perjantai 10. lokakuuta 2014

Tarinat ja historia


 
Historia ei ole tarinoita, mutta historian tapa tuoda menneisyys esiin on usein tarinamuotoista. Ja mikäs siinä, sillä hyvä tarina kiehtoo, tempaa mukaansa ja saa eläytymään menneeseen. Tarinoiden merkitystä korostivat myös "How to teach Free Speech Movement?" paneeliin osallistuneet entiset opiskelija-aktivistit. He nostivat esiin, miten juuri tarina tuo menneisyyden lähelle, mahdollistaa usean eri henkilön näkökulmasta asioiden katsomisen sekä antaa nykypäivän ihmiselle mahdollisuuden miettiä, miten hän itse haluaa oman elämänsä tarinan kirjoittaa ja millä tavalla hänen oma toimintansa voi tämän tarinan tehdä mahdolliseksi.
Hienona esimerkkinä tarinoista seminaarissa nostettiin esiin hetki, jolloin Jack Weinberg istui 32 tuntia poliisiautossa tuhansien opiskelijoiden istuessa poliisiauton ympärillä, jolloin poliisit eivät pystyneet kuljettamaan pidättämäänsä Weinburgia mihinkään. Paneelissa puhumassa olleet  Jackie Goldberg, Bettina Aptheker ja Jean Moule kertoivat puolestaan siitä, mitä he itse tekivät samalla hetkellä ja millaisia ajatuksia ja tuntemuksia he muistavat itsellään tuolloin olleen. Neljän ihmisen kautta avautui neljä erilaista kuvaa ja tunnemaailmaa siihen, mitä tuona päivänä tapahtui.

Viisikymmentä vuotta sitten Free Speech Movementin alkutapahtumien taustalta löytyi niin juutalaisen perheen nuori, avoimesti kommunistisen perheen avoimesti kommunistinen tyttö, afro-amerikkalaisten oikeuksien puolestapuhuja kuin myös poliisiautoon henkilötodistuksensa näyttämättä jättämisestä joutunut Weinberg. Weinberg muun muassa kertoi, kuinka ärsyyntynyt hän oli huomatessaan Mario Savion kiipeävän polisiiauton päälle pitämään puhettaan. Berkeleyn Free Speech Movement avautui itselleni reilun tunnin verran kestäneessä tilaisuudessa aivan uudella tapaa. Eikä tilaisuuden loppuvaiheessa esiin tuotu toivo ja usko siitä, että nykyisyydessäkin uskottaisiin yksilön vaikutusmahdollisuuksiin ja unelmiin kirjoittaa omaa tarinaansa, tuntunut naiivilta.

 
Suurten ikäluokkien lapsia 1940-luvun lopusta
Tarinat ovat tärkeitä. Tämä oli huomattu myös Oakland Museum of Californiassa, jonka näyttelyt oli rakennettu äskettäin kokonaan uusiksi. "Älä koske" kylttien sijaan näyttelyssä oli "Koske tähän" kylttejä ja lapset (miksei toki aikuisetkin) johdatettiin uudella tavalla rakentamaan itselleen mielenkiintoinen ja merkityksellinen museokäynti.
Näyttelyissä oli myös kiinnitetty erityistä huomiota siihen, että esillä olevien valokuvien ja esineiden mukana oli myös kertomukset esineistä, kuvista ja tilanteista, mihin nämä liittyivät. Useammassakin kohtaa pyydettiin myös kirjoittamaan omia kokemuksia eri tapahtumista ja liittämään nämä kokemukset kaikkien museokävijöitten nähtäväksi. Maahanmuutto näyttäytyi heti paljon omakohtaisemmalta, kun oman "maahanmuuttajan" lähtöpaikkanuppineulansa sai pistää karttaan Keski-Suomen kohdalle.


Taidemuseossa tekemässä taidetta

  
Yleensäkin kaikessa toiminnassaan, kuten myös oppimisessa, ihminen haluaa olla aktiivinen toimija. Me haluamme, että meidän tarinamme tulee kuulluksi ja kuuntelemme toisten tarinoita ymmärtäen ne oman tieto- ja kokemusmaailmamme valossa.


Mutta palatakseni tarinoihin. Historiassahan kerrotaan tyypillisesti kahdenlaisia tarinoita: joko suuria kertomuksia (kuten Suomessa vaikkapa tarina hyvinvointivaltiosta) tai pieniä kertomuksia (ns. vastatarinoita suurille kertomuksille). Suomessakin viimeistään 1980-luvulta lähtien historiassa vaikuttanut narratiivinen käänne ja "uusi historia" toivat tullessaan näitä pieniä kertomuksia suuren kertomuksen rinnalle. Jäin itse pohtimaan tuon FSM paneelin antia historianopetukselle. Siinä korostettiin nimenomaan sitä, miten suuren kertomuksen sijaan tai lisäksi tulisi tuoda esiin pienet kertomukset. Tämäkään ei ole ongelmatonta. Pienet kertomukset ovat yleensä aina vastakertomuksia, jotka esitetään  myös jostain tietystä näkökulmasta käsin. Näin ollen pienten kertomusten poliittisuuden ymmärtäminen vaatii sen, että tietää lähtökohdat, joista käsin ne kerrotaan ja syyt tarinoiden kertomiselle.

Historian vetovoima perustuu kaiketi myös siihen, että oletamme sen kertovan ainakin jollain tasolla "totuuden". Jotta pystyisimme saavuttamaan ymmärryksen siitä, mitä menneisyydessä tapahtui, täytyy meidän osata tulkita eri henkilöiden tekemiä lähteitä siten, että pystymme ymmärtämään menneisyyden tapahtumien moniperspektiivisyyden. Lähteiden tai kertomusten ristiriitojen tulisi haastaa ottamaan selvää menneisyydestä. Meillä voi olla samasta tapahtumasta monia hyviä kertomuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Eri näkökulmat johtavat kohti oikeampaa kuvaa menneisyydestä. Ristiriitoja enemmän olisinkin huolissani siitä, jos menneisyyden tapahtumat esitetään ristiriidattomana tarinana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti