Historian tutkijan keskeisiin taitoihin kuuluu kyky tarkastella menneisyyttä sen omista lähtökodista käsin. Tämä edellyttää omien lähtökohtien ja mahdollisten ennakkoluulojen tunnistamista, sekä toisaalta eläytymistä menneisyyden toimijoiden asemaan. Käytännössä tämä on erittäin vaikeaa ja siinä onnistuminen on vaikeaa ammattimaisille historiantutkijoillekin. Voidaanko sitä siis vaatia lukiolaisilta tai peruskoululaisilta?
Opetan yliopistossa "Johdatus historiantutkimukseen" -nimistä kurssia, jonka yhtenä tavoitteena on käydä lävitse historiantutkimuksen peruselementtejä ja tarkastella sekä historian olemusta oppiaineena, että niitä edellytyksiä, joita onnistuneelle historiantutkimukselle voidaan asettaa. Kurssi on ensimmäinen historian kurssi yliopistossa ja useimmat kurssin suorittajista ovat suoraan lukiosta tulleita opiskelijoita. Kurssin opiskelija esitti minulle kysymyksen siitä, "miten tutkija voi itse arvioida sitä millainen tausta vaikuttaa mihinkin tutkimukseen? Riittääkö tietoisuus siitä, että itsellä on jokin tietty ajatusmaailma suhteessa johonkin tutkimusalueeseen?"
Tämän tyyppiset kysymykset ovat luonnollisia, ja tärkeitä, kun puhutaan tutkijan oman taustan vaikutuksesta menneisyydestä tehtäviin havaintoihin. Otamme liian usein annettuna sen, että kykenemme arvioimaan menneisyyttä objektiivisesti. On helppo ymmärtää periaatteessa, että omat arvomme ja uskomuksemme vaikuttavat tekemiimme havaintoihin. Mutta kun alamme pohtia mitä tämä käytännössä tarkoittaa, eteen aukeaa selvittämättömältä tuntuva vyyhti.
Opiskelija otti esimerkiksi toisen maailmansodan: "Jos esimerkiksi on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ei ehkä kannata valita sitä tutkimuskohteeksi? Silloin ei ehkä pysty arvioimaan vaikkapa tavallisten saksalaisten elämänmenoa kovin puolueettomasti, vaan pyrkii tuomitsemaan heitä(kin)." Esimerkiksi holokausti ja sodan kauhut ovat hyviä esimerkkejä asioista, joista meillä on valmiiksi vahvat mielipiteet, jotka helposti vaikuttavat tekemiimme tulkintoihin. Nämä eivät ole kuitenkaan esteitä tutkimuksen tekemiselle, mutta ennakkokäsitysten ylittäminen voi olla erittäin vaativa prosessi. Jos emme tunnista omia ennakkoasenteitamme, oma näkökulmamme saattaa olla hyvin rajautunut ja vajavainen, emmekä niiden vuoksi kykene ymmärtämään menneisyyden ihmisten tekemiä valintoja ja päätöksiä. Historian tutkimuksen tehtävänä ei ole niinkään päätyä samaan lopputulokseen kuin menneisyyden ihminen, meidän ei tarvitse hyväksyä hänen tekojaan, mutta myös tuomitsemisen kanssa tulee olla erittäin varovainen. Historian tutkimuksen tehtävänä on ymmärtää. Empatia ja perspektiivi ovat historiantutkimuksessa lähellä toisiaan, mutta eivät kuitenkaan sama asia.
Historiallinen perspektiivi voidaan määritellä siten, että se tarkoittaa menneisyyden ihmisen sosiaalisen, kulttuurisen ja älyllisen toimintaympäristön ymmärtämistä. Tähän voidaan lisätä tärkeänä elementtinä myös tunnemaailman ymmärtäminen, joka on myös ihmisten toiminnan keskeinen selitystekijä. Nämä toimintaympäristöt eivät useinkaan ole yksiselitteisiä. Menneisyyden toimija on saattanut olla keskenään ristiriitaisten uskomusten ja ideologioiden vaikutusten alla. Näin ollen myös tutkijan täytyy pyrkiä ymmärtämään erilaisia näkökulmia, jotta hän menneisyyden toimijoiden ymmärtämisestä tulee mahdollista.
Historiallista empatiaa on käsite, jota toisinaan käytetään synonyymina tälle kyvylle eläytyä menneisyyden ihmisen asemaan. Empatia sanana kuitenkin sisältää menneisyyden toimijan kanssa samaistumisen ajatuksen. Tämä ei ole tutkimuksen tarkoitus. Menneisyys on kuitenkin nykyisyydelle vieras ja samaistumisen sijasta pyrkimyksenä on ymmärtäminen.
Jos nyt palaamme esimerkkiin 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuoliskon Saksasta, jokaisella tutkijalla on omia käsityksiä ja lähtökohtia, jotka vaikuttavat hänen tekemiinsä tulkintoihin. Valtaosa tuomitsee vähemmistöjen vainot ja tuhoamisleirit, mutta jos tarkastelukohteena on esimerkiksi jonkun tietyn yksilön toiminta, kyseisen aikakauden Saksassa, emme voi tuomita näiden toimintaa oman tietämyksemme valossa. Meidän täytyy pyrkiä selvittämään kyseisen henkilön yhteiskunnallista, kulttuurista ja älyllistä toimintakenttää, niitä vaikutteita, joiden alaisena hän toimi. Hänellä on ollut rajallinen tietämys siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu samoin kuin siitä mihin eri valinnat ja kehitys yhteiskunnassa hänen ympärillään on johtamassa. Tutkija voi parhaimmillaan eläytyä tämän yksilön asemaan, mutta hänen ei tarvitse samaistua tai identifioitua tähän yksilöön.
Kun ajatellaan historiallisen perspektiivinen ottamista historian tutkimuksen keskeisenä taitona, suuri kysymys on, milloin tätä tulisi, ja on mahdollista oppia? En näe muuta mahdollista vastausta kuin mahdollisimman pian. Jos historian opetuksen keskeisenä tavoitteena ei ole niinkään opetella faktatietoa ja omaksua valmiita narratiiveja menneisyydestä, vaan oppia menneisyyttä koskevan tiedon käsittelyä, silloin tätä taitoa pitäisi harjoittaa siitä lähtien, kun historiaa ryhdytään opiskelemaan. Historiallisen perspektiivin kautta päästään nähdäkseni historian ytimeen: menneisyyden ymmärtämiseen.
Opetan yliopistossa "Johdatus historiantutkimukseen" -nimistä kurssia, jonka yhtenä tavoitteena on käydä lävitse historiantutkimuksen peruselementtejä ja tarkastella sekä historian olemusta oppiaineena, että niitä edellytyksiä, joita onnistuneelle historiantutkimukselle voidaan asettaa. Kurssi on ensimmäinen historian kurssi yliopistossa ja useimmat kurssin suorittajista ovat suoraan lukiosta tulleita opiskelijoita. Kurssin opiskelija esitti minulle kysymyksen siitä, "miten tutkija voi itse arvioida sitä millainen tausta vaikuttaa mihinkin tutkimukseen? Riittääkö tietoisuus siitä, että itsellä on jokin tietty ajatusmaailma suhteessa johonkin tutkimusalueeseen?"
Tämän tyyppiset kysymykset ovat luonnollisia, ja tärkeitä, kun puhutaan tutkijan oman taustan vaikutuksesta menneisyydestä tehtäviin havaintoihin. Otamme liian usein annettuna sen, että kykenemme arvioimaan menneisyyttä objektiivisesti. On helppo ymmärtää periaatteessa, että omat arvomme ja uskomuksemme vaikuttavat tekemiimme havaintoihin. Mutta kun alamme pohtia mitä tämä käytännössä tarkoittaa, eteen aukeaa selvittämättömältä tuntuva vyyhti.
Opiskelija otti esimerkiksi toisen maailmansodan: "Jos esimerkiksi on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ei ehkä kannata valita sitä tutkimuskohteeksi? Silloin ei ehkä pysty arvioimaan vaikkapa tavallisten saksalaisten elämänmenoa kovin puolueettomasti, vaan pyrkii tuomitsemaan heitä(kin)." Esimerkiksi holokausti ja sodan kauhut ovat hyviä esimerkkejä asioista, joista meillä on valmiiksi vahvat mielipiteet, jotka helposti vaikuttavat tekemiimme tulkintoihin. Nämä eivät ole kuitenkaan esteitä tutkimuksen tekemiselle, mutta ennakkokäsitysten ylittäminen voi olla erittäin vaativa prosessi. Jos emme tunnista omia ennakkoasenteitamme, oma näkökulmamme saattaa olla hyvin rajautunut ja vajavainen, emmekä niiden vuoksi kykene ymmärtämään menneisyyden ihmisten tekemiä valintoja ja päätöksiä. Historian tutkimuksen tehtävänä ei ole niinkään päätyä samaan lopputulokseen kuin menneisyyden ihminen, meidän ei tarvitse hyväksyä hänen tekojaan, mutta myös tuomitsemisen kanssa tulee olla erittäin varovainen. Historian tutkimuksen tehtävänä on ymmärtää. Empatia ja perspektiivi ovat historiantutkimuksessa lähellä toisiaan, mutta eivät kuitenkaan sama asia.
Historiallinen perspektiivi voidaan määritellä siten, että se tarkoittaa menneisyyden ihmisen sosiaalisen, kulttuurisen ja älyllisen toimintaympäristön ymmärtämistä. Tähän voidaan lisätä tärkeänä elementtinä myös tunnemaailman ymmärtäminen, joka on myös ihmisten toiminnan keskeinen selitystekijä. Nämä toimintaympäristöt eivät useinkaan ole yksiselitteisiä. Menneisyyden toimija on saattanut olla keskenään ristiriitaisten uskomusten ja ideologioiden vaikutusten alla. Näin ollen myös tutkijan täytyy pyrkiä ymmärtämään erilaisia näkökulmia, jotta hän menneisyyden toimijoiden ymmärtämisestä tulee mahdollista.
Historiallista empatiaa on käsite, jota toisinaan käytetään synonyymina tälle kyvylle eläytyä menneisyyden ihmisen asemaan. Empatia sanana kuitenkin sisältää menneisyyden toimijan kanssa samaistumisen ajatuksen. Tämä ei ole tutkimuksen tarkoitus. Menneisyys on kuitenkin nykyisyydelle vieras ja samaistumisen sijasta pyrkimyksenä on ymmärtäminen.
Lähde: US National Archives and Records Administration.
Jos nyt palaamme esimerkkiin 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuoliskon Saksasta, jokaisella tutkijalla on omia käsityksiä ja lähtökohtia, jotka vaikuttavat hänen tekemiinsä tulkintoihin. Valtaosa tuomitsee vähemmistöjen vainot ja tuhoamisleirit, mutta jos tarkastelukohteena on esimerkiksi jonkun tietyn yksilön toiminta, kyseisen aikakauden Saksassa, emme voi tuomita näiden toimintaa oman tietämyksemme valossa. Meidän täytyy pyrkiä selvittämään kyseisen henkilön yhteiskunnallista, kulttuurista ja älyllistä toimintakenttää, niitä vaikutteita, joiden alaisena hän toimi. Hänellä on ollut rajallinen tietämys siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu samoin kuin siitä mihin eri valinnat ja kehitys yhteiskunnassa hänen ympärillään on johtamassa. Tutkija voi parhaimmillaan eläytyä tämän yksilön asemaan, mutta hänen ei tarvitse samaistua tai identifioitua tähän yksilöön.
Kun ajatellaan historiallisen perspektiivinen ottamista historian tutkimuksen keskeisenä taitona, suuri kysymys on, milloin tätä tulisi, ja on mahdollista oppia? En näe muuta mahdollista vastausta kuin mahdollisimman pian. Jos historian opetuksen keskeisenä tavoitteena ei ole niinkään opetella faktatietoa ja omaksua valmiita narratiiveja menneisyydestä, vaan oppia menneisyyttä koskevan tiedon käsittelyä, silloin tätä taitoa pitäisi harjoittaa siitä lähtien, kun historiaa ryhdytään opiskelemaan. Historiallisen perspektiivin kautta päästään nähdäkseni historian ytimeen: menneisyyden ymmärtämiseen.
Kun luin Simo tekstiäsi, en voinut olla ajattelematta niin sanottujen "historian tabujen" asemaa ja niiden vastakkainasettelua mainitsemasi historiallisen perspektiivin kanssa.
VastaaPoistaEli toisin sanoen voi olla hyvin vaikeaa pyrkiä mahdollisimman objektiiviseen historialliseen perspektiiviin, koska kokee jollain subjektiivisella tasolla tällaisen historiallisen tabun niin voimakkaaksi. Hyviä esimerkkejä tästä ovat mainitsemasi sodat, joiden kautta ihmiset ovat kärsineet ja sitä kautta ne ovat saaneet ja saavat edelleen aikaan erittäin voimakkaita tunnereaktioita, joissakin tapauksissa objektiivisuuden hinnalla. Tällaisia ovat varmasti kolmannen valtakunnan tekoset Euroopassa, Japanin aggressiivinen ulkopolitiikka seurauksineen 1930-luvun Itä-Aasiassa ja yhtälailla muutamat kotimaiset teemamme, mainiten nyt vaikka talvi- ja jatkosodan sekä henkilöiden osalta Mannerheimin.
Matti olet ytimessä. Tabuja on välillä vaikea ottaa käsittelyyn ja pyrkimys käsitellä niitä kohtaa usein voimakasta vastarintaa.
VastaaPoistaMutta en pitäisi esimerkiksi talvi- tai jatkosotaa varsinaisesti tabuina, tabuhan on asia jota ei voida käsitellä. Näiden kahden sodan tapauksessa kyse on ehkä enemmän "oikeista tulkinnoista", suomalaiseen kulttuuriin vakiintuneista tavoista nähdä talvi- ja jatkosota suomalaisina sankaritarinoina, joihin ei joko mahdu negatiivisia ilmiöitä, tai sitten niitä pidetään vain säännön vahvistavina poikkeuksina. Esimerkiksi suomalaisten sotilaiden heikkouksista ja sodan aiheuttamista mielenterveysongelmista on kyllä mahdollista kirjoittaa, mutta ne hyväksytään huonosti vakiintuneeseen tulkintaan sodista. Tämä eräänlainen ritualisointi näkyy esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivän yhteydessä, jolloin talvi- ja jatkosodan sankaritarinat nostetaan jalustalle. Monet sodan kokeneista ovat kokeneet tämän piinallisena muistutuksena ajasta, jonka he ovat halunneet jättää taakseen.
Toinen maailmansota on ylipäätään varsin hyvä esimerkki historialliseen perspektiivin liittyvistä ongelmia. Venäjällä toista maailmansotaa (tai: "suurta isänmaallista sotaa") muistellaan hyvin eri tavoin, joskin suurena selviytymis- ja sankaritarinana sielläkin. Saksassa taas asiaa käsitellään huomattavan paljon, mutta täysin eri näkökulmista kuin vaikkapa Suomessa tai Venäjällä. Näitä asioita käsitellessään tutkija joutuu toisinaan tekemään vaikeita valintoja sen suhteen, antaako julkisen keskustelun vaikuttaa tulkintoihinsa ja osallistuako itse julkiseen keskusteluun.
Vaikeita kysymyksiä.
Tästä päästään tukevan aasinsillan kautta historian käyttöön ja voittajien historiaan. Venäjällähän toisen maailmansodan loppumista (voiton päivää) on usein juhlittu isoin seremonioin. Saksassa vastaavia seremonioita ei pystyttäisi pitämään, ei ainakaan samassa hengessä, samojen valtionpäämies-kutsuvieraiden kanssa (en ainakaan tiedä että näin olisi käynyt?). Samoin historianopetuksessa usein unohdetaan se seikka, että toisen maailmansodan aloitti Euroopassa kaksi valtiota: Saksa ja Neuvostoliitto (molemmat nappasivat palat Puolaa + ottivat/yrittivät ottaa lisää etupiirialueita).
VastaaPoistaEli valitettavan usein historiaa sävyttävät tällaiset yleiset, pinttyneet käsitykset menneisyyden tapahtumista, niiden merkityksistä ja siitä, miten niihin tulisi suhtautua. Ja tietyllä tavalla tässä kierretään samaa tahkoa liittyen näihin jo mainittuihin talvi- ja jatkosotateemoihin.
Toisaalta, tällainen voimakas julkinen (subjektiivinenkin) keskustelu liittyen ”oikeisiin käsityksiin”, kuten nyt esimerkiksi talvi- ja jatkosodan osalta, on kuitenkin tervetullutta. Tämä siksi, koska minusta sekin on parempi, kuin että – kuten Annakin totesi ristiriitaisen keskustelun tarpeellisuudesta omassa kirjoituksessaan – kukaan ei sanoisi mitään.