Itsenäinen Suomi ja sota

   Suomen itsenäistymisen juhlavuosi lähestyy, kun kahden vuoden päästä juhlitaan 100 vuotiasta Suomea. Ja mitä Suomessa onkaan suunniteltu juhlavuodelle? Sotaelokuvaa tietenkin! Eilisen suuri uutinen oli, että Aku Louhimies on nyt saanut haalittua kasaan riittävästi rahaa, että Väinö Linnan Sotaromaaniin (tutumpi monelle myöhemmän nimensä Tuntematon Sotilas kautta) perustuvaa Sotaelokuvaa voidaan lähteä viemään eteenpäin. Ensi-ilta tällä 7 miljoonan euron budjetin elokuvalla olisi tietysti 2017, kun itsenäistymisestä on kulunut 100 vuotta.

   Asia on askarruttanut minua ennenkin suuresti: miksi Suomen itsenäisyyttä juhlitaan nimenomaan sotien kautta ja erityisesti itsenäistymiseen liittymättömien sotien kautta? Eihän Yhdysvalloissakaan itsenäisyyspäivänä muistella vuoden 1865 sisällissotaa, Vietnamin sotaa tai toista maailmansotaa. Ero amerikkalaiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan on muutenkin melkoinen, jossa itsenäisyyttä juhlitaan iloisilla grillijuhlilla ystävien ja sukulaisten seurassa, korttelijuhlissa yhdessä pelaten ja leikkien. Olen monesti hauskuuttanut amerikkalaisia ystäviäni kertomalla suomalaisesta itsenäisyyspäivän juhlinnasta, johon kuuluu hautausmaalla käyminen ja kotisohvalla presidentin järjestämien linnanjuhlien katsominen. Yhdysvalloissa kenenkään mieleen ei tulisi seurata vastaanottoa valkoisessa talossa, kun voi pitää itsekin hauskaa!
   Moni ulkomaalainen ystäväni on ihmetellen kysynyt, että eivätkö suomalaiset ole iloisia itsenäisyydestään? Vaikka olen asiaa itsekin monesti ihmetellyt, olen selittänyt asian jotenkin niin, että suomalaiset eivät liity itsenäisyyspäivää varsinaisesti vuonna 1917 tapahtuneeseen itsenäistymiseen. Monelle suomalaiselle on itse asiassa varsin epäselvää, mitä itsenäistymisen yhteydessä tapahtui. Meiltä puuttuu yhteisesti jaettu suuri ja ylevä kertomus itsenäistymisestä, koska yhden ainoan vuoden sisään mahtui toisilleen vihamielisiksi muuttuneiden kansanryhmien aseistautuminen, verinen sisällissota, saksalaisen kuninkaan asettaminen valtion johtoon yli laillisten hallintomenettelyiden ja kotimaisten vankileirien saaristo. Kun itsenäistyminenkin tapahtui menemällä hattu kourassa Pietariin ja anomalla itsenäistymistä Leniniltä ja bolshevikki-puolueen johdolta, on tapahtumasarjasta vaikeaa tehdä sellaista sankaritarinaa, josta voitaisiin rakentaa vuosittain juhlittava sankaritarina, jollaista erityisesti patriottisesti ajattelevat piirit tuntuvat kaipaavan.
   Sen sijaan itsenäisyyspäivää on alettu juhlia vuosien 1939-1945 muistojuhlana. Erityisesti talvisodan aatto tarjoaa kehyksen, jota vasten saadaan luotua tarina yhtenäisesti ylivoimaista vihollista vastaan käyvästä kansakunnasta. Koska talvisodan aattona niin vasemmisto kuin oikeistokin yhdistyivät Neuvostoliittoa vastaan, juuri tästä on löydetty kansakuntaa yhdistävä tarina, jota itsenäisyyspäivänä voidaan juhlia.
   Näin myös valtaosan suomalaisista mielissä itsenäisyys liittyy juuri sotien aikaan, talvi- ja jatkosotaan. Asiantilaa vahvistetaan vuosittain näyttämällä televisiosta elokuvia sodasta, veteraanien juhlistamisella ja erilaisilla kulkueilla sankarihautausmaille. Itsenäistymisen sijasta juhlitaankin sotia ja niissä kaatuneita.
   Eikä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla näytä tuovan muutosta. Suuren osan suomalaisia näkökulmasta sota näyttäytyy entistä keskeisempänä osana juhlavuotta ja suomalaista itsenäisyyttä. Kokeilkaapa vaikka googlessa kirjoittaa hakusanaksi "itsenäinen Suomi" tai "Suomi itsenäisyys" ja katsoa millaista kuva-aineistoa eteen aukeaa: talvi- ja jatkosodan kuva-aineistoa.
   Suomen itsenäistymisen kannalta se todellinen tarina on vähemmän hohdokas:

  

Mitä historiasta pitäisi oppia?

Viime viikot ovat olleet Suomen kannalta surullisia. Ja nyt viittaan tietysti muutaman viikon takaiseen natsimellakkaan Jyväskylässä. Asiasta on kirjoitettu blogit ja sanomalehdet täyteen, ja vaikka olen monta tekstiä lukenut, on minun vaikea − ei mahdoton − ymmärtää, miksi tai miten joku ajautuu fasismin ja rasismin kannattajaksi. Kenties lähimpänä ymmärrystä olin, kun pohdin, että ko. fasistien on ehkä yhtä vaikea ymmärtää monikulttuurisuutta, kuin minun fasismin kannattamista. Niin tai näin, fasistien ymmärtäminen ei ole tämän kirjoituksen pääteema.

Erityisen surullisia viime viikot ovat olleet opettajille ja koululaitokselle, väitän. Vaikka tapahtumista ei voi syyttää muuta kuin osallistujia, osoittavat tapahtumat mielestäni sen, että jotain peruskoulussa on mennyt vikaan. Ja ei, nyt en viittaa siihen, että olisi unohdettu, että vain alle sata vuotta sitten natsit järjestelmällisesti tappoivat yli kuusi miljoonaa juutalaista, ja tämän unohduksen vuoksi fasismin annetaan taas nousta. Muistamisen tai unohtamisen sijasta vikaan on nähdäkseni menty siinä, että nykyään on hyväksyttävää käyttää todellisuudesta ja empiriaan perustuvista tosiasioista hyvin, hyvin kaukana olevia kehnoja argumentteja, jolloin ne muuttuvat totuudeksi. Toisin sanoen ja kärjistetysti vaikuttaa siltä, että suomalainen koulujärjestelmä on tuottanut ihmisiä, joille totuus ja todellisuus ovat valintakysymyksiä. Ja, mikä mielestäni surullisempaa, mikäli empiiriset tosiasiat eivät vastaa omaa valittua totuutta ja todellisuutta, tosiasioita ollaan valmiita muuttamaan omien mielipiteiden. totuuden ja todellisuuden jäädessä muuttumattomaksi. Tällaiselle ajattelulle on tyypillistä, että omaksutaan yksi muuttumaton kanta ja tästä kannasta pidetään kiinni kynsin-hampain, vaikka kaikki tosiasiat olisivat sitä vastaan. Tosiasioiden sijaan omaa kantaa tukemaan etsitään (yleensä Internetistä) pseudo-tietoa tai väitteitä, jotka on yleensä muodostanut henkilö, jonka kanta asiasta on sama kuin tiedonetsijällä. Harvinaista ei ole myöskään keksiä puoltavia esimerkkejä tai käyttää puhdasta kuulopuhetta oman kannan tukemisessa. Tärkeää ei ole se mikä on totta, totta ja tärkeää on se, mikä tukee omaa käsitystä. Huomattavaa on muuten se, että tällaiseen ajatteluun ei syyllisty ainoastaan radikaali oikeisto; saattaa olla niin, että se on radikaalille ajettelulle tyypillistä poliittisesta asemasta riippumatta. 

Miksi tämä on koulun ongelma ja miten koulun tulisi vastata siihen? Käsitykseni mukaan perinteisesti suomalainen peruskoulu on perustunut totuudelle. Yhtäältä niin, että opetettavat asiat vastaavat todellisuutta. Toisaalta siten, että oppilaat ovat oppineet, että mikäli oma mielipide jostain asiasta ei käy yksiin tosiasian kanssa, on tosiasia mielipidettä määräävämmässä asemassa totuudesta puhuttaessa. Nyt näyttää siltä, että näistä tavoitteista on (kenties tahtomatta) tingitty. Mikäli näin on, on vastaus onneksi varsin yksinkertainen: oppilaille ja opiskelijoille tulisi opettaa muun muassa, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, ihmisten puheet eivät välttämättä vastaa totuutta ja mikäli jokin asia tuntuu vieraalta ja siksi pelottavalta, ei se välttämättä ole asian ominaisuus, vaan tavallista vieraanpelkoa, mikä helpottaa asiaan tutustumalla. Tiiviimmin sanottuna oppilaat ja opiskelijat tulisi opettaa olemaan kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta ja tekemään siitä omia johtopäätöksiä, jotka perustuvat tosiasioihin eikä kuulopuheisiin tai keksittyihin faktoihin.