Oppimaan oppimaan

Aloin kevätlukukaudella 2016 opiskella jälleen saksan kieltä. Ihan tyhjän päältä uuden kielen kimppuun en käynyt, sillä opiskelin saksaa alakoulussa luokat viidestä seitsemänteen. Kahdeksannelle mennessä lopetin kehnosti osaamani kielen, sillä koin, että sen opiskelu vei aikaa ja resursseja muulta opiskelulta. Toisaalta kahdeksannella luokalla oppiainetta olisi ollut neljä tuntia viikossa muistaakseni koko lukuvuoden ajan, ja oppitunnit oli sijoitettu kahdesta neljään. Lisäksi koin, etten osaa saksaa kovinkaan hyvin, ja kun opetus rakentui, kuten tavallista, aiempien asioiden oppimisen pohjalle, mitä minä en siis ollut oppinut, oli opiskelu tikkuista ja epämotivoivaa. Kaiken lisäksi uskoin, etten koskaan tulisi tarvitsemaan kyseistä kieltä elämässäni. Kaiken kaikkiaan olin kielessä aika huono ja motivaatio oppimiseen oli kateissa.

Paljon on vettä virrannut Tourujoessa lopettamispäätöksen jälkeen. Olen esimerkiksi asunut Saksassa ja oikeastaan viimeisen kymmenen vuoden aikana käynyt lomalla keskimäärin vähintään kerran vuodessa jossain päin Saksaa. Kuinka oikeassa 13-vuotiaana olinkaan: koskaan en tullut tarvitsemaan saksaa, varsinkaan kun aihepiiri, mitä tällä hetkellä tutkin, on hyvin perinteinen saksalainen tutkimusala ja iso osa tärkeistä tutkimuksista on kirjoitettu saksaksi. Ilmeisen motivoituneena ilmoittauduin yliopiston kielikeskuksen kurssille. Vaikka tiesin osaavani saksan alkeet, päätin aloittaa opiskelun täysin nollasta - kertaushan on opintojen äiti. Valinta ei ollut huono, moni asia oli tosiaan vuosien varrella unohtunut ja montaa asiaa en koskaan ollut oppinut.

Kielenoppijana en ole koskaan ollut häävi. Jokainen varmaan tietää henkilön, joka puhuu molempia kotimaisia ja vähintään kolmea vierasta kieltä. Ihmisiä, jotka tuntuvat omaksuvan uuden kielen tuosta vaan. Itse olen tällaisen ihmisen vastakohta: hyvä jos osaan ensimmäistä kotimaista. Kielien oppimisen sijaan koin kouluaikana, ja koen yhä, osaavani ja oppivani hyvin aineita, kuten historia tai yhteiskuntaoppi. Nuo oppiaineet ja niiden logiikka on avautunut minulle aina kuin jotenkin luonnostaan: yrittämättä ja sen suuremmin hikoilematta. Uskoisin, että ilmiö on samankaltainen kuin niillä henkilöillä, jotka oppivat kieliä helposti.

Stereotyyppinen (ja tietämätön) lausuma historiasta oppiaineena ja sen oppimisen vaikeudesta kuuluu: ”Kun en minä sitä historiaa koskaan ole oppinut, kun mulla on niin huono muisti…”. Oman saksanopiskeluhistoriani perusteella väitän vastaavasti, että en opi kieltä, koska minulla on niin huono muisti. Vielä nytkään en muista, milloin lauseeseen tulee akkusatiivi, milloin datiivi.

Kuitenkin taitaa olla niin, että sekä historian että kielten todellisessa oppimisessa ei ole kysymys muistista. Kaiken opiskelun jälkeen, mitä olen harrastanut, saksan opiskelu tuntui lähes yhtä turhauttavalta kuin seitsemännellä luokalla. Huomasin törmääväni uudelleen samoihin ajattelumalleihin kuin yläkoulussa: kielessä, sen päätteissä ja sanaluokissa ei tuntunut olevan minkäänlaista ymmärrettävää logiikkaa, tai ainakaan sellaista logiikkaa, mikä minulle avautuisi. Kielioppisäännöt eivät tuntuneet jäävän päähäni, vaikka kuinka niitä koetin mieleen painaa.

Vaikeuksien keskellä huomasin opiskelevani kieliä kuten historiaa. Tai tarkemmin sanottuna, huomasin käyttäväni historian logiikkaa ymmärtääkseni ja oppiakseni kieltä. Huomasin kaipaavani tietoa siitä, miksi ja millaisissa tilanteissa on päädytty juurin niihin sopimuksiin kielenkäytössä, mihin on päädytty. Kielen oppimisen kannalta tilanteilla ei taida olla liiemmin väliä. Tärkeämpää on oppia säännöt, kuin tilanteet, missä niistä on sovittu.

Väitän, että minulle ja minun kaltaisilleni oppijoille konteksti sääntöjen ympärillä on sääntöjen oppimisen kannalta tärkeää. Kontekstin ymmärtäminen auttaa oppimaan säännöt, muuten kuin pakotettuna muistinvaraisena ulkoaoppimisena. Sama pätee oikeastaan muihinkin oppiaineisiin, historiaankin. Olen esimerkiksi todella huono muistamaan yksityiskohtia, kuten vuosilukuja sinänsä. Jos sen sijaan opin tuntemaan kontekstin ja siinä tapahtuneet muutokset, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat painuvat mieleen vähän kuin sivutuotteena.

Kontekstin oppiminen ja ymmärtäminen on mielestäni olennainen osa sitä, mitä kutsuin yllä historian logiikaksi ja missä julistin olevani hyvä. Kuten sanottua, olen tähän saakka koettanut opiskella − ehkä huomaamattani − kieliä käyttäen historian logiikka. Aiemmin olen törmännyt yrityksessäni vaikeuksiin, mutta kysymys silti kuuluu: voisiko kieliä oppia käyttämällä historian logiikka, vai pitäisikö viimein opiskella uusi kieltenoppimisen tapa oppia?