Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus…
Tunnettu italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg esittelee
esseessään Johtolankoja. Merkkejä tulkitsevan tietokäsityksen historia (julkaistu
Aulikki Vuolan suomentamana ja Gaudeamuksen kustantamana kokoelmassa: Johtolankoja.
Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista vuonna
1996) Morellin menetelmän, minkä avulla voidaan erottaa taideväärennökset
aidoista maalauksista. Kyseessä on italialaisen taiteentuntija Giovanni
Morellin 1800-luvun loppupuolella lanseeraama menetelmä, missä väärennökset
erotetaan aidoista tarkastelemalla maalausten epäolennaisimpia yksityiskohtia,
jotka taiteilija on maalannut vailla sen enempää keskittymistä, tavalla, jolla
taiteilija epäolennaisen kohteen yleensä havaitsee ja kuvaa. Aiemmat menetelmät
olivat keskittyneet päinvastaiseen, niissä tarkastellaan kaikista näkyvimpiä
kohtia maalauksissa − siis niitä kohta, mihin väärentäjät luultavasti töissään
keskittyivät eniten saadakseen väärennöksen näyttämään aidolta.
Romaani, ei edes historiallinen romaani ole historian tutkimus, vaikka moni
kuvaakin menneisyyttä…
Yleisesti kai ajatellaan, että hyvän romaanin tunnusmerkistöön lukeutuu se,
että siinä kuvattu todellisuus on jotakuinkin uskottava − pois lukien
kirjallisuuden lajit kuten Sci-fi tai Fantasia tms. joissa todellisuuden
toisenlaisuus on genren suola. Historiallisen romaanin kannalta tärkeää on se,
että kuvatun menneisyyden todellisuus vastaa jotakuinkin sitä, mikä todellisuus
menneisyydessä ajatellaan yleisesti olleen. Toisin sanoen, hyvän historiallisen
romaanin tunnistaa muun muassa siitä, että kirjailija ei ole sortunut
anakronismiin kirjoittamalla esimerkiksi Kustaa II Aadolfin sotajoukkoihin
konekiväärikomppanian tai Leppäsen Aunen saavan äitiyspakkauksen Valtun
synnyttyä.
Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka
moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin
kuin historian tutkimus…
Pelkkä anakronismiin keskittyminen − varsinkin siinä mielessä, että
pyritään paljastamaan kirjailijan ymmärtämättömyys todellisuudesta tai
menneisyydestä − on pitemmän päälle tylsä tapa lukea (historiallisia)
romaaneita. Vaikka tällainen lukutapa saattaa muistuttaa Morellin menetelmää,
uskoakseni aito menetelmän käyttäminen ulottuu anakronismin paljastamista
syvemmälle. Kysymys on siitä, mitä todella merkitsee se, että kirjailija
”sortuu” anakronismiin? Miksi kirjailija on kirjoittanut jonkun oman aikansa
ilmiön tai asian menneisyyteen? Uskoakseni aito Morellin menetelmän
soveltaminen kirjallisuuden, ja erityisesti historiallisen romaanin, kohdalla
tarkoittaa sitä, että ei keskitytä siihen, mikä kirjailijan menneisyyskuvassa
on vikana, vaan kirjailijan omaan aikaan. Näin (historiallisen) romaanin arvo
on siinä, että sen kautta voidaan ymmärtää, ei romaanin kuvaamaa aikaa, vaan
sitä aikaa, milloin se on kirjoitettu.
Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka
moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin
kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa
romaaniin…
Romaani kirjallisuuden lajina on vuosisatoja vanha. Morellin menetelmän
soveltaminen romaanin (ei siis enää historiallisen romaanin) tapauksessa
tarkoittaa lukutapaa, missä keskitytään kirjailijan kuvauksen epäolennaisuuksiin,
siis niihin kohtiin, mitkä kirjailija on kirjoittanut sen enempää miettimättä;
kohtiin, tapahtumiin, asenteisiin yms., jotka kirjailijalle on niin
itsestäänselviä, ettei niiden kuvaamiseen tarvitse sen suuremmin keskittyä, ne
tulevat luonnostaan.
Nähdäkseni itsestäänselvyydet ovat niitä kohtia, missä romaanin
kirjoittamishetken todellisuus paljastuu puhtaimmillaan, niin puhtaasti, että
vain harva historian tutkimus pystyy samaan. Näihin osuuksiin keskittyminen
avaa lukijalle syvän ymmärryksen menneisyydestä ja menneisyyden ihmisistä,
mutta erityisesti myös niin sanotuista suurista ilmiöistä, mitkä löivät
leimansa menneisyyden ihmisten elämään. Esimerkiksi 1930-luvun laman
yksilötasolle ulottuneen musertavuuden ja lopullisuuden voi ymmärtää vasta
luettuaan John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (vuodelta 1937).
Niin ikään maailmansodan vaikutuksen yksilöön ja erityisesti yhteiskuntaan sen
jälkeen kun sodassa väkivaltaan tottuneet yksilöt palasivat kotiin voi tajuta,
kun lukee Ernest Hemingwayn romaanin Kirjava Satama (sekin
vuodelta 1937). Modernimpiin ongelmiin pureutuu Jonathan Franzen romaanissaan Vapaus (vuodelta
2010) tavalla, jonka vuoksi sitä voi suositella tulevaisuudessa niille, jotka
ovat kiinnostuneet 2000-luvun alun ihmisistä, elämästä ja historiasta.
Kysymyksessä kaikissa on tietysti yksittäisten ihmisten yksittäisistä
kuvauksista ajastaan, mutta niihin kiteytyy jotain sellaista ajassaan yhteistä
ja jaettua, mikä nykylukijalle tarjoaa keinon menneisyyden ymmärtämiseen.
Romaani, edes historiallinen romaani, ei ole historian tutkimus, vaikka
moni kuvaakin menneisyyttä. Silti osa romaaneista kuvaa menneisyyttä aidommin
kuin historian tutkimus, sillä kirjoittaja on kirjoittanut oman aikansa
romaaniin. Kysymys kuuluu: mitä jos menneisyyttä ei tavoiteta
tieteen, vaan taiteen kielellä?
Hienoa teksti Mikko. Myös tähän teemaan on helppo ottaa taas mukaan myös tämä historian käyttö. Eli kuinka vahvasti esimerkiksi meissä suomalaisissa elää esimerkiksi Väinö Linnan romaaneiden mukainen käsitys kansakuntamme menneisyydestä ja tietyistä kipupisteistä? Samoin voimme pohtia yleisesti populaarikulttuurin merkitystä menneisyytemme muovaajina. Matti Rautiaisella on tästä hyvä esimerkki olemassa Englannin kuningas Rikhard III:n osalta (jota itsekin käytän opetuksessani). Samoin voimme miettiä muita kertomuksia menneisyyden muokkaajina sisältönsä osalta. Tästä siis pääsemme juuri siihen, miten rivien välistä lukeminen on tärkeä ominaisuus, eli että osaa poimia ja huomioida tekstistä ne ns. "ei-tärkeät" mutta historiantutkimuksen näkökulmasta juuri ne maukkaimmat pihvit.
VastaaPoistaUsein menneisyyden ihmisen tunteisiin, asenteisiin ja arvoihin pääseekin käsiksi vain (kauno)kirjallisuuden kautta, joko aikalaiskirjallisuuden tai myöhemmin tehdyn, mikäli myöhempi kirjailija on taitava. Luen päivittäin sekä faktaa ja fiktiota (mikä typerä jako, mutta parempaakaan ei kai ole) ja arvatkaapa kumpi yleensä mielenkiintoisempaa ja kognitiivisesti haastavampaa, kun tulkinnan tekemiseen voi osallistua myös itse?
VastaaPoistaJäin miettimään faktan ja fiktion eroja ja Susannan esittämää kysymystä... Itsekin luen päivittäin monenlaista kirjallisuutta (olen vitsaillut - vaikka asia sinänsä on niin - että minulla on koko ajan kesken yksi romaani, yksi runoteos, yksi novellikokoelma, yksi aikakauslehti sekä useita tutkimuksia yleensä historian alalta). Mietin tässä aluksi, että jokainen kirjallisuuden muoto palvelee omaa tarkoitustaan; osa on viihdettä, osa taas työtä. Niin ikään mietin, että jokaisen muodon lukustrategiat poikkeavat toisistaan: romaaniin voi uppoutua, novellit ovat puolestaan nopeammin ahmaistavissa, lehtiartikkeleita ja tutkimuksia taas puolestaan luetaan kai tiedon saamiseksi, runot... no ne ovat runoja.
VastaaPoistaNyt kun asiaa tarkemmin mietin, niin saattaa olla niin, että kirjallisuuden muotojen oma tarkoitus ja lukustrategiat ovat vain omaa luokittelevaa keksintöäni. Toisin sanoen, vaikka tiedän lukiessani, että kyseessä on esimerkiksi tutkimus, en välttämättä tee tietoista valintaa, että luenpa tätä nyt niin kuin tutkimusta luetaan, vaan kaikki edellämainitut tarkoitukset ja lukustrategiat menevät iloisesti sekaisin. Kuitenkin olen lähes varma siitä, että monenlaisten tekstien lukeminen on pelkästään hyväksi ja palvelevat kohdallani tarkoitustaan: (menneisyyden) ihmisten ymmärtämistä ja siitä kirjoittamista.
Juu, tuo on totta, genret on erilaisia ja se on hyväksyttävä. Tuo reseptiopuolikin on mielenkiintoista eli se, miten tekstejä "päättää" lukea ja mitä taas luetusta irtoaa tiedostamatta. Minä myös olen vakuuttunut siitä, että monenlaisten tekstien lukeminen on ehdottomasti hyväksi!
VastaaPoista