Temppu ja miten se tehdään

Pikainen silmäily lukion opetussuunnitelmien perusteisiin sekä eri yliopistojen opetussuunnitelmiin osoittaa, että historian opetukselta odotetaan paljon. Opintojen jälkeen opiskelija on itsenäinen ja kriittinen ajattelija, joka osaa tunnistaa pätevän tiedon turhasta. Pätevän tiedon pohjalta opiskelija kykenee rakentamaan uusia tulkintoja menneisyydestä. Aikaulottuvuus, muutokset ja jatkuvuudet, ovat tärkeitä − totta kai. Samalla pitäisi luoda omaa identiteettiä ja luodata ajatukset myös tulevaisuuteen. Opetussuunnitelmien lisäksi muut kirjoitukset käsittelevät historian opiskelun hyötyä; teksteissä maalataan monin eri sanankääntein ja uhkakuvin yhteiskuntaa, joka ei tunne menneisyyttään. Tyhmempikin jo tajuaa: historiaa kannattaa ja pitää opiskella.

Jos historian opettamisen ja oppimisen tavoitteista on päästy abstraktiin yhteiseen ymmärrykseen − tai ainakin tavoitteista keskustellaan − ei samaa voi sanoa keinoista, joilla opettamisen tavoitteet on saavutettavissa. Tutkimisen ja keskustelun sijaan historian opettamisesta vaietaan; vaikuttaa siltä, että edellä listatut historian opiskelun tavoitteet on saavutettavissa millä keinolla hyvänsä.

”Samat tulokset, eri opettamisen keinot” -ajatus on absurdi ja epätieteellinen. Tuskinpa matematiikassakaan ajatellaan, että ihminen oppii kaikenkattavan laskutaidon vain opettelemalla yhteen- ja vähennyslaskuja.  Tempun ja sen tekemisen välillä on aste-ero: yhtäältä tempun voi osata tietämättä, miten se tehdään. Toisaalta tempun voi oppia tekemään monella eri tavalla, mutta toiset keinot ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin yhdet. Kummassakin tapauksessa itse temppu ei yksiselitteisesti sisällä tietoa siitä, miten se tehdään.

Nykyään historian opetuksessa kaikenkattavana opetusmenetelmänä on tutkiva oppiminen, minkä lippua minäkin kannan. On kuitenkin huomattava, että tutkivaa oppimista voi tehdä monella eri tavalla. Kuten tutkiminenkin rajautuu moneen eri osioon, missä käytetään eri taitoja, paaluttuu tutkiva oppiminen ‑käsitteen alle monia eri tekniikoita, joiden oppimistulokset eroavat toisistaan kohtuullisella varmuudella runsaasti.

Historian opettamisen tutkimusta tehdään Suomessa vähän, tekisipä mieleni kärjistäen sanoa, että ei ollenkaan, mutta se kärjistys ei osuisi maaliinsa. Kyllä Suomessakin tutkitaan historian opettamista, tosin tutkimuksen kohteet eivät osu kovin hyvin yksiin sen tutkimuksen kanssa, mitä tässä peräänkuulutan. Yhtäältä akateemiset historian didaktiset tutkimukset tuntuvat keskittyvän opiskelijoiden nykykäsityksiin eri asioista; erityisen muodikas tutkimuksen kohde on historiakäsitys − eikä siinä mitään, onhan se mielenkiintoinen aihe. Toisaalta uskoakseni jokainen valveutunut opettaja tekee, ehkä tietämättään, ”tutkimusta” eri opetusmuotojen tuloksista: mikä toimii ja mikä ei. Näitä ”tutkimuksia” leimaa kuitenkin tietynlainen ad hoc -asetelma: opetusmuotojen ulkopuoliset seikat saattavat häiritä opettajaa luulemaan, jonkun muodon olevan toimivaa, vaikkei se sitä olisikaan.

Kaipaan akateemista tutkimusta, missä selvitetään mikä on paras opetuskeino, jolla saavutetaan ne tulokset, joita opetussuunnitelmat ja eritoten minä itse opetuksen antajana haluan opiskelijoille antaa. Ymmärrän kyllä, että abstrakteja asioita, kuten kriittistä ajattelua tai itsenäisyyttä ja niiden eri opetuksen mukana kasvavaa lisääntymistä voi olla − ja on − vaikea havaita ja mitata. Mittaamisen vaikeus on kuitenkin kelvoton argumentti sen puolesta, että asiaa ei voi tutkia (tämä on sitä epätieteellisyyttä, mihin aiemmin viittasin). En ymmärrä miten minun oletetaan osaavan opettaa opiskelijoille hyvin vaativia abstrakteja asioita, kun ei ole olemassa ymmärrystä, miten ne opitaan? Ainoa varma asia opettamisessa ja oppimisessa on se, että pelkästään menneisyyteen tutustuminen − lukemalla tai kuuntelemalla − ei itsessään opeta mitään muuta, kuin yksittäisiä sisältöjä menneistä tapahtumista.

Historiapolitiikkaa koulussa

Historian opetus saapui kouluihin aikanaan kansallisen edun nimissä. Kansallisvaltioiden edun katsottiin vaativan yhteistä menneisyyttä, kansallista menestystarinaa ja kansan oikeutusta tukevaa tulkintaa menneisyydestä. Tämä perintö elää edelleen faktoja ja vuosilukuja painottavassa, yksitulkintaisessa opetuksessa. Asiantuntijat ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä siitä, että kriittinen kansalaisuus edellyttää monitulkintaisuuden lisäämistä ja johtaa väistämättä kansallisen tulkinnan heikkenemiseen. Perusoletuksena tuntuisi olevan se, että vähitäänkin länsimaissa tämä kehitys olisi jo varsin pitkällä.
Tässä suhteessa oli mielenkiintoista lukea uutinen Yhdysvalloista, jossa todettiin opiskelijoiden protestoivan koulun johtokunnan päätöstä kävelemällä ulos koulusta. (Konservatiivinen) kouluneuvosto Denverissä, Coloradossa päätti fokusoida historian opetuksen patriotismin ja auktoriteettien kunnioituksen kasvattamiseen. Oppilaiden kansalaistottelemattomuus edusti juurikin sitä toimintaa, jota koulun johtokunta pyrki historian opetuksen fokusta muokkaamalla kitkemään. Ennen opiskelijoiden protestia opettajat olivat ilmoittautuneet joukolla sairaiksi.
Sinänsä koulun johtokunnan päätöksessä ei ollut mitään uutta. Monessa USAn osavaltiossa nämä ovat historian opetuksen keskeisiä tavoitteita (osavaltiot, ei liittovaltio, päättävät opetuksen sisällöistä). Tämä kuitenkin osoittaa, miten historian opetus on edelleen, tai miten siitä on uudelleen tullut keskeinen poliittisen kädenväännön kohde. Eikä tämä ole vierasta Euroopallekaan. Unkari on varmasti kärjistetyin esimerkki historian uudelleentulkinnasta patrioottisessa kontekstissa. Vastaavia vaatimuksia on kuultu kuitenkin ympäri Eurooppaa, Suomessakin.
Toistaiseksi Suomessa historian opetuksen asiantuntijat ovat saaneet pitkälti ohjailla historian opetuksen tavoitteita ilman suurempaa poliittista keskustelua. Sinänsä poliittinen keskustelu kouluopetuksen päämääristä on tervetullutta, patriotismin ja sokean auktoriteettiuskon paluuta harva historian ammattilainen toivoo. Menneisyydestä löytyy riittävästi esimerkkejä historian opetuksen poliittisten tavoitteiden palveluksessa. Nationalismin läpilyömä historian opetus on harvoin johtanut positiivisiin lopputuloksiin.

 

Kuva: Toledo Blade

http://www.toledoblade.com/Education/2014/09/23/Denver-area-students-walk-out-of-school-in-protest.html

Historian taidoista ja tiedoista

Historian opetuksen muutoksesta on puhuttu jo pitkään maailmalla ja myös Suomessa. Ei ole mitenkään uutta esittää, että historian tulisi olla muutakin kuin vuosilukuja, nimiä ja toinen toistaan seuraavia tapahtumia (kurkkaa vaikkapa Sam Wineburgin tai Peter Seixasin teoksiin). Tilalle on esitetty tutkivaa oppimista ja toimimista historian tutkijan tavoin. Erityisesti on peräänkuulutettu omakohtaisten merkityksten luomista menneisyyden tapahtumille, jotta menneisyyden yhteys nykyisyyteen ja tulevaisuuteen avautuisi.

Itseäni viehättää ajatus siitä, että menneisyyden ihmisten tulevaisuusodotukset ovat nykyisyyttämme ja meidän tämänhetken toiminta vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu. Menneisyys ei siis ole kuollutta, vaan mitä suurimmassa määrin elävää nykyisyyttä. Välillä kuitenkin tuntuu, että tämä elävä yhteys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä katoaa.

Tämän lukuvuoden asustelen Kaliforniassa, Berkeleyssä. Tuhansien kilometrien päähän Suomesta muuttaminen etäännyttää sen verran, että monia asioita tulee katseltua uudesta perspektiivistä. Niin myös kirjastojen ja kirjakauppojen historia-osastoja. Ehkäpä yksi mielenkiintoinen huomio on se, että niin Suomessa kuin täällä historia näyttää merkitsevän nimenomaan tapahtumahistoriaa. Toki Suomen talvisota -teokset ovat vaihtuneet Amerikan itsenäistymistä tai sisällissotaa kuvaaviin teoksiin, mutta yhtä kaikki molemmissa on kyse tapahtumahistoriasta. Hienot kuvat johdattelevat nimien, vuosilukujen ja yksittäisten tapahtumien maailmaan. Siis juurikin sellaisen tiedon maailmaan, mitä "uudessa" historianopetuksessa ei tulisi painottaa.

Kanadalainen Peter Seixas (ks. lisää http://historicalthinking.ca/historical-thinking-concepts) on listannut kuusi ajattelutaitoa, joita historian opiskelussa tarvitaan. Nämä taidot ovat:

1. Historiallisen merkityksen löytäminen  
2. Lähdeaineiston arviointi
3. Muutoksen ja jatkuvuuden tunnistaminen
4. Syiden ja seurausten analysointi
5. Historialisen perspektiivin ymmärtäminen
6. Historiallisten tapahtumien eettisten ulottuvuuksien ymmärtäminen

Nämä kuusi kohtaa osoittavat hyvin sen, millä tavoin historian osaamisessa tieto ja taito kohtaavat. Emme löydä merkityksiä, pysty arvioimaan lähdeaineistoja tai kykene ymmärtämään historiallista perspektiiviä  ilman tietoa menneisyyden tapahtumista. Jos puolestaan osaamme vain toistaa menneisyyttä koskevia "faktatietoja", kadotamme historialle tieteenalana ja toivottavasti myös oppiaineena ominainen luonteen: tiedon suhteellisuuden ymmärtämisen. Tulkintamme menneisyyden tapahtumista on pätevää vain annettuun aineistoon nojaten, tulkinta muuttuu aineiston muuttuessa ja näin  ollen voimme aina ymmärtää menneisyyden tapahtumista vain sen osan, josta saamme aineistoa. Tällöinkään tieto ei ole yksiselitteistä totuutta menneisyydestä, vaan tietystä näkökulmasta luotua.

Mistä sitten löytää lähteitä tällaisten tietojen opettamiseen? Itse olen historian opettajana usein törmännyt siihen, että koulutukset tuppaavat edelleenkin tuovan enemmän esiin niin sanottua faktatietoa, kuin pohdintaa siitä, miten asioita voisi opettaa. Odotankin innolla lokakuussa Berkeleyn yliopistossa olevaa Free Speech Movementin käynnistymisen 50 vuotispäivän vuoksi järjestettävää historianopettajille suunnattua seminaaria, jossa 50 vuotta sitten liikkeeseen osallistuneet henkilöt tulevat kertomaan, mitä ja miten liikehdintää pitäisi nykyään koululaisille opettaa. Katsotaan, päästäänkö tällä kertaa faktatietoa syvemmällekin.

Hienoa tulkintaa menneisyydestä ja aitoa tekemisen iloa olen muuten löytänyt museoista! Toisaalta, ehkäpä näissä museoissa on yhdistynyt juuri sopivalla tavalla tieto, tarinallisuus, eettinen ulotuvuus ja eri ihmisten perspektiivistä asioiden katsominen. Tai sitten vain hauskuus...  

Blogi avattu!

Tässä se nyt on.

Luet parhaillaan viiden historian ammattilaisen ja "entusiastikon" epävirallista kanavaa ja alustaa, jossa tullaan esittelemään erilaisia historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen liittyviä ajatuksia, pakinoita ja luovaa ideointia. Näiden julkaisujen toivotaan tavoittavan mahdollisimman suuren historiasta kiinnostuneiden yleisön ja siten kirvoittavan yhä lisää keskutelua liittyen historian opettamiseen, oppimiseen ja tutkimiseen. 

Historia on monikasvoinen kokonaisuus objektiivista tiedettä, soveltavaa oppiainetta ja viihdyttävää kulttuuria ja ansaitsee siten myös tällaisen foorumin tarkastelemaan sen mahdollisuuksia toimia ihmiskunnan menneisyyden peilinä.