Vaikka otsikossa mainittua aihetta on käsitelty jo Matti
Rantosen toimesta tässäkin blogissa, koen tarpeelliseksi lähestyä aihetta
itsekin. Kuten Matti toteaa, arkikielessä termeillä historia ja menneisyys
viitataan monesti samaan asiaan. Menneisyysaspektin lisäksi historialla on
ainakin kaksi muuta viittauskohdetta: ensimmäinen on oppiaine, toinen tiede
nimeltä historia. Nämä kaikki menevät arkikielessä, mutta huomattavan usein
myös spesifimmässä kielenkäytössä, iloisesti sekaisin.
Näkökulmani historiaan ja menneisyyteen on tutkimuksellinen,
tieteellinen ja akateeminen. Kielenkäytössäni ja ajattelussani historia on
akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimista; professori Kustaa H.J.
Vilkunaa mukaillen, menneisyys muuttuu historiaksi historioitsijan tutkimustyön
kautta. Menneisyys on sitä, mikä on tapahtunut − menneet ihmiset ja asiat.
Menneisyys on sitä, mitä historioitsijat tukivat. Oppiaine nimeltä historia…
noh se on kouluaine. Sillä on yhtymäkohtansa historiaksi kutsumani asian
kanssa.
Lause: historia on
akateemista ja tieteellistä menneisyyden tutkimusta, antaa ymmärtää, että
on muunkinlaista menneeseen suuntaavaa tutkimusta kuin akateemista ja tieteellistä.
Näin on asianlaita: menneisyyttä voidaan tutkia, ja tutkitaan, muutenkin kuin
tieteellisesti ja akateemisesti. Itse asiassa saattaa olla niin, että
menneisyyden tutkiminen on tieteiden joukosta ainoa, jota tehdään myös
ei-tieteellisesti tai ei-akateemisesti.
Mikä erottaa akateemisen ja tieteellisen menneisyyden
tutkimisen (siis historian) muusta menneisyyden tutkimisesta? Nostan tässä
muutaman mielestäni tärkeimmän eron. Ensimmäinen liittyy siihen, että
ei-akateemiseen ja ei-tieteelliseen menneisyyden tutkimiseen lyö leimansa
teorioiden ja menetelmien ohut punninta, jopa niiden avoin vihamielinen
kieltäminen. Historiassa menetelmien ja teorian punninta sekä niiden edelleen
kehittäminen ovat olennainen ja erottamaton osa; ne tekevät historiasta
tiedettä. Näin on siksi, että menetelmien ja teorian avulla lukijoille
mahdollistuu tutkijan esittämän uuden tiedon ja hänen tekemiensä väitteiden
”todenperäisyyden” ja ”oikeellisuuden” punninta. Toisin sanoen, menetelmällisen
pohdinnan kautta on mahdollista arvioida kuinka hyvin ja uskottavasti historiantutkija
on luonut uutta tietoa menneisyydestä. Teoreettisen pohdinnan kautta tutkija
liittää yksittäiset havainnot menneisyydestä yhteen. Näin ollen teorian
aukikirjaaminen mahdollistaa sen, että voidaan arvioida tutkijan tekemien
yksittäisten havaintojen yhdistelemisen uskottavuutta.
Toinen ero ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden
tutkimisen ja historian välillä on se, että edellinen vaikuttaa olevan monin
paikoin kiinnostunut menneisyyden tapahtumista ja yksittäisistä ihmisistä,
sanalla sanoen menneisyydestä sinänsä. Historia puolestaan on yleensä
kiinnostunut tutkittavaa asiaa laajemmasta teemasta – menneisyyden
kulttuurisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta tai muusta sellaisesta
kontekstista. Ei-akateeminen ja ei-tieteellinen menneisyyden tutkimus keskittyy
esimerkiksi poikkeuksellisiin ihmisiin tai tapahtumiin menneisyydessä.
Historiantutkija puolestaan innostuu siitä, mitä samainen poikkeusyksilö tai -tapahtuma
kertoo menneisyydestä tai miten menneisyyden konteksti tai ilmiö on yksilön
”luonut”. Historiantutkijalle mennyt tapahtuma tai ihminen on tavallaan
kurkistusaukko menneisyyteen, ja siksi kiinnostava. Itse tapahtuma tai ihminen
itsessään on alisteinen laajemmalle kiinnostukselle.
Kolmas ero liittyy historian ja ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen yleisöihin. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että ensin mainitun yleisö on yleensä muut historioitsijat ja akateeminen maailma. Ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen lukijoihin kuuluu puolestaan niin sanottu suuri yleisö: menneisyydestä kiinnostuneet ihmiset. Tämä ero vaikuttaa vahvasti edellä mainittuihin eroihin: menetelmien ja teorian asemaan tutkimuksessa sekä tutkimuskohteisiin ja aihevalintoihin. Huomattavaa on, että asian ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö suuri yleisö voisi olla kiinnostunut historiasta ei-akateemisen ja ei-tieteellisen menneisyyden tutkimisen lisäksi tai sijaan. Huomattavaa kuitenkin on, että historia on monesti hyvin abstraktia ja sanalla sanoen monimutkaista. Näin ollen saattaa olla, ja on, ihmisiä, jotka eivät pysty historian käsittämiseen ja käsittelemiseen (mielestäni tämä on reilua todeta; kaikki ihmiset eivät ymmärrä historiaa kuten kaikki eivät ymmärrä ydinfysiikkaakaan). Samaan aikaan uskon, että akateemisen ja tieteellisen historian oppiminen on mahdollista monelle ihmiselle: heidän vaan pitäisi saada harjoitusta.
Vaikka yllä olen eritellyt historian sekä ei-akateemisen ja
ei-teoreettisen menneisyyden tutkimuksen eroja ja vaikka lienee on selvä että
liputan historian puolesta, ei tarkoitukseni ole arvottaa näitä kahta. Nämä kaksi ovat erilaisia, toinen ei sinänsä ole parempi tai huonompi. Arvottamisen
sijaan tarkoitukseni on nimenomaan nostaa esiin se seikka, että menneisyyttä
voidaan tutkia monesta eri lähtökohdasta. Kahden mainitun tavan tuottama
tietosisältö on erilaista, ne operoivat tietoteoreettisesti eri tasoilla.
Teoreettista ja akateemista historiantutkimusta tarvitaan, mikäli menneisyyttä
halutaan tutkia kokonaisvaltaisesti. Näin ollen myös tieteellisesti ja
akateemisesti menneisyyttä tutkivilla historioitsijoilla soisi olevan nykyistä
vahvempi asema määriteltäessä yleistä mielipidettä menneisyydestä. Suuremman
aseman saavuttamisessa historioitsijoilla on tärkeä asema. Heidän pitäisi
opettaa ihmisille, miten historiaa tutkitaan ja miten tutkimuksia luetaan.
