Kuka opettaa ja mitä?

Kiitokset eräälle kieltenopettajalle joka taivasteli sosiaalisessa mediassa sitä, etteivät oppilaat tienneet, miksi 9.11.1989 oli merkittävä päivä Saksan historiassa. Syynä opiskelijoiden tietämättömyyteen oli hänen mukaansa hissanopet, jotka eivät ole käyneet tunneillaan asioita riittävän hyvin läpi. Kiitän tätä opettajaa siitä, että hän osoitti itselleni jälleen kerran sen, miten ihmisten arkikäsitys historiasta on edelleen vuosilukuja, päivämääriä ja yksittäisiä tapahtumia. Kiitän häntä myös siitä, että hän muistutti, miten kouluissa oppiaineet koetaan edelleen erillisiksi saarekkeiksi, jolloin esimerkiksi Berliinin muurin murtuminen ei ole saksa nimisen oppiaineen asia, vaan kuuluu pelkästään historia nimisen oppiaineen tunneille. Samalla hän osoitti sen, miten osa opettajistamme edelleen ajattelee, että tieto siirtyy opettajalta oppilaille. Jos oppilaat eivät jotain päivämäärää tai vuosilukua muista, on syynä se, ettei opettaja ole saanut tietoa siirrettyä oppilailleen riittävän hyvin. Viimeiset kiitokset esitän siitä, että tämä opettaja muistutti siitä, että meillä on ihan oikeasti paljon tehtävää suomalaisen koulutuksen kehittämisessä.

Pitäisikö opiskelijoiden sitten tietää, mitä 9.11.1989 tapahtui Saksassa? Pitäisi tietysti. Heidän pitäisi tietää se siksi, että Berliinin muurin murtumisesta on käyty tiedotusvälineissä lähiviikkoina varsin paljon keskustelua. Aiheesta on julkaistu lukuisia lehtijuttuja ja siitä on näytetty televisiossa niin dokumentteja kuin uutispätkiäkin. Ehkä tätä enemmän heidän tulisi kuitenkin tietää, miksi Berliinin muuri rakennettiin, millaisia vaikutuksia sillä oli ja miksi sen murtuminen oli niin tärkeää. Heidän tulisi siis ymmärtää se, mitä Berliinin muuri ja sen murtuminen symboloi.

 Historian taitoihin kuuluu asioiden tulkitseminen, niiden kontekstualisoiminen, historiallinen empatiakyky sekä taito tuottaa erilaisista, usein keskenään ristiriitaisista lähteistä tulkintaa menneisyydestä. Tähän tarvitaan sisältötietoja. Siksipä kylmän sodan loppumista Euroopassa tutkiva opiskelija tarvitsee tietoa siitä, mitä Saksassa tapahtui 9.11.1989. Tämä on varmasti sitä, mitä historianopettajan tulisi opettaa - niin tiedon hankkimista kuin sen analysoimistakin. Aivan yhtä mielenkiintoista olisi kuitenkin tutkia samaa ilmiötä käyttäen eri oppiaineiden tietoja hyväksi. Miksi vuoden 1990 Saksan yhdistymisestä käytetään nimitystä Deutsche Wiedervereinigung eikä esimerkiksi Deutsche Vereinigung tai käsitettä anscluss? Miksi edelleen Saksan itäosista puhutaan käsittellä Die ehemalige DDR ja millaisia oletuksia tähän käsitteeseen sisällytetään? Miten länsisaksalainen ja itäsaksalainen sanasto erosi toisistaan ja löytyykö näitä eroja vielä 25 vuotta maiden yhdistymisen jälkeen?

Luin kieltenopettajan viestin ärsyyntyneenä. Menneisyytemme koostuu joka kolmas vuosi 365 ja joka neljäs vuosi 366 tärkeästä päivästä. Näinä tärkeinä päivinä on kaikkialla maailmassa tapahtunut monenlaisia asioita. Nostamme oppiaineessa nimeltä historia niistä jotkut päivät muita tärkeimpinä esiin, toisia omana aikana tärkeitä tapahtumia emme sen sijaan noteeraa lainkaan. Koen etten niinkään äsyyntynyt siitä, että viestin lähettäjä hyökkäsi historianopettajia kohtaan. Sen sijaan ärsyynnyin siitä, miten vielä edelleen ihmiset kokevat historian vain tietopohjaisena aineena, jossa on kyse muistamisesta, ei ymmärtämisestä.

 

Historia ja hetken lumo

Maaliskuun lopulla 1945 kenraali William Beiderlinden saa tehtäväkseen neuvotella Heidelbergin antautumisesta ilman sen tuhoamista. Kaupunki oli Beiderlindenille, joka tunsi saksalaista kulttuuria ja osasi erinomaisesti saksan kieltä, tuttu. Hän halusi säästää kaupungin, vaikka tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo. Kaupungissa oli tuhansia vetäytyviä saksalaissotilaita, joiden käyttäytyminen oli arvoitus.

Neuvottelujen lopputuloksena sovittiin, että liittoutuneiden joukot ylittävät Neckarin päivänvalossa 30. maaliskuuta. Mikäli he kohtaisivat vastarintaa, kaupunki tultaisiin tuhoamaan. Kerrotaan myös, että kaupunkiin pudotettiin yöllä lentolehtisiä, jossa kaupunkilaisille ilmoitettiin kaupungin säästyvän, jos liittoutuneiden valtaus sujuisi ilman uhreja. Näin tapahtui ja yksi Saksan kauneimmista kaupungeista säilyi jälkipolvien ihasteltavaksi, pitkälti Beiderlindenin ja saksalaisen eversti Niessenin neuvottelujen myötä. Tosin väitetään vihollisten välillä olleen myös salainen sopimus siitä, ettei vanhimpia yliopistokaupunkeja pommitettaisi ja Heidelbergissä on Saksan vanhin yliopisto.

 

 

 

So what? Maailmasta eivät vastaavat tarinat lopu, eikä Heidelbergin säästyminen pommituksilta ole edes niitä ihmeellisimpiä. Useaan kertaan kaupungissa käyneenä sen kauneus jaksaa kuitenkin aina yllättää. Vanha kulttuuri ja luonto lyövät kättä maagisella tavalla. Syntyy tunne jostain merkittävästä ja tärkeästä, kenties jostain samasta, mitä Beiderlinden tunsi Heidelbergia, joka oli tullut tutuksi koulun saksan tunneilla, kohtaan. Kyse on tunteesta ihmiskunnan historiaa kohtaan, kiinnittymistä ketjuun, jonka viestikapula halutaan välittää seuraaville sukupolville. Se tekee tästä(kin) tarinasta enemmän kuin so what.

Graham Swift tekee saman romaanissaan Veden maa. Romaanin päähenkilö, historianopettaja Tom Crick alkaa kertoa oppilailleen tarinoita suvustaan ja samalla paikallisesta elämästä. Tapahtuu kiinnostuminen, kun kuulija, tarinaan tutustuja, löytää tarinoista tarttumapinnan ja luo merkityksen/merkityksiä. Historia nousee teoksessa yli kulloisenkin tapahtuman ja sen sisältöjen. Siitä tulee osa ihmiskuntaa.

Historian opetuksen tulisi tarjota oppilaalle kokemus tästä jota voisi kutsua hetkeen tarttumisena, koska hetkiin liittyy lumo, salaperäisyys, mutta myös ratkaisu ja seuraus. Se on piste, jossa formaalit historian ymmärtämiseen liittyvät käsitteet – aika, muutos, jatkuvuus, syy ja seuraus – kohtaavat. Parhaimmillaan oppija oppii näiden ristipisteessä myös palasen ajattomuutta, nimittäin historian merkityksen ihmiselle ja samalla ihmiskunnalle.

Kirjallisuus, historia ja historiantutkimus

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus…

Tunnettu italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg esittelee esseessään Johtolankoja. Merkkejä tulkitsevan tietokäsityksen historia (julkaistu Aulikki Vuolan suomentamana ja Gaudeamuksen kustantamana kokoelmassa: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista vuonna 1996) Morellin menetelmän, minkä avulla voidaan erottaa taideväärennökset aidoista maalauksista. Kyseessä on italialaisen taiteentuntija Giovanni Morellin 1800-luvun loppupuolella lanseeraama menetelmä, missä väärennökset erotetaan aidoista tarkastelemalla maalausten epäolennaisimpia yksityiskohtia, jotka taiteilija on maalannut vailla sen enempää keskittymistä, tavalla, jolla taiteilija epäolennaisen kohteen yleensä havaitsee ja kuvaa. Aiemmat menetelmät olivat keskittyneet päinvastaiseen, niissä tarkastellaan kaikista näkyvimpiä kohtia maalauksissa − siis niitä kohta, mihin väärentäjät luultavasti töissään keskittyivät eniten saadakseen väärennöksen näyttämään aidolta.

Romaani, ei edes historiallinen romaani ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä…

Yleisesti kai ajatellaan, että hyvän romaanin tunnusmerkistöön lukeutuu se, että siinä kuvattu todellisuus on jotakuinkin uskottava − pois lukien kirjallisuuden lajit kuten Sci-fi tai Fantasia tms. joissa todellisuuden toisenlaisuus on genren suola. Historiallisen romaanin kannalta tärkeää on se, että kuvatun menneisyyden todellisuus vastaa jotakuinkin sitä, mikä todellisuus menneisyydessä ajatellaan yleisesti olleen. Toisin sanoen, hyvän historiallisen romaanin tunnistaa muun muassa siitä, että kirjailija ei ole sortunut anakronismiin kirjoittamalla esimerkiksi Kustaa II Aadolfin sotajoukkoihin konekiväärikomppanian tai Leppäsen Aunen saavan äitiyspakkauksen Valtun synnyttyä.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus…

Pelkkä anakronismiin keskittyminen − varsinkin siinä mielessä, että pyritään paljastamaan kirjailijan ymmärtämättömyys todellisuudesta tai menneisyydestä − on pitemmän päälle tylsä tapa lukea (historiallisia) romaaneita. Vaikka tällainen lukutapa saattaa muistuttaa Morellin menetelmää, uskoakseni aito menetelmän käyttäminen ulottuu anakronismin paljastamista syvemmälle. Kysymys on siitä, mitä todella merkitsee se, että kirjailija ”sortuu” anakronismiin? Miksi kirjailija on kirjoittanut jonkun oman aikansa ilmiön tai asian menneisyyteen? Uskoakseni aito Morellin menetelmän soveltaminen kirjallisuuden, ja erityisesti historiallisen romaanin, kohdalla tarkoittaa sitä, että ei keskitytä siihen, mikä kirjailijan menneisyyskuvassa on vikana, vaan kirjailijan omaan aikaan. Näin (historiallisen) romaanin arvo on siinä, että sen kautta voidaan ymmärtää, ei romaanin kuvaamaa aikaa, vaan sitä aikaa, milloin se on kirjoitettu.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin…

Romaani kirjallisuuden lajina on vuosisatoja vanha. Morellin menetelmän soveltaminen romaanin (ei siis enää historiallisen romaanin) tapauksessa tarkoittaa lukutapaa, missä keskitytään kirjailijan kuvauksen epäolennaisuuksiin, siis niihin kohtiin, mitkä kirjailija on kirjoittanut sen enempää miettimättä; kohtiin, tapahtumiin, asenteisiin yms., jotka kirjailijalle on niin itsestäänselviä, ettei niiden kuvaamiseen tarvitse sen suuremmin keskittyä, ne tulevat luonnostaan. 

Nähdäkseni itsestäänselvyydet ovat niitä kohtia, missä romaanin kirjoittamishetken todellisuus paljastuu puhtaimmillaan, niin puhtaasti, että vain harva historian tutkimus pystyy samaan. Näihin osuuksiin keskittyminen avaa lukijalle syvän ymmärryksen menneisyydestä ja menneisyyden ihmisistä, mutta erityisesti myös niin sanotuista suurista ilmiöistä, mitkä löivät leimansa menneisyyden ihmisten elämään. Esimerkiksi 1930-luvun laman yksilötasolle ulottuneen musertavuuden ja lopullisuuden voi ymmärtää vasta luettuaan John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (vuodelta 1937). Niin ikään maailmansodan vaikutuksen yksilöön ja erityisesti yhteiskuntaan sen jälkeen kun sodassa väkivaltaan tottuneet yksilöt palasivat kotiin voi tajuta, kun lukee Ernest Hemingwayn romaanin Kirjava Satama (sekin vuodelta 1937). Modernimpiin ongelmiin pureutuu Jonathan Franzen romaanissaan Vapaus (vuodelta 2010) tavalla, jonka vuoksi sitä voi suositella tulevaisuudessa niille, jotka ovat kiinnostuneet 2000-luvun alun ihmisistä, elämästä ja historiasta. Kysymyksessä kaikissa on tietysti yksittäisten ihmisten yksittäisistä kuvauksista ajastaan, mutta niihin kiteytyy jotain sellaista ajassaan yhteistä ja jaettua, mikä nykylukijalle tarjoaa keinon menneisyyden ymmärtämiseen.

Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa romaaniin. Kysymys kuuluu: mitä jos menneisyyttä ei tavoiteta tieteen, vaan taiteen kielellä?

Historia vs. menneisyys

Historian opettajana toimiessani olen havainnut oppilaita ja opiskelijoita jututtaessani sen, kuinka käsitteet historia ja menneisyys esiintyvät synonyymeinä toisilleen. Tätä vahvistaa myös havaitsemani aikuisten yleinen käsitys näiden käsitteiden yhteneväisyydestä.

Käsitteiden merkitykset ja niiden ovat mielestäni toisaalta selkeät, toisaalta kuitenkaan eivät. Pyrin aina itse opetuksessani korostamaan, että käsite menneisyys pitää sisällään kaiken tähän mennessä tapahtuneen. Historia puolestaan on vain tutkittu osuus tästä kaikesta. Näillä perusteilla voidaan luottavaisin mielin tulla siihen johtopäätökseen, että menneisyys pitää sisällään paljon enemmän kuin historia. Kun otetaan vielä huomioon se, kuinka objektiivisuuteen pyrkivää historiantutkimusta oikein tehdään, voidaan edelleen luottavaisin mielin todeta, että käsitteen historia sisältö ei tule koskaan saavuttamaan käsitteen menneisyys sisältöä, päinvastoin.

Ainut ongelma, mikä käsitteiden vertailussa ja tämän edellä mainitun eron tekemisessä on, on se kuinka voimakkaasti nämä käsitteet on mielletty ja kuinka paljon niitä käytetään toistensa synonyymeinä. Myönnän, että välillä teen tätä itsekin.

Toisin sanoen näiden käsiteiden käyttö toistensa synonyymeinä on juurtunut niin syvälle kulttuuriimme ja (puhe)kieleemme, että sen muuttaminen voi olla vaikea prosessi. Olen myös pohtinut onko se edes tarpeellista? Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että on. Tämä siksi, koska menneisyyden ja historian eron ymmärtämällä ymmärtää itseasiassa paljon paremmin historiaa tieteenä ja historian tiedon merkitystä.

Menneisyyshän on ja pysyy. Kaikki mitä menneisyydessä on tapahtunut on tapahtunut ja sitä ei muuksi voi muuttaa. Samoin muuksi emme voi enää muuttaa niitä syitä, joiden johdosta kyseiset menneisyyden tapahtumat ovat tapahtuneet saatikka noiden kyseisten tapahtumien seurauksia. Talvisodassa kaatuneiden suomalaismiesten vaimot jäivät leskiksi, eivätkä he päässeet välttämättä perustamaan perhettä ja sitä kautta sukupolvia jäi syntymättä. Toisaalta ne jotka onnistuivat selviämään rintamalta hengissä kotiin, saattoivat jatkaa siviilielämäänsä, perustamaan perheen, hankkimaan jälkeläisiä ja niin edelleen. Tästä näkökulmasta talvisota menneisyyden tapahtumana on selkeä esimerkki siitä, miten menneisyys saattaa olla hyvinkin merkittävä vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Historia puolestaan on menneisyyden tutkimusta, joka avaa meille tuon menneisyyden merkityksiä, syitä ja seurauksia ja vaikuttaa meihin tuon tehdyn tutkimuksen kautta. Se saattaa vaikuttaa voimakkaasti jopa meidän arvoihimme ja päätöksentekoomme, vaikka noista tutkituista menneisyyden tapahtumista olisi jo pitkä aika. Tästä hyvänä esimerkkinä voimme käyttää jälleen vaikka talvisotaa, tai mitä tahansa muuta kansallisesti merkittävää menneisyyden tapahtumaa. Tässäkin blogissa on edellisissä kirjoituksissa tuotu jo hienosti esille historian merkittävyyttä kansakuntien menneisyyskäsitysten muokkaajana. Historialla on näin ollen voimakas rooli ”menneisyyden ikkunana”.

Meihin siis vaikuttaa menneisyys kahta eri kautta. Se vaikuttaa meihin suoraan varsinaisina menneisyyden tapahtumina, joiden johdosta tietyt asiat ovat kuten ovat. Tämän lisäksi menneisyys vaikuttaa meihin historian eli tutkitun menneisyyden kautta. Luemme historiaa kouluissa, media tuo historian luoksemme ja populaarikulttuuri tekee historiasta viihdettä, jota kulutamme. Yhdistettynä tämä kaikki muovaa näkemystämme menneisyydestä. Tuota näkemystä voidaan kutsua maailmankuvaksi, mutta historia vaikuttaa sen kautta myös maailman- ja elämänkatsomukseemme.

Tämän perusteella on mielestäni tärkeää, että käsitteitä historia ja menneisyys ei käytettäisi toistensa synonyymeinä, koska ne eivät sitä ole, paitsi puhekielessämme.