Kävin arkistomatkalla Shanghaissa, Kiinassa, ja samalla pistäydyin historian
maailmankongressissa Jinanissa. Koska kyseessä oli ensimmäinen matkani Kiinaan,
tein samalla mielenkiintoisia havaintoja Kiinan suhteesta historiaan.
Etukäteen olin hieman skeptinen siitä, että kerran viidessä vuodessa järjestettävä maailmankongressi oli annettu Kiinan järjestettäväksi. Oma käsitykseni Kiinasta oli, että maa on kyllä ylpeä menneisyydestään, mutta erityisesti lähihistoria on aluetta, josta historiantutkimusta ei katsota erityisen hyvällä. Oma tutkimusalueeni asettuu juurikin tähän saumakohtaan, molemminpuolin toista maailmansotaa, jolloin Kiina eli murroskautta. Vaikka en tutkikaan varsinaisesti Kiinaa, tulee monessakin kohtaa yhtymäkohtia myös Kiinan lähihistoriaan ja vähän etukäteen mietitytti, millaista kommenttia kiinalaiselta yleisöltä tulee. Tässä suhteessa pelkoni oli turha, mutta muuten epäilykseni Kiinan hankalasta suhteesta lähihistoriaansa kyllä nousivat esille.
Ensimmäinen este oli pääsy arkistoon. Kenellekään ei liene enää uutinen, että Venäjällä on jatkuvasti vaikeutettu ulkomaisten historiantutkijoiden pääsyä arkistoihin. Sääntöjä muutetaan, eikä niistä ilmoiteta kunnolla. Joitakin tutkijoita on jopa karkotettu maasta vedoten vääränlaisiin viisumeihin. En olettanut että tällaisia ongelmia tulisi Kiinassa. Olin väärässä. Onneksi minulla oli mukanani kaksi kollegaa Hong Kongista, joiden avulla asiat saatiin ratkeamaan. Käytin kahta arkistoa, joista toinen oli kirjaston yhteydessä. Kirjastossa emme kohdanneet ongelmia ja henkilökunnasta jopa löytyi englanninkielentaitoisia henkilöitä. Toisen arkiston kohdalla sen sijaan ongelmaksi muodostui se, että minä tulin ulkomailta. Olisi kuulemma pitänyt hakea tutkimuslupaa valtionhallinnosta. Ei riittänyt, että oli business-viisumi, suosituskirje kiinalaisesta yliopistosta ja kaksi professoria vahtimassa toimintaani. Uusi laki kuulemma edellyttää että lupaa haetaan korkeimmalta taholta.
Ulkomaisen tutkijan näkökulmasta ensimmäinen vaatimus on kiinan kielen osaaminen. Vaikka käyttämäni aineistot olivat enimmäkseen venäjänkielisiä, joukossa myös englanninkielistä aineistoa, kaikki arkistoluettelot ja -listat ovat kiinaksi. Toisin sanoen, mitään aineistoja ei pysty tilaamaan ellei ensin selviä kiinankielisistä tilauslomakkeista ja arkistoluetteloista. Tämän jälkeen ongelmana oli lähinnä valokuvien korkea hinta (3€ per kuva), mutta niiden ottaminen sentään sallittiin.
Palaset alkoivat loksahdella paikalleen kun kävelin arkistosta takaisin hotellille. Melkein jokaisessa lyhtypylväässä oli kaksi isohkoa viiriä joista toisessa oli punaisella pohjalla juokseva Kiinan kansantasavallan sotilas yllään keltaiset tähdet. Toisella puolella oli neuvostosotilas punaisella pohjalla, yllään sirppi, vasara ja tähti. 70-vuotispäivä. Juhlittiin sitä miten Kiinan kommunistit ja Neuvostoliiton puna-armeija yhdessä ajoivat japanilaiset pois maasta. Yhdysvaltoja ei tietenkään mainittu missään, Kuomintangista puhumattakaan. Neuvostoliiton roolikin 70 vuotta sitten oli varsin vähäinen, käytännössä Stalin tuki Kuomintangia enemmän kuin Kiinan kommunisteja, joihin hän suhtautui hyvin epäillen. Mutta tämä ei sovi Kiinan kommunistisen puolueen viralliseen tulkintaan. Juhlitaan mieluummin Neuvostoliittoa ja Suurta Ystävyyttä. Tämä sopii tietysti myös Putinille, jonka ystävät lännessä ovat olleet hupenemaan päin.
(lähde: Today Online, 5.9.2015)
Tähän kuvioon sopivat huonosti historiantutkijat, joilla saattaisi olla oma versionsa asiasta sanottavanaan.
Näin vaarallisia me historiantutkijat olemme.
Etukäteen olin hieman skeptinen siitä, että kerran viidessä vuodessa järjestettävä maailmankongressi oli annettu Kiinan järjestettäväksi. Oma käsitykseni Kiinasta oli, että maa on kyllä ylpeä menneisyydestään, mutta erityisesti lähihistoria on aluetta, josta historiantutkimusta ei katsota erityisen hyvällä. Oma tutkimusalueeni asettuu juurikin tähän saumakohtaan, molemminpuolin toista maailmansotaa, jolloin Kiina eli murroskautta. Vaikka en tutkikaan varsinaisesti Kiinaa, tulee monessakin kohtaa yhtymäkohtia myös Kiinan lähihistoriaan ja vähän etukäteen mietitytti, millaista kommenttia kiinalaiselta yleisöltä tulee. Tässä suhteessa pelkoni oli turha, mutta muuten epäilykseni Kiinan hankalasta suhteesta lähihistoriaansa kyllä nousivat esille.
Ensimmäinen este oli pääsy arkistoon. Kenellekään ei liene enää uutinen, että Venäjällä on jatkuvasti vaikeutettu ulkomaisten historiantutkijoiden pääsyä arkistoihin. Sääntöjä muutetaan, eikä niistä ilmoiteta kunnolla. Joitakin tutkijoita on jopa karkotettu maasta vedoten vääränlaisiin viisumeihin. En olettanut että tällaisia ongelmia tulisi Kiinassa. Olin väärässä. Onneksi minulla oli mukanani kaksi kollegaa Hong Kongista, joiden avulla asiat saatiin ratkeamaan. Käytin kahta arkistoa, joista toinen oli kirjaston yhteydessä. Kirjastossa emme kohdanneet ongelmia ja henkilökunnasta jopa löytyi englanninkielentaitoisia henkilöitä. Toisen arkiston kohdalla sen sijaan ongelmaksi muodostui se, että minä tulin ulkomailta. Olisi kuulemma pitänyt hakea tutkimuslupaa valtionhallinnosta. Ei riittänyt, että oli business-viisumi, suosituskirje kiinalaisesta yliopistosta ja kaksi professoria vahtimassa toimintaani. Uusi laki kuulemma edellyttää että lupaa haetaan korkeimmalta taholta.
Ulkomaisen tutkijan näkökulmasta ensimmäinen vaatimus on kiinan kielen osaaminen. Vaikka käyttämäni aineistot olivat enimmäkseen venäjänkielisiä, joukossa myös englanninkielistä aineistoa, kaikki arkistoluettelot ja -listat ovat kiinaksi. Toisin sanoen, mitään aineistoja ei pysty tilaamaan ellei ensin selviä kiinankielisistä tilauslomakkeista ja arkistoluetteloista. Tämän jälkeen ongelmana oli lähinnä valokuvien korkea hinta (3€ per kuva), mutta niiden ottaminen sentään sallittiin.
Palaset alkoivat loksahdella paikalleen kun kävelin arkistosta takaisin hotellille. Melkein jokaisessa lyhtypylväässä oli kaksi isohkoa viiriä joista toisessa oli punaisella pohjalla juokseva Kiinan kansantasavallan sotilas yllään keltaiset tähdet. Toisella puolella oli neuvostosotilas punaisella pohjalla, yllään sirppi, vasara ja tähti. 70-vuotispäivä. Juhlittiin sitä miten Kiinan kommunistit ja Neuvostoliiton puna-armeija yhdessä ajoivat japanilaiset pois maasta. Yhdysvaltoja ei tietenkään mainittu missään, Kuomintangista puhumattakaan. Neuvostoliiton roolikin 70 vuotta sitten oli varsin vähäinen, käytännössä Stalin tuki Kuomintangia enemmän kuin Kiinan kommunisteja, joihin hän suhtautui hyvin epäillen. Mutta tämä ei sovi Kiinan kommunistisen puolueen viralliseen tulkintaan. Juhlitaan mieluummin Neuvostoliittoa ja Suurta Ystävyyttä. Tämä sopii tietysti myös Putinille, jonka ystävät lännessä ovat olleet hupenemaan päin.
Tähän kuvioon sopivat huonosti historiantutkijat, joilla saattaisi olla oma versionsa asiasta sanottavanaan.
Näin vaarallisia me historiantutkijat olemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti