”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?"

”Munko tehtävä olisi opettaa sitäkin, miten historian oppikirjaa luetaan?” kysyi eräs historian opettajaopiskelija eräänä päivänä sen jälkeen, kun hänelle oli valjennut pitämällään oppitunnilla, etteivät kaikki yläkoululaiset osanneet erottaa historian oppikirjan kappaleista olennaista tietoa epäolennaisesta. No, eipä tuohon voinut oikein muuta vastata, kuin kysyä kuka sen sitten tekee, jos sinä historiaopettajana et sitä tee.

Historian on vahvasti kielellinen oppiaine. Monet menneisyydestä kertovat lähteet ovat tekstejä, mutta myös käsitystä menneestä rakennetaan tekstien avulla. Näin on sekä akateemisen historiantutkimuksen, historian kouluopetuksen kuin myös populaarin historiakulttuurin saralla. Historiantutkimus perustuu pitkälti erilaisten lähdeaineistojen analysointiin, kriittiseen arviointiin ja vertailuun. Myös tietomme, näkemyksemme ja uskomuksemme menneisyydestä perustuvat erilaisiin representaatioihin, joissa kielellä on keskeinen merkitys. 

Eri kentillä on kuitenkin erilainen tapa esittää tietoa menneestä. Mikko peräänkuulutti edellisessä blogikirjoituksessaan sitä, että historiaksi kutsuttaisiin historian tutkimusta ja menneisyyttä kutsuttaisiin menneisyydeksi. Onkin hyvä pohtia sitä, millä tavoin eri konteksteissa menneisyyttä käytetään ja millä tavoin siitä luodaan kuvaa. Yhtä lailla tärkeää on myös nostaa esiin erilaisten toimintakenttien tavat esittää ja käyttää menneisyyteen liittyvää tietoa.  

Otetaan sitten poliittiset puheet, koulujen oppikirjat tai akateemiset historian tutkimukset, kertomus on tyypillinen historian esitysmuoto. Tämä kertomuksellisuus tarkoittaa myös sitä, että kertojalla on valta valita, mitä hän ottaa mukaan ja mitä jättää pois kertomuksestaan. Se, että historia perustuu lähteisiin, ei poista tätä kertojan vallan ongelmaa. Tarinankerrontatavat ovat kuitenkin eri kentillä erilaiset. Tutkija artikuloi auki näkökulmansa, eli ne periaatteet, joiden mukaan hän on valinnut kertomukseensa tietyt asiat ja jättänyt toiset pois. Vaikka muutkin historiakulttuurin tuotteet kerrotaan yleensä jostain näkökulmasta käsin, ei näissä ole tapana purkaa näitä näkökulmia auki. Tämä yleensä erottaakin akateemisen historiantutkimuksen muista historiatuotteista. 

Uudet, syksyllä 2016 käyttöönotettavat opetussuunnitelmat, ovat hyvin tekstikeskeiset. Niiden mukaan jokainen opettaja on kielenopettaja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen opettaja on oman tieteenalansa kielen opettaja. Näin ollen historian opettajan tehtävänä on avata niitä tapoja, joilla eri historian kentillä tietoa menneestä esitetään. Yhtä tärkeää, kuin opettaa akateemisen historiantutkimuksen tiedonmuodostuksen periaatteet, on opettaa, kuinka populaarissa historiakulttuurissa on tyypillistä luoda jyrkkiä vastakohtaisuuksia ja käsitellä asioita dikotomioiden hyvä ja paha sekä oikea ja väärä kautta.

Yhtä lailla olennaista on tarkastella oppilaiden kanssa sitä,  kuinka tietoa mennestä esitetään historian oppikirjoissa ja miten tämä tieto on muodostettu. Parhaimmillaan sen pohtiminen kuka tai mikä on tekstin toimija, mitä tekstissä tapahtuu, kuka tekstin on tuottanut ja miksi, millainen on tekstin tuottajan näkökulma asiaan ja mihin laajempaan kontekstiin teksti liittyy, avaa väyliä sekä historian sisältötietojen kartuttamiselle että historiallisen ajattelun oppimiselle. Kriittinen lukutaito ja medialukutaito  eivät ole muutenkaan huonoja taitoja...