perjantai 3. lokakuuta 2014

Jotain opettajuudesta

Alustus

Tämän tekstin lähtökohtana on ollut tuoda esiin niitä tuntoja ja ilmiöitä mitä liittyy paitsi yleisellä tasolla tuoreen vastavalmistuneen opettajan ensimmäisiin työvuosiin, mutta myös omien oppiaineitteni historian ja yhteiskuntaopin osalta. Pohdintani keskiöön kuuluu myös yliopisto-opinnot historian ja yhteiskuntatieteiden osalta sekä aineenopettajakoulutus ja näiden kaikkien tarjoamat resurssit lähteä toimimaan aineenopettajana.

Keppi vai porkkana - miksi minusta tuli historian opettaja?

En pysty millään henkisellä tasolla saavuttamaan sitä tilaa ja syytä, miksi halusin yliopisto-opintojeni alussa lähteä välittömästi mukaan historian aineenopettajakoulutukseen. Ehkä taustalla vaikutti se, että opettajan ammatti on varmasti yksi niistä “harvoista” ammateista, johon historiaa opiskelemalla voi “suoraan” valmistua samaan tyyliin kuin lääketieteellisestä valmistuu lääkäreitä ja oikeustieteellisestä lainoppineita. Niin tai näin, minut valittiin heti opintojeni alussa suoravalinnan kautta historian “aineenopettajaputkeen”, jossa kasvatustieteen yleis- ja ainekohtaiset opinnot oli jo valmiiksi määritetty.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, ettei minulla ollut noiden opintojen alussa minkään valtakunnan kunnollista ymmärrystä miten historiaa - tai mitään muuta oppiainetta - tulisi opettaa, miten sitä voidaan oppia tai saatikka ylipäätään millainen opettaja minusta lopulta tulisi. Takaraivossa oli kuitenkin minua opettaneiden hyvien kuin huonojen opettajien mallit, joiden kautta saatoin lähteä pohtimaan ja peilaamaan omaa toimintaani opettajana.

Noiden opettajaopintojeni aikana koin lähes kirjaimellisesti niitä kuuluisia “lamppujen syttymisiä” pääni päällä. Aloin ymmärtää miten halusin historiaa opettaa, millaisen opetusfilosofian kautta halusin sitä toteuttaa. Näiden ahaa-elämysten taustavoimana toimivat erittäin ansiokkaat ainedidagtikkomme, oppiainekohtaiset ohjaajamme sekä erinomainen historian opettajaopiskelijaryhmämme. Näin jälkikäteen voin sanoa, että se tilanne, missä opettajaopiskelija on opetusharjoitustuntien, pedagogisten ryhmäkeskustelujen sekä ylipäätään sen ilmapiirin osalta on ainutlaatuinen. Nyt opettajan ammatissani en enää koskaan pääse siihen vertaistuen ja -reflektoinnin tilaan, jota sain kokea opintojeni aikana ja sitä kautta kehittää ja kehittyä opettajana. Toisaalta varsinaisen työn kautta olen oppinut ammatin “todellisuutta”, joka on niin hyvässä kuin pahassa vienyt osan siitä opiskelijan sinisilmäisestä idealismista.

Jos en opintojeni alussa vielä ymmärtänyt miksi minusta tuli historian opettaja, niin opintojeni lopussa minulla alkoi olla jo näkemys siitä. Edellä mainitsemieni vuorovaikutteisten voimavarojen lisäksi aloin ymmärtää, että minulle on syntynyt kohtalaisen voimakas näkemys ammattini harjoittamisesta ja siihen liittyvän - erittäin positiivisen - palautteen kautta tuo näkemys vain vahvistui. Aloin toisin sanoen ymmärtää, että saattaisin pystyä tekemään tätä työtä ihan tosissaan ja vielä pärjätä siinä, jos nyt tällaista määritettä voi julkisen sektorin palveluammatista käyttää.

Suo ja kuokka - työelämä kutsuu

Jälleen kerran tilannetta on helpottava tarkastella nykytilanteesta käsin, jossa olen saavuttanut jo sen verran, että minulla on vakituinen virka lukion ja yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorina. Tällainen urakehitys oli kuitenkin kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys opintojeni päättyessä ja astuessani kilpailemaan kyynärpäätaktiikalla työpaikoista. Työhakemusten rustaamisen ja työhaastattelujen raadollisuus tuli tällaiselle vastavalmistuneelle ylimotivoituneelle aineenopettajamärkäkorvalle hieman puun takaa. Toisaalta se taas osoitti kuitenkin lopulta yrittämisen, verkostoitumisen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisen säännöt oikeaksi ja palkkio seisoi lopulta siinä, että olen ehtinyt olla työttömänä ainoastaan valmistumiseni jälkeiset kesä- ja heinäkuun.

Entä itse työ? Miten sen kanssa on sitten “pärjätty”? Kontrasti aineenopettajaopintojen harjoitusjaksoihin on kohtalainen. Siinä missä jollakin harjoittelujaksolla käytin viisi (5) päivää yhden lukion kaksoistunnin suunnitteluun, täytyi nyt selvitä parhaimmillaan kolmestakymmenestä viikkotunnista. Tämä tarkoitti tutkivan oppimisen tuoreelle idealistille sitä, ettei henkiset ja materiaaliset resurssit yksinkertaisesti mitenkään riittäneet sellaiseen lopputulokseen kaikkien oppituntien osalta mihin olisin ideaalitilanteessa toivonut pystyväni. Märkää rättiä kasvoille tarjosi myös substanssiosaaminen, joka oli kaikista yliopiston kiehtovista kursseista huolimatta erittäin niukka. Erityisen heikkona näin korrelaation yhteiskuntatieteen opintojeni ja koulussa opetettavan yhteiskuntaoppi -nimisen oppiaineen välillä. Tämän “substanssivajeen” on kuitenkin voinut ajatella myös toisesta näkökulmasta: on ollut lopulta kiehtovaa lukea ja tutkia vielä laajemmalta sektorilta eri historian ja yhteiskuntaopin teemoista ja aiheista. Oppia itse, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Lopulta en kuitenkaan huolehtinut näistä edellä mainitsemistani seikoista lähtiessäni aloittamaan opettajan uraani. Olin luottavainen siitä, että osaan hoitaa oppitunnit pedagogiikan osalta ja oppia siinä sivussa yhä enemmän myös itse. Sitä vastoin suurempia kysymysmerkkejä olivat varsinaisen aineenopettamisen ulkopuoliset seikat, joihin kuului esimerkiksi oppilaiden kohtaaminen, oppimisvaikeuksien kohtaaminen ja muut opettamisen ulkopuoliset, mutta opettajan ammattiin kuuluvat ilmiöt. Näihin kun en ollut saanut opinnoissani mitään käytännön harjoitusta. Oppilaiden kohtaaminenkin on vähän niin ja näin, koska harjoittelujen osalta ei pääse syntymään sitä samaa jatkuvuutta toimia oppilaiden kanssa kuin mitä varsinaista ammattia harjoittaessa pääsee.

Viivan alapuolella

Olen aloittanut tänä syksynä neljännen lukuvuoteni historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajana. Paljon on muuttunut sen jälkeen kun sain filosofian maisterin paperit yliopistosta, mutta toisaalta kannan myös paljon mukanani sitä, mitä noina opettajaopintovuosina sain ja opin.

Mitä sitten pohdin ammattiini liittyen tänä päivänä? Haen ja kokeilen edelleen niin itseni kuin oppilaitteni osalta parhaita keinoja opettaa eri historian ja yhteiskuntaopin aiheita - parhaan opetuksen mittaamisesta tässä blogissa jo toisessa viestissä, en mene sen osalta nyt pidemmälle. En toisin sanoen koe olevani vielä valmis ja ehkä toivon etten koskaan ole. Opettaminen oli jo opintojen aikana tietynlaista “hiekkalaatikkoleikkiä”, jossa pääsi itse suunnitelemaan palaset tunnille, toteuttamaan ne ja sitten katsomaan miten tällainen ja tällainen tapa ja metodi, tällaiset ja tällaiset materiaalit toimivat opetuksessa. Ja tuota samaista “hiekkalaatikkoleikkiä” opettaminen on edelleen. Täydellisyyttä ei tietenkään voi tavoittaa, tai sitten opetusvelvollisuus tulisi laskea esimerkiksi kolmannekseen nykyisestä.

Mietin myös koko ajan sitä, miten perustelen oppiaineeni oppilailleni. Mielestäni se on tärkeintä mitä voin opettaa: miksi me opiskelemme historiaa ja yhteiskuntaoppia? Myös tämän osalta huomaan muuttuvani ja “kehittyväni”.

Kirjoitin muistaakseni jo opintojeni loppusuoralla opettajaopintoihimme kuuluvaan opetusfilosofiaan, että opettajana työskentely on eräänlaista nuoralla tanssimista. Opettaja joutuu tasapainoilemaan niin opetettavan aineen, siihen liittyvän pedagogiikan, opetusmetodien, valintojen eri aiheiden välillä, painotusten ja korostusten osalta ja välillä. Sama pätee toimintaan oppilaiden kanssa, miten heidät kohtaan, miten saavutan ja pidän yllä auktoriteettia, mutta kuitenkin innostavaa ja asiantuntevaa tyyliä opettaa; miten paljon keppiä, miten paljon porkkanaa? Ja edelleen sama pätee myös opettajakollegoihin ja työyhteisöön ylipäätään.

Edellisissä blogiviesteissä ja niiden kommenteissa on puhuttu myös epävarmuudesta opettajan ammattiin liittyen. Allekirjoitan tämän täysin. Toisaalta tuon epävarmuuden “kolikon kääntöpuoli” on vapaus. Suomalaisena aineenopettaja olet oman itsesi herra, päätät itse tyylistä, metodeista, materiaaleista ja painotuksista. Rakennat tälle hiekkalaatikolle omannäköisesi hiekkalinnat.

3 kommenttia:

  1. Itse koen vieläkin ylpeyttä siitä, että sain olla osa opettajaopiskelijaryhmäämme. Ryhmä on (tai oli) uniikki, ei ehkä siinä mielessä, että olisimme olleet parempia kuin menneet tai tulevat ryhmät, vaan siinä mielessä, että en ole ollut osallisena ikinä missään vastaavassa. Koetan tässä miettiä, millä adjektiiveilla ryhmää kuvaisi, mutta mikään ei tunnu tavoittavan sitä samaa henkeä. Vaikka sanonta "ryhmä on enemmän kuin osiensa summa" on klisee, luulen, että aineopettajavuoden jälkeen ymmärrän viimein, mitä sanonta todella tarkoittaa. Itse ainakin huomaan vieläkin kaipaavani yhteisiä keskustelujamme. Siksikin Annan väitöskirja onkin niin huikea nostalgiatrippi, mihin palaan aina toisinaan kun tunnen, tai haluan tuntea, selittämätöntä kaukokaipuuta.

    Mitä itse opettajuuteen tulee, ihailen erityisesti Matti sinun kykyä muuttaa opetusfilosofiasi todelliseksi opettamiseksi (tässä kai käyttöteoria on se oikea akateeminen termi). Tällä tarkoitan sitä, että tiedostan itse kyllä periaatteen tasolla millaista opettamista haluaisin tarjota tai toteuttaa, mutta en osaa siirtää sitä samalla tavalla kuin sinä käytännön tasolle. Sen sijaan huomaan palaavani aina niihin vanhoihin skeemoihin ja itsekoettuihin opettamisen muotoihin, mitkä ovat opetusfilosofiani vastaisia.

    VastaaPoista
  2. Hei,

    vanha blogikirjoitus mutta kokeilen josko tärppäisi tätä kautta, kun aiheeseen kuitenkin väljästi liittyy.

    Olen seurannut blogianne mielenkiinnolla, hyvää pohdintaa historian opettamisesta ja opettajuudesta. Löyisin bloginne, koska karkitsen parhaillaan itsekin historian aineenopettajan koulutukseen hakeutumista. Yllättävää kyllä, ajantasaista tietoa historian opettajien työllistymisestä ja kokemuksista on kohtalaisen vähän saatavilla, ja sekin vähä on sirottuneena pitkin keskustelulautoja.

    Tähänastinen vaikutelmani on, että pätevistä historianopettajista on (entistä enemmän?) ylitarjontaa, minkä seurauksena työllistyminen on heikompaa kuin monissa muissa aineissa. Myös vakituiset virat vaikuttavat olevan kiven alla (tosin tämä vaikuttaa olevan tilanne aineesta riippumatta). Koulutukseen kohdistetu leikkaukset eivät nekään tule tilannetta parantamaan tulevaisuudessa. Historian pakollisen oppimäärän supistuminen ja muut opetussuunnitelmien muutokset epäilemättä tuovat mukanaan omia epävarmuustekijöitään nekin.

    Kokonaisuudessaan nykyiset työllisyysnäkymät eivät siis erityisemmin vala uskoa historianopettajaksi työllistymiseen. Toisaalta tämänhetkinen vaikutelmani pohjautuu varsin hajanaiseen lähdemateriaaliin, joten pelkästään näiden tietojen pohjalta en haluaisi lähteä urapäätöstäni tekemään, varsinkin kun tilanne viiden vuoden kuluttua voi olla jo varsin toisenlainen. Siksipä toivoisinkin että voisitte tulevissa kirjoituksissanne valaista historian aineenopettajien työllistymistä, työllistyystilannetta ja tulevaisuudennäkymiä omien kokemustenne ja mikäli mahdollista myös konkreettisten tilastojen pohjalta. Tästä olisi toivoakseni hyötyä muillekin uravalintakysymysten kanssa painiskeleville, ja voisi toimia jatkeena keskustelullenne historian merkityksestä koulussa ja nyky-yhteiskunnassa laajemmin. Toivon että kirjoittajilta löytyy intoa tällaiselle mielestäni kipeästi kaivatulle tilannekatsaukselle.

    Terveisin,
    Tuukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tuukka,

      Nyt tulee ihan mutu-tuntumaan perustuvaa arvailua, mutta toivottavasti siitä on ennakko apua.

      Historian opettajia koulutetaan varsin monessa yliopistossa ja varsin paljon. Selvää on se, että töitä - varsinkaan virkoja - ei kaikille valmistuneille ole. Eripituiset pätkätyöt/sijaisuudet on tosiasiaa. Ja minun mielestäni yhdeltä kantilta katsottuna oikeastaan hyvä niin: nuori opettaja pääsee näkemään monia erilaisia kouluja ja toimintatapoja sekä pääsee käytännössä kokeilemaan onko opettaminen oikeastaan se oma juttu. Sijaisuudet yleensä poikivat uusia sijaisuuksia ja lisää töitä. Tärkeää on saada jalka ovenväliin.

      Toinen seikka työllistymisessä on se, että onko valmis muuttamaan työnsä perässä ja kuinka pitkälle. Pääsääntöisesti kai voi sanoa, että töitä riittää varsinkin Etelä-, mutta myös Pohjois-Suomessa. Yliopistokaupunkien ja niiden lähikuntien tilanne on hankalampi (tämä erityisesti Jyväskylässä): Sijaisuustarjokkaita on paljon ja kilpailu siksi kovaa. Joskus töiden saaminen on tuurista kiinni.

      Loppukaneettina sanoisin, että aineenopettajakoulutuksesta ei kannata jäädä pois vain siksi, että työllisyystilanne näyttää tällä hetkellä synkältä. Kaipaamaasi tietoa ja tilastoa historianopettajien työllisyydestä on varmaankin vaikea löytää siksi, että opettajaksi opiskelleet työskentelevät todella paljon muissa tehtävissä kuin opettajana. Ja opettajanakin voi toimia niin monessa eri paikassa. Aineenopettajakoulutus antaa mielestäni valmiuksia, jotka ovat tarpeen monissa eri ammateissa. Sanoisin, että esimerkiksi esiintymiskokemus ja varmuus, mitä koulutus tuo tullessaan, on kullan arvoista ja kenties vielä arvokkaammaksi se tulevaisuudessa käy. Jos saat levottoman kasiluokan motivoitua perjantain viimeisillä tunneilla haluamasi työn ääreen, voit olla varma, että muut "yleisöt" tulevaisuudessa ovat lasten leikkia.

      Poista