Olen viime aikoina miettinyt paljon historian opettamista ja tarkemmin sitä, mitä ja miten historiaa tulisi Suomen eri kouluasteilla opettaa. Syyt, miksi olen tätä miettinyt, löytyvät omasta työstäni historian (ja yhteiskuntaopin) lukion ja yläkoulun lehtorina sekä niin peruskoulun kuin lukiokoulutuksen ajankohtaisesta opetussuunnitelmauudistuksesta.
Oman työni näkökulmasta pohdin usein historian opiskelun aihesisältöjä. Yläkoulun historia-oppiaineessa käydään läpi karkeasti vuodet 1800–2000 pääosin poliittisen historian, yhteiskuntahistorian ja kulttuurihistorian näkökulmista niin länsimaiskeskeisen maailman kuin Suomen osalta. Paljon tästä on myös samaa mitä sitten opiskellaan lukiossa. Usein lukiolaiset eivät hirveästi edes muista vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä tai että mitä sosialismi tarkoittikaan.
Tämä tilanne ajaa historian lukio-opetuksen hankalaan asemaan: uhraanko reilusta 30 lähiopetustunnistani vaikka kaksi sille, että käyn perustavanlaatuisesti (opiskelijan historian opiskelun näkökulmasta) uudelleen läpi miksi vaikka ensimmäinen maailmansota syttyi tai mitä sosialismi on? Karkeasti oppiaineita vertaillen heitän, että opettaako lukion pitkän matematiikan opettaja uudelleen miten kerto- tai jakolaskut lasketaan?
Miksi sitten oppi ei ole niin sanotusti mennyt perille jo peruskoulussa? Onko historian opetuksessa jotain, joka ei saa oppilaita kiinnostumaan, motivoitumaan tai että asiat eivät rakennu heidän päähänsä sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että niitä olisi helppo sitten myöhemmin sieltä käyttää? Historian opetuksen ajatushan kuitenkin olisi se, että oppiaine myös antaisi näitä ”eväitä” ymmärtää maailmaa ja joita tosiaan tarvitsisi myös aivan oikeissa elämäntilanteissa, ei ainoastaan historian oppitunneilla koulussa.
Olen usein pysähtynytkin miettimään, kuinka paljon esimerkiksi 7-luokkalaiselle jää mieleen vaikka sosialismin perusteista tai siitä miten nationalismi rantautuu Suomeen? Missä ovat ne kiinnekohdat, joilla esimerkiksi nämä kaksi ilmiötä jäsentyvät 13-vuotiaan oppilaan päähän niin, että hän muistaa ne vielä myöhemminkin? Yleisestihän minkä tahansa ilmiön tuominen lähelle oppilaan henkilökohtaista elämää nähdään hyvänä metodina saada aikaan tällainen kiinnekohta. Mutta onnistuuko se aina? Kuinka helppoa on tuoda 7-luokkalaisen osalta lähelle 200 vuotta sitten tapahtunut asia tai ilmiö? Tai entä alakoululaiselle, kuinka helppoa on osoittaa miten tärkeää hänelle on Välimeren alueen pronssi- tai rautakausien ilmiöiden opettelu, kun näistä on kuitenkin kulunut ajallisesti useampi tuhat vuotta ja ne sijoittuvat maantieteellisestikin useamman tuhannen kilometrin päähän alakoululaisen omasta elinpiiristä.
Vaikka alakoulun opetussuunnitelmissa tuleekin esille oman perheen, kunnan/kaupungin ja elinpiirin historia, on pääpaino niin opetussuunnitelmissa kuin oppikirjojen sisältöjä tarkastellen hyvin kaukaisissa ajoissa, hyvin kaukaisissa paikoissa (vaikka mukana myös Suomen historiaa). Lähtökohta on kuitenkin mielestäni väärä. Eikö tärkeiden historian opiskeluun, historiallisen tiedon ymmärtämiseen ja sen tulkitsemiseen liittyvät taidot tulisi paremmin esiin, kun koko historian lähtökohta käännettäisiin ”kronologistisesti” päälaelleen? Eli alakoulun historian opiskelu alkaisi nimenomaan oman perheen, oman suvun, oman kunnan/kaupungin ja yleisesti ottaen lähiseudun ja lähimenneisyyden tarkastelulla. Ajantajun kehittyminen olisi helpompaa, ymmärrys asioiden välisistä suhteista ja vuorovaikutuksesta olisi helpompaa ja se miten tieto menneistä ajoista syntyy ja kehittyy olisi helpompaa.
Tätä voitaisiin sitten lähteä pikku hiljaa laajentamaan koskemaan esimerkiksi kansallisen tason ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet aivan vasta, mutta myös hieman ajallisesti aiemmin. Kiintopiste olisi kuitenkin koko ajan omassa elämässä, omassa elinpiirissä. Punainen lanka olisi koko ajan esillä, eikä vasta sitten kun historiaa on opiskeltu luokat 5.-8. ja ehkä päästy ajallisesti 2000-luvun alkuun, mutta ei kuitenkaan välttämättä juuri siihen päivään, mitä eletään. Yläkoulun puolella ilmiöitä voitaisiin syventää niin ajallisesti, maantieteelliseltä laajuudeltaan kuin myös ilmiön rakenteen osalta. Edelleen tiedon rakentuminen voitaisiin ajatella tapahtuvan sellaisina kokonaisuuksina, joiden loppupiste (tai alku-, miten vain haluaa tarkastella) olisi siinä omassa henkilökohtaisessa, oman perheen ja/tai oman lähialueen elämässä. Lukiossa voitaisiin voimakkaammin luopua kerronnallisuudesta keskittyen pidemmälle vietyihin ilmiöihin, joiden tarkastelun apuna olisivat peruskoulussa kehittyneet historian opiskelun taidot, ja jättää näin myös turha päällekkäisyys peruskoulun kanssa pois. Ilmiöiden ja aikakausien osalta päällekkäisyyttä ilman muuta ilmenee aina ja niin kuuluukin, mutta turhaa tässä on jos samat asiat joudutaan opettelemaan kaksi kertaa, eivätkä ne välttämättä sillä toisellakaan kerralla jäsenny sen paremmin opiskelijan päähän tällä tyylillä.
Tämä teksti on idealistinen ajatus historian opetuksen ja opiskelun muutoksesta. Tällainen historian opetuksen ja opiskelun muutos olisi iso fundamentaalinen muutos verrattuna siihen, miten historiaa on käytännössä aina opetettu ja opiskeltu. Tämän tarkoituksena on osoittaa, että nykyinen historian opiskelun malli ei ole täydellinen ja siinä on paljon sellaista, minkä soisi muuttuvan. Historian ongelma on siinä, että se pitää asiasisältöjensä osalta sisällään mielettömän määrän erilaista asiaa ja jota syntyy koko ajan lisää. Asiat ovat laajoja, mutta kaikissa niissä voidaan mennä erittäin pikkutarkkoihin osasiin. Kysymys kuuluukin, mikä kaikki tästä on alakoululaiselle, yläkoululaiselle ja lukiolaiselle oleellista ja miten se tulisi opettaa? Uudet opetussuunnitelmat eivät valitettavasti ainakaan vielä mitään suuria muutoksia ole tekemässä.
Oman työni näkökulmasta pohdin usein historian opiskelun aihesisältöjä. Yläkoulun historia-oppiaineessa käydään läpi karkeasti vuodet 1800–2000 pääosin poliittisen historian, yhteiskuntahistorian ja kulttuurihistorian näkökulmista niin länsimaiskeskeisen maailman kuin Suomen osalta. Paljon tästä on myös samaa mitä sitten opiskellaan lukiossa. Usein lukiolaiset eivät hirveästi edes muista vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä tai että mitä sosialismi tarkoittikaan.
Tämä tilanne ajaa historian lukio-opetuksen hankalaan asemaan: uhraanko reilusta 30 lähiopetustunnistani vaikka kaksi sille, että käyn perustavanlaatuisesti (opiskelijan historian opiskelun näkökulmasta) uudelleen läpi miksi vaikka ensimmäinen maailmansota syttyi tai mitä sosialismi on? Karkeasti oppiaineita vertaillen heitän, että opettaako lukion pitkän matematiikan opettaja uudelleen miten kerto- tai jakolaskut lasketaan?
Miksi sitten oppi ei ole niin sanotusti mennyt perille jo peruskoulussa? Onko historian opetuksessa jotain, joka ei saa oppilaita kiinnostumaan, motivoitumaan tai että asiat eivät rakennu heidän päähänsä sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että niitä olisi helppo sitten myöhemmin sieltä käyttää? Historian opetuksen ajatushan kuitenkin olisi se, että oppiaine myös antaisi näitä ”eväitä” ymmärtää maailmaa ja joita tosiaan tarvitsisi myös aivan oikeissa elämäntilanteissa, ei ainoastaan historian oppitunneilla koulussa.
Olen usein pysähtynytkin miettimään, kuinka paljon esimerkiksi 7-luokkalaiselle jää mieleen vaikka sosialismin perusteista tai siitä miten nationalismi rantautuu Suomeen? Missä ovat ne kiinnekohdat, joilla esimerkiksi nämä kaksi ilmiötä jäsentyvät 13-vuotiaan oppilaan päähän niin, että hän muistaa ne vielä myöhemminkin? Yleisestihän minkä tahansa ilmiön tuominen lähelle oppilaan henkilökohtaista elämää nähdään hyvänä metodina saada aikaan tällainen kiinnekohta. Mutta onnistuuko se aina? Kuinka helppoa on tuoda 7-luokkalaisen osalta lähelle 200 vuotta sitten tapahtunut asia tai ilmiö? Tai entä alakoululaiselle, kuinka helppoa on osoittaa miten tärkeää hänelle on Välimeren alueen pronssi- tai rautakausien ilmiöiden opettelu, kun näistä on kuitenkin kulunut ajallisesti useampi tuhat vuotta ja ne sijoittuvat maantieteellisestikin useamman tuhannen kilometrin päähän alakoululaisen omasta elinpiiristä.
Vaikka alakoulun opetussuunnitelmissa tuleekin esille oman perheen, kunnan/kaupungin ja elinpiirin historia, on pääpaino niin opetussuunnitelmissa kuin oppikirjojen sisältöjä tarkastellen hyvin kaukaisissa ajoissa, hyvin kaukaisissa paikoissa (vaikka mukana myös Suomen historiaa). Lähtökohta on kuitenkin mielestäni väärä. Eikö tärkeiden historian opiskeluun, historiallisen tiedon ymmärtämiseen ja sen tulkitsemiseen liittyvät taidot tulisi paremmin esiin, kun koko historian lähtökohta käännettäisiin ”kronologistisesti” päälaelleen? Eli alakoulun historian opiskelu alkaisi nimenomaan oman perheen, oman suvun, oman kunnan/kaupungin ja yleisesti ottaen lähiseudun ja lähimenneisyyden tarkastelulla. Ajantajun kehittyminen olisi helpompaa, ymmärrys asioiden välisistä suhteista ja vuorovaikutuksesta olisi helpompaa ja se miten tieto menneistä ajoista syntyy ja kehittyy olisi helpompaa.
Tätä voitaisiin sitten lähteä pikku hiljaa laajentamaan koskemaan esimerkiksi kansallisen tason ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet aivan vasta, mutta myös hieman ajallisesti aiemmin. Kiintopiste olisi kuitenkin koko ajan omassa elämässä, omassa elinpiirissä. Punainen lanka olisi koko ajan esillä, eikä vasta sitten kun historiaa on opiskeltu luokat 5.-8. ja ehkä päästy ajallisesti 2000-luvun alkuun, mutta ei kuitenkaan välttämättä juuri siihen päivään, mitä eletään. Yläkoulun puolella ilmiöitä voitaisiin syventää niin ajallisesti, maantieteelliseltä laajuudeltaan kuin myös ilmiön rakenteen osalta. Edelleen tiedon rakentuminen voitaisiin ajatella tapahtuvan sellaisina kokonaisuuksina, joiden loppupiste (tai alku-, miten vain haluaa tarkastella) olisi siinä omassa henkilökohtaisessa, oman perheen ja/tai oman lähialueen elämässä. Lukiossa voitaisiin voimakkaammin luopua kerronnallisuudesta keskittyen pidemmälle vietyihin ilmiöihin, joiden tarkastelun apuna olisivat peruskoulussa kehittyneet historian opiskelun taidot, ja jättää näin myös turha päällekkäisyys peruskoulun kanssa pois. Ilmiöiden ja aikakausien osalta päällekkäisyyttä ilman muuta ilmenee aina ja niin kuuluukin, mutta turhaa tässä on jos samat asiat joudutaan opettelemaan kaksi kertaa, eivätkä ne välttämättä sillä toisellakaan kerralla jäsenny sen paremmin opiskelijan päähän tällä tyylillä.
Tämä teksti on idealistinen ajatus historian opetuksen ja opiskelun muutoksesta. Tällainen historian opetuksen ja opiskelun muutos olisi iso fundamentaalinen muutos verrattuna siihen, miten historiaa on käytännössä aina opetettu ja opiskeltu. Tämän tarkoituksena on osoittaa, että nykyinen historian opiskelun malli ei ole täydellinen ja siinä on paljon sellaista, minkä soisi muuttuvan. Historian ongelma on siinä, että se pitää asiasisältöjensä osalta sisällään mielettömän määrän erilaista asiaa ja jota syntyy koko ajan lisää. Asiat ovat laajoja, mutta kaikissa niissä voidaan mennä erittäin pikkutarkkoihin osasiin. Kysymys kuuluukin, mikä kaikki tästä on alakoululaiselle, yläkoululaiselle ja lukiolaiselle oleellista ja miten se tulisi opettaa? Uudet opetussuunnitelmat eivät valitettavasti ainakaan vielä mitään suuria muutoksia ole tekemässä.
Näihin ajatuksiin ja sanoihin saa ja pitää ottaa kantaa, olkaa hyvä ja kommentoikaa.
Kaikkein vaikeinta lukiossa on motivoida opiskelijoita, joilla ei ole historiaan opiskeluun vähäisintäkään kiinnostusta. On ihan sama, miten opetat, jos opiskelijan ainoa tavoite on saada kurssisuoritus. Kännykkä on paljon mielenkiintoisempi kuin opettamani kursssisiällöt, vaikka päälläni seisoisin ja innostaisin heitä luokan edessä historian opiskeluun.
VastaaPoistaEhkä olet oikeassa juuri siinä, että asiat ovat monelle liian laajoja ja vaikeita ymmärtää kovin varhaisessa vaiheessa. Jotakin pitäsii tehdä, että useampi kokisi voivansa ymmmärtää oppianeen merkityksen itsellen. Silti ei pidä unohtaa tosiasiaa, että millään keinoilla kaikki eivät innostu. Meitä on moneksi. Onneksi.
Kiinnostuksen puute kertoo mielestäni juuri siitä, että asiat koetaan liian kaukaisiksi (joko teemallisesti, ajallisesti ja/tai maantieteellisesti). Tätä juuri halusin lähestyä sitä kautta, että jos koko historian opetuksen kääntäisi "päälaelleen" ja ottaisi jo alakoulussa niin sanotun oman elämän lähtökohdan, jolloin ehkä helpommin kiinnostuisi ja pystyisi lähestymään erilaisia teemoja, aikakausia ja paikkoja ja huomata niistä edelleen helpommin yhteyksiä sitten omaan elämään ja tähän päivään.
VastaaPoistaEn tietysti väitä, että tälläkään metodilla jokaikinen historiasta kiinnostuisi, mutta toisaalta jos asiaa yhtään saisi parannettua, niin se olisi sen arvoista. Kovasti kritiikkiä saanut tuntijakouudistus (tarkoitan niitä malleja joissa valinnaisuutta olisi ronskisti lisätty) ei tässä valossa olisi ehkä kuitenkaan ollut hullumpi ajatus, ainakin silloin historian tunneilla olisi olleet historiasta enemmän kiinnostuneet ja puolestaan ne joita ei kiinnosta ja joiden päähän ei oppi tartu olisivat voineet valita jotain mielekkäämpää. Koska mitä järkeä istua tunneilla jotka eivät kiinnosta ja joista ei mitään opi?