Näin (historiallisen) romaanin arvo on siinä, että sen kautta voidaan ymmärtää, ei romaanin kuvaamaa aikaa, vaan sitä aikaa, milloin se on kirjoitettu.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin…

Romaani kirjallisuuden lajina on vuosisatoja vanha. Morellin menetelmän soveltaminen romaanin (ei siis enää historiallisen romaanin) tapauksessa tarkoittaa lukutapaa, missä keskitytään kirjailijan kuvauksen epäolennaisuuksiin, siis niihin kohtiin, mitkä kirjailija on kirjoittanut sen enempää miettimättä; kohtiin, tapahtumiin, asenteisiin yms., jotka kirjailijalle on niin itsestäänselviä, ettei niiden kuvaamiseen tarvitse sen suuremmin keskittyä, ne tulevat luonnostaan. 

Nähdäkseni itsestäänselvyydet ovat niitä kohtia, missä romaanin kirjoittamishetken todellisuus paljastuu puhtaimmillaan, niin puhtaasti, että vain harva historian tutkimus pystyy samaan. Näihin osuuksiin keskittyminen avaa lukijalle syvän ymmärryksen menneisyydestä ja menneisyyden ihmisistä, mutta erityisesti myös niin sanotuista suurista ilmiöistä, mitkä löivät leimansa menneisyyden ihmisten elämään. Esimerkiksi 1930-luvun laman yksilötasolle ulottuneen musertavuuden ja lopullisuuden voi ymmärtää vasta luettuaan John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (vuodelta 1937). Niin ikään maailmansodan vaikutuksen yksilöön ja erityisesti yhteiskuntaan sen jälkeen kun sodassa väkivaltaan tottuneet yksilöt palasivat kotiin voi tajuta, kun lukee Ernest Hemingwayn romaanin Kirjava Satama (sekin vuodelta 1937). Modernimpiin ongelmiin pureutuu Jonathan Franzen romaanissaan Vapaus (vuodelta 2010) tavalla, jonka vuoksi sitä voi suositella tulevaisuudessa niille, jotka ovat kiinnostuneet 2000-luvun alun ihmisistä, elämästä ja historiasta. Kysymyksessä kaikissa on tietysti yksittäisten ihmisten yksittäisistä kuvauksista ajastaan, mutta niihin kiteytyy jotain sellaista ajassaan yhteistä ja jaettua, mikä nykylukijalle tarjoaa keinon menneisyyden ymmärtämiseen.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin. Kysymys kuuluu: mitä jos menneisyyttä ei tavoiteta tieteen, vaan taiteen kielellä?