Koulu-yliopistoyhteistyö ja Putinin Venäjä

Koulujen ja yliopiston välisestä yhteistyöstä ja sen tiivistämisestä on puhuttu paljon. Varsinkin yliopistokaupunkien ulkopuolelta välillä kuulee (ihan oikeutetustikin), että yliopistot ovat kaukana, eikä niihin voida niin vain lähteä tekemään vierailuja. Sama ongelma koskee myös museoita ja muita kulttuurilaitoksia, jotka keskittyvät tyypillisesti suurempiin kaupunkeihin. Teknologia voi kuitenkin tasa-arvoistaa kouluja ja auttaa lähentämään etäällä sijaitsevia kouluja ja yliopistoja keskenään.

VENÄJÄN HISTORIAN KURSSISTA IITIN LUKIOSSA - Matti Rantonen

Iitin lukiossa järjestettiin syksyllä 2016 oma koulukohtainen historian valinnainen kurssi HI9, joka käsitteli Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Kurssin teemat lähtivät liikkeelle Venäjän alueen esihistoriasta pyrkien luomaan yleiskuvan Venäjän valtiollisen historian keskeisestä teemoista kuten Kiovan Rusj, Novgorodin tasavalta, mongolihallinto, Moskovan Venäjä, Romanovien aika, Neuvostoliiton synty-elo-ja-kuolema, jatkuen 1990-luvun Jeltsinin Venäjän kautta 2000-luvun Putinin Venäjään.

Nyky-Venäjää tarkastellaan usein Putinin 

kautta. Myös Venäjällä Putinista on

rakennettu korvaamatonta esimerkiksi

medianäkyvyyden kautta.

Kurssilla oli paljon erilaisia työmuotoja, eikä asiantuntijavierailuakaan haluttu järjestää luentona, vaan ennen kaikkea antaa opiskelijoille mahdollisuus esittää kysymyksiä, joiden pohjalta asiantuntijan kanssa olisi mahdollista keskustella. Asiantuntijavierailun tavoitteena oli ennen kaikkea herättää ajatuksia Venäjästä.

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen Venäjän historian dosentti, tutkija Simo Mikkonen on vieraillut kursseillamme aiemminkin. HI9-kurssin kolme viimeistä tuntia käsittelimme Putinin aikakautta Venäjällä. Viimeisellä tunnilla Simo oli asiantuntijavieraana videoyhteyden välityksellä. Opiskelijat olivat ennakkoon pohtineet sellaisia nyky-Venäjässä askarruttavia asioita, joita halusivat Simolta kysyä. Kysymyksiä oli erityisesti Putinin hallinnosta ja roolista niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Olemme liittäneet tiivistelmän kysymyksistä ja vastauksista tähän alle.

Simon osuus ja ne teemat joita opiskelijoiden kysymykset nostivat esille, olivat erinomainen päätös kurssille. Kurssilla oli edeltävän viikon aikana käsitelty Neuvostoliiton romahtamista ja sitä seurannutta kaoottista 1990-lukua Venäjällä. Lisäksi olimme käsitelleet Putinin henkilöhistoriaa sekä hänen valtakautensa yleisimpiä, etenkin sisäpoliittisia ilmiöitä, kuten presidenttikausia, hänen hallintonsa soraäänien vaimentamista (esim. Hodorkovski) sekä ulkopolitiikan osalta Ukrainan kriisiä.

Opiskelijoiden mielestä videoyhteyden käyttäminen oli erittäin positiivinen kokemus ja heidän mielestään oli hyvä kuulla historiantutkijan ääntä osana historian opiskelua lukiossa. Tunneilla käsitelty pohjatieto toimi hyvänä kivijalkana Simon esittämälle pidemmälle viedylle tutkimustiedolle sekä hänen henkilökohtaisille osin tutkimuspohjaisille pohdinnoilleen Venäjän hallinnon nykytilasta. Jälkeenpäin opiskelijoista tuntui, että 45 minuuttia meni todella nopeasti ja he olisivat mielellään kuunnelleet lisää tästä samaisesta, globaalistikin paljon keskustelua herättävästä teemasta.

Asiantuntijavierailut ovat kaiken kaikkiaan todella avartavia paitsi tiedollisesti, myös yleisemmin yliopiston ja lukion välisen rajan häivyttämisen osalta. Yliopisto, tutkimus ja korkeakouluammatit saadaan lähemmäs toisen asteen lukiolaisia ja saatu asiantuntija-apu antaa samalla lukio-opiskelijoille konkreettista kuvaa yliopistotutkijoiden perspektiivistä käsiteltävään substanssiin liittyen.

TIIVISTELMÄ VIDEOYHTEYDEN KAUTTA KÄYDYSTÄ KESKUSTELUSTA - Simo Mikkonen

Mikä on todennäköisin tapa Putinin valtakauden päättymiselle ja mitä Venäjällä tapahtuu sen jälkeen?

Tämä on erittäin vaikea kysymys, jota on runsaasti pohdittu. Osa epäilee jopa, että vallanvaihdos saattaisi olla edessä jo 2018 (jolloin Putin on vasta 66), useimmat puhuvat vuodesta 2024 (Putin olisi 72) ja jotkut epäilevät, että Putin pysyisi vallassa senkin jälkeen.

Jeltsinin sekavana pidetystä ajasta siirtymä Putinin aikaan sujui melko kivuttomasti. Putinin aikana tapahtunut vallan keskittäminen enteilee kuitenkin levottomuuksia vallanvaihdon yhteydessä; ei ole selkeää seuraajaa, joka vallan ottaisi. Mutta eipä sellainen ollut Putinkaan noustessaan valtaan vuonna 1999. Toisaalta, vuodet 1924 ja 1953, jolloin Neuvostoliitto jäi ilman selkeää johtajaa, johtivat sisäiseen valtakamppailuun.

Onko Putin ja Venäjä uhka (aseellinen, kyber, propaganda, jne.): Suomelle, Euroopalle, Yhdysvalloille?

Venäjä ei ole Suomelle välitön uhka. Jotain sanktioita varmasti tulisi Suomen liittymisestä NATOon, muttei välttämättä mitään vakavaa. Lisäksi Suomen venäläisvähemmistö on assimiloitunut hyvin, toisin kuin esimerkiksi Baltian maissa, Ukrainassa tai Moldaviassa, joiden venäläisvähemmistöä Venäjä pyrkii hyödyntämään omiin tarkoituksiinsa. Verkkosodankäynti on varmasti iso uhka, samoin kuin erilaiset tiedonvälityksen vääristymisen uhkat, joskin suurempi vaara on nähdäkseni silti Euroopan sisäinen populismi ja meidän oman tiedonvälityksemme vinoutuminen.

 

Mitkä ovat Venäjän ja USA:n välit nyt?

Huonot. Nähtäväksi jää mitä nyt tapahtuu. En uskalla lähteä ennustamaan, koska Yhdysvaltain uusi presidentti on arvaamaton ja hänen hallintoaan vasta kootaan.

 

Miten venäläiset itse suhtautuvat Putiniin ja miksi näin?

Kehitys Venäjällä vuoden 1999 jälkeen on ollut huimaa. Enemmistön venäläisistä elämä on parantunut erittäin merkittävästi. Myös Venäjä ylipäätään on kehittynyt taloudellisesti ja muutenkin 2000-luvun mittaan. Meille Venäjästä näkyy erityisesti ulkopolitiikka, ei sisäpolitiikka. Ja meidän näkökulmastamme Venäjän ulkopolitiikka on negatiivista.  Venäläiset taas näkevät ennen kaikkea elämän laadun paranemisen ja hyvän taloudellisen kehityksen Putinin kaudella.

Vasilin katedraalia Moskovassa pidetään samankaltaisena

Venäjän symbolina kuin Eiffel-tornia Ranskassa tai

vapaudenpatsasta Yhdysvalloissa.

Demokratian tila Venäjällä on kuitenkin huono. Suurille kansanjoukoille demokratialla on kuitenkin huono kaiku. Talousuudistuksia 1990-luvun alussa, jotka johtivat tavallisten ihmisten elämänlaadun ja tulojen merkittävään heikkenemiseen, markkinointiin ennen kaikkea yhteiskunnan demokratisointina. Lisäksi politiikka on mediassa saatu vaikuttamaan myrkylliseltä. Ajatellaanpa millainen USA:n ja Euroopan poliittinen tilanne on tällä hetkellä ja miten populistit ovat onnistuneet tekemään politiikasta ylipäätään jotain likaista, sellaista, että normaalit ihmisetkin ajattelevat politiikan täysin korruptoituneeksi. Venäjällä tilanne on vielä huonompi. Putinin lähipiiri on onnistunut mustamaalaamaan kaikki vastustajansa. Vaikka Putinin lähipiiriä pidetään korruptoituneena, ei uskottavaa oppositioita ole – eikä kukaan halua palata 1990-luvun kaaokseen. Niinpä Putinille ei nähdä vaihtoehtoa.

 

Miten talouspakotteet ovat vaikuttaneet Venäjään?

Kysymys on vaikea. Ruplan kurssi on pudonnut merkittävästi kahden vuoden takaisesta, joskin se näyttäisi vahvistuvan tällä hetkellä, mutta on vielä kaukana kahden vuoden takaisesta tasosta. Tämä heijastuu moneen asiaan, esim. ulkomaan matkailuun. Pietarissa tilanne näkyy suomalaisten tuotteiden heikompana saatavuutena ja erilaisten jäljitelmien lisääntymisenä. Suomi on kärsinyt sanktioista todella merkittävästi. Venäjä on pyrkinyt vastaamaan sanktioihin kehittämällä omaa maatalouttaan, mutta muutos on hidasta.

 

Putin & Donald Trump: millaiset suhteet toisiinsa?

Täysin kysymysmerkki. Trump lienee pragmaattinen, mutta kiinnostavaa on, romuttaako hän transatlanttiset suhteet kokonaan. Tuskinpa. Vaikka mistä sitä tietää.

 

Kuinka absoluuttinen valta Putinilla on Venäjällä? Pystyykö kukaan kumoamaan Putinin päätöksiä?

Putinin päätöksiä sinänsä ei varmaan ole tarvetta lähteä kenenkään kumoamaan, mutta ainahan voi vaikuttaa Putiniin niin, että tulos on mieluinen. Oikeuslaitos on pitkälti Kremlin, eli Putinin lähipiirin hallinnassa, eikä sieltä käsin varmasti tule haastetta. Samoin duuma, eli Venäjän parlamentti, ja samalla ylin lakiasäätävä elin on Putinin lähipiirin hallinnassa.

                                                          

Putinin valta on kuitenkin kaikkea muuta kuin absoluuttinen. Hänen täytyy säilyttää valtansa legitimaatio, eli sekä pitää kansa puolellaan – tai ainakin estää opposition järjestäytyminen – ja pitää varakas eliitti tyytyväisenä. Jos eliitti ei ole tyytyväistä, he voivat siirtyä opposition tueksi, mikä taas vahvistaisi oppositiota merkittävästi. 

Putin ei ole yksinvaltias, vaan hänen ympärillään on erilaisia valtaeliitin ryhmiä, joista osalla on runsaastikin valtaa, mutta he eivät välttämättä näy ulospäin. Tässä yhteydessä puhutaan toisinaan silovikeistä, eli isänmaallisina pidetyistä turvallisuus- ja puolustusorganisaatioiden johtajista. Minkään yhtenäisen ryhmän sijasta silovikit ovat Putinin vallasta hyötyviä, yleensä virkamiehiä, joiden etuna on keskusjohtoisen valtion kehittäminen, eli vallan kanavoiminen mahdollisimman selkeästi Kremliin – mikä näyttää ulospäin Putinin vallan kasvamiselta, mutta ei välttämättä ole sitä.

Monet silovikeista ovat Putinin vanhoja tuttuja Pietari/Leningradista ja työskennelleet jossain vaiheessa FSB:n tai KGB:n, eli valtion turvallisuuspoliisin palveluksessa, kuten Putin itse. Monilla näistä niin kutsutuista silovikeistä voi olla edessään joko erottaminen, siirtäminen vähäpätöisempiin tehtäviin tai jopa oikeudenkäynti jos Putin menettää johtoasemansa. On toki mahdollista, että jos tämä joukko pystyy sopimaan jatkosta ilman sisäisiä riitoja ja nostamaan keskuudestaan uuden johtohahmon, Putinin jälkeen ei seuraa sellaista kaaosta kuin pelätään. Tämän henkilön kuitenkin pitäisi saada sekä Venäjän talouseliitin että kansan tuki taakseen.

Historiallisen Aikakauskirjan pedagogiikka-numero

Historian opetus murroksessa

Mitä mieltä historian opiskelussa on? Mihin sillä tähdätään ja kuka määrää tahdin? Entä millaista historian opetus on tänä päivänä? Näitä kysymyksiä tarkastellaan uusimmassa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2016) Historianopetus: tavoitteet, merkitykset, muutos. Teemanumeron ovat toimittaneet Jyväskylän yliopiston tutkijat ja opettajat Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja Anna Veijola.

- Historiallisen Aikakauskirjan pitkässä, 114-vuotisessa historiassa teemanumero on ensimmäinen, joka paneutuu historian opetukseen ja oppimiseen, Mikkonen, Rautiainen ja Veijola toteavat.

Syitä aiheen ajankohtaisuudelle on useita. Uusi perusopetuksen opetussuunnitelma painottaa vahvasti historiallisia taitoja, kuten kriittistä ajattelua ja tulkintataitoja. Myös digitaalisuus haastaa opiskelua, ennen muuta mahdollisuuksien muodossa, sillä sen myötä menneisyyden lähteet on mahdollista saada kaikkien ulottuville. Entistä tärkeämpää on myös kysyä, millaista kansalaisuutta historian opetus rakentaa käsiteltävien sisältöjen ja työtapojen myötä. Voidaan siis syystä puhua historian opetuksen murroksesta.

- Myös tutkimuksessa on käynnissä murros, Mikkonen, Rautiainen ja Veijola toteavat. Vielä kymmenen vuotta sitten historian pedagogiikkaa koskeva tutkimus oli vähäistä. Nyt tutkimusala on selvässä nousussa.

Teemanumeron toimittajien Matti Rautiaisen, Anna Veijolan ja Simo Mikkonsen perustama tutkimusryhmä TEHO (Teaching History Outside the Box, Tutkivaa ja eläytyvää historian opetusta), yhdistää Historian ja etnologian laitoksella, Normaalikoululla ja Opettajankoulutuslaitoksella tehtävää opetuksen kehittämistä ja tutkimusta.

- Meidän profiilimme kiinnittyy vahvasti toimintatutkimuksen perinteeseen eli kehittelemme muutokseen pyrkiviä interventioita kouluopetukseen ja opettajankoulutukseen, jotka ovat samalla tutkimuskohteitamme, Mikkonen, Rautiainen ja Veijola toteavat.

Teemanumeron sisällysluettelo löytyy osoitteesta:

http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/sites/historiallinenaikakauskirja.fi/files/media/HAik_3_sis%C3%A4llys_nettiin.pdf

Historian opetuksen ja oppimisen konferenssi Jyväskylässä, 7-8.6.2017

Historianpedagoginen konferenssi Jyväskylän yliopistossa, 7.–8.6.2017

Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksessa, Historian ja etnologian laitoksessa sekä Jyväskylän normaalikoulussa toimiva Tutkivaa ja eläytyvää historian opetusta (TEHO) -ryhmä järjestää historian opetukseen ja opetuksen tutkimukseen keskittyvän konferenssin Merkitykset, ajattelu ja oppiminen historiassa.

Konferenssi kutsuu historian opettamisesta ja oppimisesta kiinnostuneita opettajia, tutkijoita, opiskelijoita ja asiantuntijoita keskustelemaan kokemuksistaan, tutkimustuloksistaan ja ratkaisumalleistaan erilaisiin historian opetuksen haasteisiin. Kutsu on suunnattu sekä historiaa opettaville, että historian oppimista ja opetusta tutkineille koko historian opetuksen kentällä, aina alakoulusta yliopistoon saakka. Pyydämme historian oppimista ja opetusta sekä historian merkitystä käsitteleviä ehdotuksia esitelmiksi, työpajoiksi, pyöreän pöydän keskusteluiksi tai kokonaisiksi paneeleiksi.

Konferenssi on kaksikielinen. Ehdotukset voivat olla joko suomen- tai englanninkielisiä.

Ehdotusten viimeinen jättöpäivä on 15.1.2017. 

Konferenssi on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta ja kuuluu lisäksi Suomi 100 -ohjelmaan

Lisätietoa löydät osoitteesta: https://teho2017.wordpress.com/ 

Historia alkaa vuodesta nolla?

Syyslukukauden aluksi pyysin yläkoulun aloittaneita seiskaluokkalaisia piirtämään pareittain aikajanat. Näihin aikajanoihin tuli merkitä niitä tapahtumia, ilmöitä ja asioita, joita he muistavat menneisyydessä tapahtuneen. Oppilaat ryhtyivät hommaan ja piirsivät ensin valkoiselle paperille janan, jonka toiseen päähän merkitsivät luvun nolla ja toiseen 2016. Tästä lähdimme liikkeelle. Keskustelimme historian periodisoimisesta, aikakäsityksestä, vuodesta nolla (ja sen olemattomuudesta) ja siitä, millaisia seikkoja menneisyydestä usein muistetaan ja millaiset jäävät unohduksiin. Puhuimme niin syistä ja seurauksista kuin muutoksesta ja jatkuvuudesta.

Seuraavien historian oppituntien aikana lähestyimme eri teemoja aikalaislähteiden kautta. Opettelimme yhdessä sijoittaman lähteitä niiden syntyajankohtaan ja sen tapahtumiin ja pohdimme, miksi lähde on laadittu, kenelle se on laadittu ja millaisia intentioita lähteen laatijalla on ollut. Oppitunneilla oppilaat esittivät hienoja huomioitaan lähteistä ja siitä maailmasta, johon ne avasivat ovia. 

Tällä viikolla samaiselle luokalle oli historian koe. Ensimmäisessä tehtävässä annoin eräästä lähteestä perustiedot, kuten sen laatimisajan ja kontekstin, jossa lähde on laadittu  ja pyysin oppilaita alleviivaamaan eräästä lähteestä sen keskeisen sisällön. Tämän lisäksi pyysin heitä perustelemaan, miksi he allviivasivat valitsemansa kohdat. Perustelut olivat hyviä: "Koska tehtävänannossa pyydettiin alleviivaamaan keskeiset kohdat" ja "Koska nuo kohdat olivat minusta kaikkein tärkeimmät".

 Siitäs sain. Olin unohtanut sen, että oppitunnin suullisessa keskustelussa on helppo jatkuvasti neuvotella, miten tehtävää tulkitaan. Koetehtävä puolestaan oli laadittu kaikkien historian opetuksen sääntöjen mukaisesti, mutta tästä huolimatta se ei avautunut seitsemäsluokkalaisille. Seuraavalla tunnilla palaammekin pohtimaan, mikä on historian tehtäville tyypillinen tapa ilmaista asioita ja mitä tietynlaisilta tehtävänannoilta odotetaan. Historian (teksti)taitojen ytimessä ollaan.

Oppimaan oppimaan

Aloin kevätlukukaudella 2016 opiskella jälleen saksan kieltä. Ihan tyhjän päältä uuden kielen kimppuun en käynyt, sillä opiskelin saksaa alakoulussa luokat viidestä seitsemänteen. Kahdeksannelle mennessä lopetin kehnosti osaamani kielen, sillä koin, että sen opiskelu vei aikaa ja resursseja muulta opiskelulta. Toisaalta kahdeksannella luokalla oppiainetta olisi ollut neljä tuntia viikossa muistaakseni koko lukuvuoden ajan, ja oppitunnit oli sijoitettu kahdesta neljään. Lisäksi koin, etten osaa saksaa kovinkaan hyvin, ja kun opetus rakentui, kuten tavallista, aiempien asioiden oppimisen pohjalle, mitä minä en siis ollut oppinut, oli opiskelu tikkuista ja epämotivoivaa. Kaiken lisäksi uskoin, etten koskaan tulisi tarvitsemaan kyseistä kieltä elämässäni. Kaiken kaikkiaan olin kielessä aika huono ja motivaatio oppimiseen oli kateissa.

Paljon on vettä virrannut Tourujoessa lopettamispäätöksen jälkeen. Olen esimerkiksi asunut Saksassa ja oikeastaan viimeisen kymmenen vuoden aikana käynyt lomalla keskimäärin vähintään kerran vuodessa jossain päin Saksaa. Kuinka oikeassa 13-vuotiaana olinkaan: koskaan en tullut tarvitsemaan saksaa, varsinkaan kun aihepiiri, mitä tällä hetkellä tutkin, on hyvin perinteinen saksalainen tutkimusala ja iso osa tärkeistä tutkimuksista on kirjoitettu saksaksi. Ilmeisen motivoituneena ilmoittauduin yliopiston kielikeskuksen kurssille. Vaikka tiesin osaavani saksan alkeet, päätin aloittaa opiskelun täysin nollasta - kertaushan on opintojen äiti. Valinta ei ollut huono, moni asia oli tosiaan vuosien varrella unohtunut ja montaa asiaa en koskaan ollut oppinut.

Kielenoppijana en ole koskaan ollut häävi. Jokainen varmaan tietää henkilön, joka puhuu molempia kotimaisia ja vähintään kolmea vierasta kieltä. Ihmisiä, jotka tuntuvat omaksuvan uuden kielen tuosta vaan. Itse olen tällaisen ihmisen vastakohta: hyvä jos osaan ensimmäistä kotimaista. Kielien oppimisen sijaan koin kouluaikana, ja koen yhä, osaavani ja oppivani hyvin aineita, kuten historia tai yhteiskuntaoppi. Nuo oppiaineet ja niiden logiikka on avautunut minulle aina kuin jotenkin luonnostaan: yrittämättä ja sen suuremmin hikoilematta. Uskoisin, että ilmiö on samankaltainen kuin niillä henkilöillä, jotka oppivat kieliä helposti.

Stereotyyppinen (ja tietämätön) lausuma historiasta oppiaineena ja sen oppimisen vaikeudesta kuuluu: ”Kun en minä sitä historiaa koskaan ole oppinut, kun mulla on niin huono muisti…”. Oman saksanopiskeluhistoriani perusteella väitän vastaavasti, että en opi kieltä, koska minulla on niin huono muisti. Vielä nytkään en muista, milloin lauseeseen tulee akkusatiivi, milloin datiivi.

Kuitenkin taitaa olla niin, että sekä historian että kielten todellisessa oppimisessa ei ole kysymys muistista. Kaiken opiskelun jälkeen, mitä olen harrastanut, saksan opiskelu tuntui lähes yhtä turhauttavalta kuin seitsemännellä luokalla. Huomasin törmääväni uudelleen samoihin ajattelumalleihin kuin yläkoulussa: kielessä, sen päätteissä ja sanaluokissa ei tuntunut olevan minkäänlaista ymmärrettävää logiikkaa, tai ainakaan sellaista logiikkaa, mikä minulle avautuisi. Kielioppisäännöt eivät tuntuneet jäävän päähäni, vaikka kuinka niitä koetin mieleen painaa.

Vaikeuksien keskellä huomasin opiskelevani kieliä kuten historiaa. Tai tarkemmin sanottuna, huomasin käyttäväni historian logiikkaa ymmärtääkseni ja oppiakseni kieltä. Huomasin kaipaavani tietoa siitä, miksi ja millaisissa tilanteissa on päädytty juurin niihin sopimuksiin kielenkäytössä, mihin on päädytty. Kielen oppimisen kannalta tilanteilla ei taida olla liiemmin väliä. Tärkeämpää on oppia säännöt, kuin tilanteet, missä niistä on sovittu.

Väitän, että minulle ja minun kaltaisilleni oppijoille konteksti sääntöjen ympärillä on sääntöjen oppimisen kannalta tärkeää. Kontekstin ymmärtäminen auttaa oppimaan säännöt, muuten kuin pakotettuna muistinvaraisena ulkoaoppimisena. Sama pätee oikeastaan muihinkin oppiaineisiin, historiaankin. Olen esimerkiksi todella huono muistamaan yksityiskohtia, kuten vuosilukuja sinänsä. Jos sen sijaan opin tuntemaan kontekstin ja siinä tapahtuneet muutokset, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat painuvat mieleen vähän kuin sivutuotteena.

Kontekstin oppiminen ja ymmärtäminen on mielestäni olennainen osa sitä, mitä kutsuin yllä historian logiikaksi ja missä julistin olevani hyvä. Kuten sanottua, olen tähän saakka koettanut opiskella − ehkä huomaamattani − kieliä käyttäen historian logiikka. Aiemmin olen törmännyt yrityksessäni vaikeuksiin, mutta kysymys silti kuuluu: voisiko kieliä oppia käyttämällä historian logiikka, vai pitäisikö viimein opiskella uusi kieltenoppimisen tapa oppia? 

Historiallinen escape room

Matti Rautiainen

 

Mysteerihuoneet ovat vuoden parin aikana nousseet hitiksi ajanvietettä ja pientä leikillistä seikkailua janoaville ryhmille. Yrityksiä on noussut jos ei aivan jokaiseen nimeen ja notkoon niin ainakin suurimpiin kaupunkeihin ja myös suosio on ollut kova, eikä ihme. Omatkin kokemukseni ovat vain myönteisiä, jopa niin paljon, että lähdin kehittelemään sitä osaksi historian opiskelua yhdessä opettajaopiskelijoiden kanssa.

Historian oppimisen kannalta ”escape roomissa” koukutti kaksi asiaa. Ensinnäkin perusidea ja -prosessi. Molemmissa on tarkoitus tulkita johtolankoja ja muodostaa niiden pohjalta tulkintoja, hypoteeseja mahdollisesta ratkaisusta. Historian tutkijan työtä verrataan usein salapoliisin työhön. Kun tutkimisen idea siirretään opiskeluun, myös johtolankoja on annettava valmiiden vastausten sijaan. Toiseksi leikillisyys, pelillinen kepeys sekä niihin liittyen innostuminen ja hauskuus. Nämä pätevät sekä osallistumiseen että huoneen suunnittelemiseen, ainakin henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Oman innostumisen lisänsä tuo toki muiden seuraaminen.

Alla oleva kuva on huoneesta, jonka suunnittelivat historian opiskelijat Iina Ilmonen, Olli Moilanen, Markus Roth ja Heidi Tarvainen. Sitä kokeiltiin muun muassa Historian ja yhteiskuntaopin opettajien kevätpäivillä Jyväskylässä 9.4.2016 sekä Keuruun oppimisen vallankumouksessa 22-23.4. Osallistujien tuli selvittää, mitä oli tapahtunut, milloin ja miksi. Huone puolestaan sisälsi erilaista henkilökohtaista ja julkista informaatiota aikakauteen liittyen, kuten päiväkirjoja, valokuvia, sanomalehtiä, tutkintapäiväkirjoja ja kirjeitä, sinne tänne sijoitettuina ja piilotettuina.    
Onnistuneen lopputuloksen kannalta ryhmän työskentely vaati organisoitumista, olennaisen tiedon erottamista epäolennaisesta sekä kykyä yhdistellä olennainen tieto toisiinsa. Myös kontekstin tunteminen oli tärkeää. Tässä tapauksessa ollaan 1920-luvulla, mutta jäljet vievät myös edelliselle vuosikymmenelle, joten punaisten ja valkoisten välisen vastakkainasettelun tunteminen on olennainen osa tehtävän ratkaisemisessa.

Vuotta aikaisemmin huone oli rakennettu samalle idealle, mutta astetta elävämmälle toiminnalle. 1950-luvun alussa toimineen rikostutkijan työhuone sisälsi ratkaisun vaarallisesta vakoojasta. Osallistujat saivat käteensä listan epäillyistä ja huoneesta löytyvien tietojen avulla epäiltyjä oli mahdollista poimia pois yksi toisensa perään. Lisäksi session aikana ryhmä sai puhelinsoitin, sähkeen ja tarpeen mukaan muuta tietoa ratkaisujen löytämiseksi. Nyt kontekstina olivat vaaran vuodet, ja sodan jälkeisen poliittisen tilanteen tietäminen edellytys johtolankojen yhdistämiseksi. Huone on kuvattu tarkemmin Matti Rautiaisen ja Jan Löfströmin toimittamassa teoksessa Kokeileva historian ja yhteiskuntaopin opetus.  

Meidän kokeilumme esimerkit ovat lähteneet rikostutkinnasta ja vaatineet tavalla tai toisella poliittisen historian perustietämystä, ehkä sattumaa ja ehkä myös ohjaajan innostusta. Aiheen suhteen huone voi olla miltä tahansa historian alueelta. Uskottavan huoneen rakentaminen kuitenkin rajaa meidät helposti 1900-luvulle, koska rekvisiittaa vanhempiin aikoihin on vaikea saada. Huoneen saisi varmaan kasattua yksinkin, mutta ryhmässä se on ollut monin tavoin mielekästä sekä työekonomista. Kun sen tekee, se kannattaisi kerralla tehdä koko koulun oppilaille, eräänlaiseksi muutaman viikon pop up -kokeilutilaksi. Jos escape roomin kokeilijoita on ollut, olisi kiva kuulla millaisia ja missä!

Soveltavaa opetusharjoittelua Pietarissa

Aamut olivat varhaisia ja metrot ruuhkaisia, mutta koulu 204:ssa oppilaat olivat valmiina odottamassa meitä, Pietarin ja Venäjän historia tempaisi mukaansa ja illat Higher School of Economicsissa kylmän sodan historian parissa antoi eväitä monenlaisiin pohdintoihin. Erityisesti viikon teemoiksi nousivat vuorovaikutus ja kohtaaminen sekä erilaiset narratiivit, joita sekä menneisyydessä että nykyisyydessä liitetään niin erilaisiin kohteisiin, tapahtumiin kuin ihmisiinkin.

Opeporukka koulu 204:ssa.

Viikko Pietarissa on lyhyt aika. Tämän vuoksi opiskelijat aloittivat työskentelyn Suomessa jo hyvissä ajoin ennen kurssia. Opettajaopiskelijat jakautuivat ryhmiin ja pohtivat teemat, joista he halusivat oppituntinsa pitää. Reunaehtoina oli, että kielipainotteisesssa Koulu 204:ssa oppilaiden englanninkielentaito on suomen kielen taitoa vahvempaa, sillä siinä missä englantia opiskellaan seitsemän tuntia viikossa, opiskellaan suomen kieltä kaksi. Näin ollen kahdella opiskelijaryhmällä opetuskieleksi valikoitui englanti ja yhdellä suomi.

Oman opetuksen opiskelijat tutustuivat Pietarin kaupunkiin oppaan johdolla, vierailivat Pietarin Suomalaisessa koulussa,osallistuivat Viipuriin suuntautuneelle kaupunkihistorian matkalle sekä tutustuivat Smolnaan ja Pietarhoviin. Valtaosa opiskelijoista ennätti omatoimisesti ihailemaan myös taidetta Eremitaasissa sekä seuraamaan balettia Mariinskij-teatterissa.

Opettajaopiskelijat osallistuivat myös Higher School of Economicsin kylmä sota -teemaisille luennoille sekä osa opiskelijoista vielä perjantaina HSE:n kansainvälisten opiskelijoiden kanssa toteutettuun ryhmätyöhön, jossa pureskeltiin kylmän sodan kokemusmaailman virallista ja epävirallista kerrontaa.

Viikko oli varsinainen tehopakkaus sisältäen sekä venäläisessä koulussa toimimista, historiakulttuurin narratiivien tarkastelua kuin myös akateemisten luentojen kuulemistakin. Kaikkein olennaisimmaksi tuntui kuitenkin nousevan vieraassa kulttuurissa toimimisen kokemus. Vaikka Venäjä on lähellä, ei se ollut monellekaan opiskelijalle ennalta tuttu.

Seuraavaksi opettajaopiskelijat esittelevät tuntejaan ja havaintojaan niiltä.

Suomalainen Pietari

Keskiviikkona päätyi ryhmämme ensimmäisenä tulikasteeseen, ja alun kommellusten ja kommervenkkien jälkeen pääsimme aloittamaan tuntimme hieman myöhässä aikataulusta. Koska alku oli ollut ryhmällemme hieman sekava, pääsimme hieman soveltamaan tuntimme rakennetta. Jokainen ryhmäläinen löysi kuitenkin nopeasti paikkansa luokasta: Atte luokan takaosasta, Jenna tietokoneen ääreltä ja Mikko ryhdikkäästi luokan edestä, kielenämme toimi englanti. Oppitunti rytmittyi Powepoint-esityksen tahtiin, jossa aluksi käytiin luokan kanssa käsiäänestyksellä läpi erilaisia kuvia rakennuksia siten, että oppilaat saavat arvata kuuluuko kuvan rakennus Helsinkiin vai Pietariin. Alun tehtävänannon selkeyttämisen jälkeen oppilaat pääsivät juoneen mukaan ja osasivat erottaa rakennukset hyvällä prosentilla.

Esityksen jälkeen kävimme läpi Pietarin roolia suomalaisille, ja sekä opettajien että oppilaiden henkisen verryttelyn jälkeen pääsimme pureutumaan kysymyksiin siitä, miksi Pietarissa oli aikoinaan suuri suomalaisväestö - ja miksi sellaista ei enää ollut. Tehtävänjako toimi hyvin: Mikko toimi pääasiallisena opettajana, Jenna avusti tietokoneen takaa Powerpoint-esityksen hallitsemisen lomassa ja Atte loi olemuksellaan oppimisen motivaatiota luokan takaosaan.  Tunnin lopuksi pidimme tietokilpailun, jonka idea upposi oppilaisiin kuin kuuma veitsi voihin. Vaikka aikaa ei lopulta jäänyt tietovisaan loppuun vetämiseksi, puolikkaallakin visalla oli iloinen vastaanotto, takapenkin nuorten miesten kopatessa selkeän voiton sekä opettajien järjestämät pienet palkinnot.

Suurimpia haasteitamme olivat oppilaiden kielitaidon tason arviointi, varsinkin ohjeistuksessa, sekä venäläinen opetuskulttuuri johon omaa oppilaiden roolia painottavaa tyyliämme opimme soveltamaan. Oppilaat tuntuivat olevan tyytyväisiä oppituntiimme, ja niin olimme me opettajatkin. Venäläinen oppimiskulttuuri tuotti meille haasteita oppilaslähtöisten työtapojen ja ohjeistuksen tasolla, mutta tuntimme sujui - oletettavasti siksi, että vaikka koulu on maailman maissa erilainen, nuoriso on samanlaista.

Rajankäyntiä

Torstain oppitunti vierähti rajateemaa pohdiskellessa. Aamu lähti napakasti käyntiin: opettajien saapuessa luokkaan olivat oppilaat jo paikalla, ja pääsimme aloittamaan jopa hieman etuajassa. Pidimme lyhyen alustuksen Suomen rajamuutoksista historian saatossa, minkä jälkeen pääsimme  pääasiaan, pajatyöskentelyyn. Tarkoituksena pajoissa oli tutustuttaa oppilaat Suomen ja Venäjän väliseen rajanaapuruuteen erilaisista näkökulmista ja erilaisia oppimismateriaaleja apuna käyttäen.

Ykköspajassa tarkasteltiin rajanaapuruutta lähinnä taloudellisen kanssakäymisen näkökulmasta. Sami löi faktaa tiskiin, ja oppilaat saivat keskustelun lomassa piirtää ajatuksiaan rajankäynnistä. Oppi meni ilmeisen hyvin perille, sillä imitaatiot jousipyssyistä ja metsästyksestä päätyivät monelle paperille. 

Jaro opastamassa toisen pajan työskentelyä

Kakkospajassa puolestaan Jaro tarkasteli kylmän sodan asetelmaa avaruusagentti Valerian -sarjakuvan avulla. Oppilaat pääsivät arvioimaan, kuinka eri osapuolet sarjakuvassa esitettiin, ja miksi kuvaukset olivat juuri sellaisia kuin olivat. Keskustelupainotteinen paja vakuutti jopa Hesarin toimittajan, ja Jaro pääsikin edustamaan koko opeporukkaamme oikein tiedotusvälineisiin. Kolmannessa pajassa aineistona oli evakkonovelli, jonka avulla Inka johdatteli oppilaat pohtimaan mikrotason historiaa eli tässä tapauksessa sitä, millaista elämää raja-alueiden ihmiset elävät.

Vaikka pääsimme polkaisemaan tunnin jo hyvissä ajoin käyntiin, ei aikaa ollut ainakaan yhtään liikaa. Suunnittelemaamme loppukoontia emme ehtineet tehdä, mutta oppilaat vaikuttivat joka tapauksessa tyytyväisiltä. Iloinen mieli jäi myös meille opeopiskelijoille: uusia kokemuksia mahtui yhteen tuntiin paljon. Saimme kosketuspintaa venäläiseen tapaan opettaa - opettajajohtoisiin tunteihin tottuneille oppilaille tuntui alkuun hankalalta teettää keskustelupainotteisia tehtäviä, mutta iloksemme pajat lähtivät kuitenkin alkukankeuden jälkeen hyvin käyntiin. Oman haasteensa toi myös vieraalla kielellä opettaminen, mutta sitähän on varmaan kotona Suomessakin tulevaisuudessa luvassa. Kaiken kaikkiaan oli oikein hieno tutustua venäläiseen kouluun - on  aina kiintoisaa käydä vieraassa maassa vertailemassa, kuinka eri tavoin asioita voi hoitaa.

Suomalainen kulttuuri

Viikon viimeinen oppitunti käsitteli suomalaista kulttuuria ja erityiseen tarkasteluun nostimme suomalaisen arkielämän, tapakulttuurin ja hyvinvointivaltion. Jos viikon aiemmatkin oppitunnit käynnistyivät vauhdikkaasti, ei perjantain oppitunti tehnyt poikkeusta - oliko syy sitten ruuhkaisessa aamumetrossa vai kommunikaation kömmähdyksissä, jäänee mysteeriksi. Oppituntimme pääkielenä toimi suomi ja vaikka oppilaat vaikuttivatkin ymmärtävän sitä enemmän tai vähemmän, oli venäjänkielinen tulkkaus ajoittain tarpeen, kun innostuimme puhumaan turhan pitkiä pätkiä suomeksi. Toisaalta myös aiheemme - kuten suomalainen hyvinvointivaltio - ja käyttämämme sanasto olivat jokseenkin haastavia.

Stereotypioita suomalaisuudesta: Finnish Nightmares.

Suomalaista tapakulttuuria ja suomalaisille vaikeita sosiaalisia tilanteita käsittelimme Facebookissa suosiota niittäneiden Finnish Nightmares - sarjakuvien avulla. Suomalaisen tapakulttuurin lisäksi kurkistimme myös suomalaiseen sielunmaisemaan ja yritimme selittää, mitä se suomalainen sisu oikeastaan tarkoittaa. Oli muuten helpommin sanottu kuin tehty, sisu-sanalle kun ei löydy kunnollista vastinetta englannin tai venäjän kielestä. Suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen toimintaperiaatteita havainnollistimme mallikansalainen Martin avulla - mihin kaikkeen Martti on oikeutettu? Mitä mahdollisuuksia ja toisaalta velvollisuuksia Martilla on suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Haastavien teemojen välissä kevensimme tunnelmaa leikkimällä erilaisia leikkejä kuten hedelmäsalaattia, kerraten samalla suomenkielisiä sanoja.

Tunnin viimeinen aihealue oli suomalainen arkielämä, jonka yhteydessä käsittelimme muun muassa suomalaisten harrastuksia ja muuta vapaa-ajan viettoa kuvien sekä yhteisen keskustelun avulla. Edelllinen ryhmä totesikin, että Venäjällä oppilaat eivät olleet niin tottuneita keskustelupainotteisiin tehtäviin, kuitenkin tunnin viimeinen keskustelutehtävä sujui mukavasti ja oppilaat olivat mukavan aktiivisia. Samalla pääsimme myös toteamaan, että ei meidän suomalaisten ja venäläisten arkielämä tai harrastukset niin paljon toisistaan eroa. 
 

Higher School of Economicsin diplomit.

Menossa mukana olivat:
Ylärivissä: Anniina, Jenna, Wiivi, Atte, Mari, Mikko
Alarivissä: Inka, (Mika, joka ei ollut opeopiskelija), Heikki, Sami ja kuvasta puuttuva Jaro.

Historian kenttäkurssi Pietarissa IV: SUOMALAISUUS

Mika Vehmas, Jussipekka Luukkonen, Kimmo Laine ja Elias Peltonen

Suomalaista Pietaria etsimässä

Leninin patsas Suomen asemalla.
Asema sijaitsee alueella, jossa asui
ennen paljon Pietarin suomalaisia.

Ryhmämme sai tehtäväkseen tutkia Pietarin suomalaisuutta ja siihen liittyviä tulkintoja. Käytännössä käsitimme tämän tutustumisena erityisesti Pietarin suomalaisuuden historiaan.

Mistä sitten lähteä etsimään nykypäivän suomalaista Pietaria - ja onko sitä edes olemassa? Nykyisin suomalaista Pietaria on vaikea löytää kaupungista, jonka tärkeimmät nähtävyydet ovat Eremitaasi, Pietarhovi sekä lukuisat kirkot. Näissä suomalaisuutta emme kohdanneet. Liioin pääkatu Nevski Prospektilla suomalaisuutta ei näy. On sinällään kummallista, ettei suomalaisuus näy Pietarissa, vaikka välimatka Suomen rajalta on vain muutama sata kilometriä. Tallinnassa ja Tukholmassa suomalaisten määrä ja matkailu on merkittävää, mutta väkiluvultaan Euroopan neljänneksi suurimpaan kaupunkiin Pietariin matkustetaan huomattavasti vähemmän. Toisaalta sinne pääsee nykyisin kätevämmin kuin aikoihin. Suora Allegro-junayhteys Kouvolasta mahdollisti meillekin vain kahden ja puolen tunnin junamatkan. 

Suomi-talo ja Pyhän Marian kirkko, jotka sijaitsevat
paraatipaikalla Pietarin keskustassa. Suomi-talossa toimii
mm. suomalainen koulu ja Suomen Pietari-instituutti.

Huolimatta siitä, että suomalaisten määrä ja sitä kautta näkyvyys Pietarissa romahtivat Venäjän vallankumouksen myötä, oli mielenkiintoista huomata suomalaisuuden olevan edelleen läsnä. Suomalainen seurakunta Pyhän Marian kirkon yhteydessä, sekä Suomi-talossa toimiva Suomen Pietarin instituutti ovat selvimpiä esimerkkejä tästä. Matkallamme pääsimme todellisen suomalaisen Pietarin jäljille jo heti toisena päivänä kun vierailimme edellä mainitussa “Suomi-korttelissa”. Suomalaista Pietaria ei siis tarvinnut kuitenkaan kauaa etsiä. Lisäksi on huomioitava, että koska ryhmämme oli tutustunut nimenomaan kaupungin rikkaaseen suomalaismenneisyyteen, ehkä odotukset suomalaisuuteen törmäämisestä olivat tavanomaista korkeammalla.

Saimme myös kuulla Pietarissa asuvilta ja työskenteleviltä suomalaisilta, että suomalaisilla on edelleen kaupungissa hyvä maine. Tämän voisi ehkä ajatella juontavan juurensa suuren suomalaisvähemmistön ajoilta. Jotain hyvistä suhteista kertonee sekin, että yliopistomme tekee yhteistyötä pietarilaisen eliittiyliopiston Higher School of Economicsin kanssa. Lisäksi opettajaopiskelijat vierailivat Pietarin suomalaisessa koulussa, sekä opettamassa venäläisessä Koulu 204:ssä, jossa suomi on toinen opetettavista vieraista kielistä. 

Vallankumouksen 1917 jälkeen
kaupungissa asui runsaasti
suomalaisia kommunisteja. Ohessa
Eino Rahjan hauta.

Teimme matkamme aikana myös päivän retken Viipuriin. Kaupungin monet suomalaisvaikutteet ovat jo ennestään hyvin tuttuja, mutta ehkäpä erityisen hyvin jäi mieleen Viipurin kaupunginkirjasto, jonka kunnostus valmistui vuonna 2013. Kirjasto oli kieltämättä oikein hieno ja kunnostustyö on näköjään saanut myös useita palkintoja, mm. eurooppalaisen kulttuuriperinnön Europa Nostra -palkinnon vuonna 2015. Meille ei siis aivan turhaan järjestetty kirjaston hyvinkin kokonaisvaltaista esittelyä. Alun perin Alvar Aallon suunnittelema rakennus toi myös vahvasti mieleen yliopistomme päärakennuksen Jyväskylässä. 

Lopuksi voitaneen todeta, että suomalainen Pietari ei ole tänä päivänä läsnä kaikkialla eikä niin vahvasti kuin vielä sata vuotta sitten. Tutustumalla Pyhän Marian kirkkoon ja sen yhteydessä toimiviin suomalaisinstansseihin oli kuitenkin mahdollista hahmottaa paremmin suomalaisten merkitystä kaupungille. Samalla oli huomioitavissa, että Pietarin suomalaiset ovat nykyäänkin aktiivista väkeä ja että heidän maineensa on säilynyt hyvänä.