Oppimaan oppimaan

Aloin kevätlukukaudella 2016 opiskella jälleen saksan kieltä. Ihan tyhjän päältä uuden kielen kimppuun en käynyt, sillä opiskelin saksaa alakoulussa luokat viidestä seitsemänteen. Kahdeksannelle mennessä lopetin kehnosti osaamani kielen, sillä koin, että sen opiskelu vei aikaa ja resursseja muulta opiskelulta. Toisaalta kahdeksannella luokalla oppiainetta olisi ollut neljä tuntia viikossa muistaakseni koko lukuvuoden ajan, ja oppitunnit oli sijoitettu kahdesta neljään. Lisäksi koin, etten osaa saksaa kovinkaan hyvin, ja kun opetus rakentui, kuten tavallista, aiempien asioiden oppimisen pohjalle, mitä minä en siis ollut oppinut, oli opiskelu tikkuista ja epämotivoivaa. Kaiken lisäksi uskoin, etten koskaan tulisi tarvitsemaan kyseistä kieltä elämässäni. Kaiken kaikkiaan olin kielessä aika huono ja motivaatio oppimiseen oli kateissa.

Paljon on vettä virrannut Tourujoessa lopettamispäätöksen jälkeen. Olen esimerkiksi asunut Saksassa ja oikeastaan viimeisen kymmenen vuoden aikana käynyt lomalla keskimäärin vähintään kerran vuodessa jossain päin Saksaa. Kuinka oikeassa 13-vuotiaana olinkaan: koskaan en tullut tarvitsemaan saksaa, varsinkaan kun aihepiiri, mitä tällä hetkellä tutkin, on hyvin perinteinen saksalainen tutkimusala ja iso osa tärkeistä tutkimuksista on kirjoitettu saksaksi. Ilmeisen motivoituneena ilmoittauduin yliopiston kielikeskuksen kurssille. Vaikka tiesin osaavani saksan alkeet, päätin aloittaa opiskelun täysin nollasta - kertaushan on opintojen äiti. Valinta ei ollut huono, moni asia oli tosiaan vuosien varrella unohtunut ja montaa asiaa en koskaan ollut oppinut.

Kielenoppijana en ole koskaan ollut häävi. Jokainen varmaan tietää henkilön, joka puhuu molempia kotimaisia ja vähintään kolmea vierasta kieltä. Ihmisiä, jotka tuntuvat omaksuvan uuden kielen tuosta vaan. Itse olen tällaisen ihmisen vastakohta: hyvä jos osaan ensimmäistä kotimaista. Kielien oppimisen sijaan koin kouluaikana, ja koen yhä, osaavani ja oppivani hyvin aineita, kuten historia tai yhteiskuntaoppi. Nuo oppiaineet ja niiden logiikka on avautunut minulle aina kuin jotenkin luonnostaan: yrittämättä ja sen suuremmin hikoilematta. Uskoisin, että ilmiö on samankaltainen kuin niillä henkilöillä, jotka oppivat kieliä helposti.

Stereotyyppinen (ja tietämätön) lausuma historiasta oppiaineena ja sen oppimisen vaikeudesta kuuluu: ”Kun en minä sitä historiaa koskaan ole oppinut, kun mulla on niin huono muisti…”. Oman saksanopiskeluhistoriani perusteella väitän vastaavasti, että en opi kieltä, koska minulla on niin huono muisti. Vielä nytkään en muista, milloin lauseeseen tulee akkusatiivi, milloin datiivi.

Kuitenkin taitaa olla niin, että sekä historian että kielten todellisessa oppimisessa ei ole kysymys muistista. Kaiken opiskelun jälkeen, mitä olen harrastanut, saksan opiskelu tuntui lähes yhtä turhauttavalta kuin seitsemännellä luokalla. Huomasin törmääväni uudelleen samoihin ajattelumalleihin kuin yläkoulussa: kielessä, sen päätteissä ja sanaluokissa ei tuntunut olevan minkäänlaista ymmärrettävää logiikkaa, tai ainakaan sellaista logiikkaa, mikä minulle avautuisi. Kielioppisäännöt eivät tuntuneet jäävän päähäni, vaikka kuinka niitä koetin mieleen painaa.

Vaikeuksien keskellä huomasin opiskelevani kieliä kuten historiaa. Tai tarkemmin sanottuna, huomasin käyttäväni historian logiikkaa ymmärtääkseni ja oppiakseni kieltä. Huomasin kaipaavani tietoa siitä, miksi ja millaisissa tilanteissa on päädytty juurin niihin sopimuksiin kielenkäytössä, mihin on päädytty. Kielen oppimisen kannalta tilanteilla ei taida olla liiemmin väliä. Tärkeämpää on oppia säännöt, kuin tilanteet, missä niistä on sovittu.

Väitän, että minulle ja minun kaltaisilleni oppijoille konteksti sääntöjen ympärillä on sääntöjen oppimisen kannalta tärkeää. Kontekstin ymmärtäminen auttaa oppimaan säännöt, muuten kuin pakotettuna muistinvaraisena ulkoaoppimisena. Sama pätee oikeastaan muihinkin oppiaineisiin, historiaankin. Olen esimerkiksi todella huono muistamaan yksityiskohtia, kuten vuosilukuja sinänsä. Jos sen sijaan opin tuntemaan kontekstin ja siinä tapahtuneet muutokset, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat painuvat mieleen vähän kuin sivutuotteena.

Kontekstin oppiminen ja ymmärtäminen on mielestäni olennainen osa sitä, mitä kutsuin yllä historian logiikaksi ja missä julistin olevani hyvä. Kuten sanottua, olen tähän saakka koettanut opiskella − ehkä huomaamattani − kieliä käyttäen historian logiikka. Aiemmin olen törmännyt yrityksessäni vaikeuksiin, mutta kysymys silti kuuluu: voisiko kieliä oppia käyttämällä historian logiikka, vai pitäisikö viimein opiskella uusi kieltenoppimisen tapa oppia? 

Historiallinen escape room

Matti Rautiainen

 

Mysteerihuoneet ovat vuoden parin aikana nousseet hitiksi ajanvietettä ja pientä leikillistä seikkailua janoaville ryhmille. Yrityksiä on noussut jos ei aivan jokaiseen nimeen ja notkoon niin ainakin suurimpiin kaupunkeihin ja myös suosio on ollut kova, eikä ihme. Omatkin kokemukseni ovat vain myönteisiä, jopa niin paljon, että lähdin kehittelemään sitä osaksi historian opiskelua yhdessä opettajaopiskelijoiden kanssa.

Historian oppimisen kannalta ”escape roomissa” koukutti kaksi asiaa. Ensinnäkin perusidea ja -prosessi. Molemmissa on tarkoitus tulkita johtolankoja ja muodostaa niiden pohjalta tulkintoja, hypoteeseja mahdollisesta ratkaisusta. Historian tutkijan työtä verrataan usein salapoliisin työhön. Kun tutkimisen idea siirretään opiskeluun, myös johtolankoja on annettava valmiiden vastausten sijaan. Toiseksi leikillisyys, pelillinen kepeys sekä niihin liittyen innostuminen ja hauskuus. Nämä pätevät sekä osallistumiseen että huoneen suunnittelemiseen, ainakin henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Oman innostumisen lisänsä tuo toki muiden seuraaminen.

Alla oleva kuva on huoneesta, jonka suunnittelivat historian opiskelijat Iina Ilmonen, Olli Moilanen, Markus Roth ja Heidi Tarvainen. Sitä kokeiltiin muun muassa Historian ja yhteiskuntaopin opettajien kevätpäivillä Jyväskylässä 9.4.2016 sekä Keuruun oppimisen vallankumouksessa 22-23.4. Osallistujien tuli selvittää, mitä oli tapahtunut, milloin ja miksi. Huone puolestaan sisälsi erilaista henkilökohtaista ja julkista informaatiota aikakauteen liittyen, kuten päiväkirjoja, valokuvia, sanomalehtiä, tutkintapäiväkirjoja ja kirjeitä, sinne tänne sijoitettuina ja piilotettuina.    
Onnistuneen lopputuloksen kannalta ryhmän työskentely vaati organisoitumista, olennaisen tiedon erottamista epäolennaisesta sekä kykyä yhdistellä olennainen tieto toisiinsa. Myös kontekstin tunteminen oli tärkeää. Tässä tapauksessa ollaan 1920-luvulla, mutta jäljet vievät myös edelliselle vuosikymmenelle, joten punaisten ja valkoisten välisen vastakkainasettelun tunteminen on olennainen osa tehtävän ratkaisemisessa.

Vuotta aikaisemmin huone oli rakennettu samalle idealle, mutta astetta elävämmälle toiminnalle. 1950-luvun alussa toimineen rikostutkijan työhuone sisälsi ratkaisun vaarallisesta vakoojasta. Osallistujat saivat käteensä listan epäillyistä ja huoneesta löytyvien tietojen avulla epäiltyjä oli mahdollista poimia pois yksi toisensa perään. Lisäksi session aikana ryhmä sai puhelinsoitin, sähkeen ja tarpeen mukaan muuta tietoa ratkaisujen löytämiseksi. Nyt kontekstina olivat vaaran vuodet, ja sodan jälkeisen poliittisen tilanteen tietäminen edellytys johtolankojen yhdistämiseksi. Huone on kuvattu tarkemmin Matti Rautiaisen ja Jan Löfströmin toimittamassa teoksessa Kokeileva historian ja yhteiskuntaopin opetus.  

Meidän kokeilumme esimerkit ovat lähteneet rikostutkinnasta ja vaatineet tavalla tai toisella poliittisen historian perustietämystä, ehkä sattumaa ja ehkä myös ohjaajan innostusta. Aiheen suhteen huone voi olla miltä tahansa historian alueelta. Uskottavan huoneen rakentaminen kuitenkin rajaa meidät helposti 1900-luvulle, koska rekvisiittaa vanhempiin aikoihin on vaikea saada. Huoneen saisi varmaan kasattua yksinkin, mutta ryhmässä se on ollut monin tavoin mielekästä sekä työekonomista. Kun sen tekee, se kannattaisi kerralla tehdä koko koulun oppilaille, eräänlaiseksi muutaman viikon pop up -kokeilutilaksi. Jos escape roomin kokeilijoita on ollut, olisi kiva kuulla millaisia ja missä!