Antinatsikortti, eli miksi asioilla on väliä

Tajusin tuossa juuri pelanneeni − alun perin huomaamattani ja eritoten tahtomattani − natsikortin edellisessä postauksessani kirjoittamalla, että historian tavoitteista on päästy huteraan yhteisymmärrykseen ja tyhmäkin tajuaa, että historiaa tulee opiskella. Vaikka tilanteesta keskustellaan, ei se tarkoita sitä, etteikö keskusteluun kaivata lisää näkökulmia; kirjoitukseni tarkoitus ei missään nimessä ollut tappaa keskustelua alkuunsa. Koska (kuvitteellinen tai todellinen) natsikortti on pelattu, koetan perua tekemiseni pelaamalla antinatsikortin ja pohdin itse historian opiskelun tavoitteita ja hyötyä.

Aiheesta on kirjoitettu paljon ja monenlaista. Mielestäni yksi hienoimmista, ellei hienoin, kirjoitus humanistisen koulutuksen hyödystä − ja ylipäätäänkin − on pohjoisamerikkalaisen kirjailijan David Foster Wallacen Kenyon collegessa pitämä päättäjäispuhe vuodelta 2005 otsikolla This Is Water (Puhe alkuperäiskielellä löytyy esim. täältä. Kirjailijan itsensä lukemana − kenties alkuperäisessä tilanteessa nauhoitettuna − se löytyy täältä. Kustannusosakeyhtiö Siltala on julkaissut kirjoituksen vuonna 2012 Juhani Lindholmin varsin onnistuneena suomennoksena kokoelmassa nimeltään Hauskaa,mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja. Kokoelman muutkin esseet ovat loistavia; suosittelen!). Koska historia on humanistinen aine ja tiede, ja koska Wallacen esiin nostamat seikat vastaavat monin paikoin omaa kokemustani historian, ja muiden humanistisiksi luettavien tieteiden, arvosta olen valinnut kirjoituksen antinatsikortilliseksi kivijalakseni.

Wallacen puheen − ja siis myös humanistisen koulutuksen − ytimen muodostaa klisee ajattelemaan oppimisesta. Vaikka sanonta sellaisenaan on lattea ja opiskelijoita loukkaavakin, kääntyy se Wallacen taitavan kielenkäytön ja esimerkkien kautta siihen, että oppimaan ajattelemisen oppiminen on taitoa suhteuttaa itsensä muihin ihmisiin, taitoa katsoa maailmaa muuten kuin oman itsekkään minän kautta. Taitoa ymmärtää, että muut ovat ihmisiä siinä missä itse. Ilman tällaista taitoa ihminen altistuu ajattelemaan peruslähtökohtiensa kautta eli omahyväisesti, katsomaan asioitaan vain omalta kannaltaan. Tällainen ihminen on tuomittu loputtomaan yksinäisyyteen, sillä kaikki muut ihmiset ovat vähäpätöisiä oman itsen rinnalla.

Historian kohdalla itsensä suhteuttaminen muihin ihmisiin osuu harvinaisen hyvin maaliinsa. Historian opiskelu opettaa (tai ainakin sen tulisi opettaa) asettumista toisen ihmisen asemaan: ymmärtämään tämän poliittisia, kulttuurisia, uskonnollisia, mitä tahansa lähtökohtia. Tämän lisäksi todellinen historian opiskelu, asettaessaan oppijan kenties jo kuolleen ihmisen asemaan, opettaa ymmärtämistä tuomitsemisen sijaan: menneisyyden ihmisen toiminnan muodoilla ja syillä voi jossitella, mutta lopulta ihminen toimi (luultavasti) kuten parhaaksi katsoi. Vaikka toimintaa voidaan arvostella, tulisi arvostelun sijaan kysymys olla, miksi ihminen toimi siten miten hän toimi (vrt. Simo Mikkosen kirjoitus Historiallinen empatia vai historiallinen perspektiivi?).

Wallacelle humanistisen koulutuksen kautta omaksuttu tapa ajatella on vapautta. Vapautta ajatella ja määritellä itse, mitkä asiat lopulta ovat merkittäviä ja mitkä eivät. Ajattelemaan oppinut ihminen kykenee havaitsemaan oman uskomusjärjestelmänsä rajat ja merkityksen siten, että tavoitelleessaan rajoja uskomusjärjestelmä ei syö ihmistä elävältä.

Jälleen yhteys historian opiskeluun on vahva. Paitsi että ajallinen perspektiivi pakottaa ihmisen astumaan toisen ihmisen saappaisiin, se pakottaa ihmisen näkemään, että niin sanotut totuudet ovat historiallisia ja siksi muuttuvia. Hienovaraisemmin sanottuna, historia − kenties juuri ajallisen perspektiivin kautta − pakottaa ihmisen kasvokkain omien inhimillisten lähtökohtien kanssa ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan nuo lähtökohdat. Kyseenalaistaminen on tärkeä osa tässä; se mahdollistaa oman itsensä ytimen löytämisen ja määrittelyn vain ja ainoastaan omien lähtökohtien perusteella. Toisin sanoen kyseenalaistamisen kautta ihminen joutuu (tai pääsee) luopumaan kaikesta sellaisesta, mitä ei tunne omakseen. Lopputuloksena on, tai pitäisi olla, oman itsensä tunteva ihminen.

David Foster Wallacelle ajattelemaan oppiminen, ja siksi myös humanististen tieteiden opiskelu, on elämän − ja erityisesti elämän − ja kuoleman asia: mikäli ihminen ei opi, että hän pystyy itse määrittelemään mitä ja miten ajattelee, ihmiselon jokapäiväinen tylsyys ja loputon merkityksettömyys ajavat hänet ennemmin tai myöhemmin vähintään sisäiseen kuolemaan.

Itsekin haluaisin ajatella, että historian opiskelu ja tutkiminen on kuoleman tärkeää (mutta missään nimessä ei kuoleman vakavaa). Jossain mielessä se sitä onkin. Haluan väittää, että historian opiskelu on opintomatka ennen muuta itseen ja omaan ihmisyyteen, siihen mitä itse on ja miten itsensä suhteuttaa muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Tässä mielessä historian opiskelu ja tutkiminen on ennen muuta itsensä ja oman elämän tutkimista − sitä, että tietää elävänsä ja sillä on merkitystä.