Historioitsijan yksinäisyys

Olen saanut juuri valmiiksi yhden kolmesta sivuprojektista, joita olen päässyt työstämään väitöstutkimukseni aikana. Perinteisen historian mielessä projekteja voi kutsua yrityshistorioiksi tai historiikeiksi. Minulle ne ovat yhteisöhistorioita. Väitöskirjan työstämiselle projektit ovat olleet tervetullutta vastapainoa – jo oman mielenterveyden kannalta on piristävää päästä tekemisiin elävien ihmisten ja heidän menneisyytensä kanssa. Väitöskirjani tutkimuskohteet kun ovat olleet maan multaa yli 400 vuotta. Kuolleiden kanssa keskustelu käy toisinaan yksipuoliseksi.

Henkilökohtaisesti yksi hätkähdyttävimmistä piirteistä projekteissa on ollut se, että yhteisöt ja niiden jäsenet on tullut oikeasti tutuksi. Haastatteluiden ja asiakirjojen myötä olen oppinut tuntemaan ihmiset ja heidän historiansa siinä määrin, että olen melkein mennyt tervehtimään henkilöä, jonka olen oppinut tuntemaan lähteistä, mutta jota en ole koskaan aiemmin tavannut. Ristiriita on ilmeinen -  voiko ihmisen oppia tuntemaan, jollei ole häntä koskaan tavannut?

Elävien ihmisten ja yhteisöiden kanssa työskentely on ollut siitä palkitsevaa, että tutkiessaan heidän menneisyyttä, näkee työn vaikuttavuuden lähes saman tien. Yhteisön menneisyydessä jakamat kokemukset ja yhteiset juuret ovat luoneet merkityksiä nykypäivän elämälle ja toiminnalle. Yhteisesti jaetulla historialla on silmiinpistävä merkitys.

Projektien aikana olen ja en ole ollut tutkittavien yhteisöiden jäsen. Henkilöt ja heidän elämänsä, yhteisöt ja niiden menneisyys on tullut tutuksi. Olen jakanut henkilöiden ilot ja surut, yhteisöiden kriisipaikat sekä menestyksen huiput. Tunnen tarinan, mutten ole osa sitä. Se ei johdu siitä, etteikö minua olisi hyväksytty yhteisöiden jäseneksi – historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi sanan varinaisessa mielessä.

Katson ikkunasta ohikäveleviä ihmisiä. Olen varma, että tutkimieni yhteisöiden sekä väitöskirjassa tutkimieni henkilöiden historialla on merkitystä ohikulkijoiden elämäänsä –  he ovat syöneet leipää, asuneet talossa, kiertäneet karusellissa, eläneet suomalaisessa yhteiskunnassa. Näistä kirjoittaessani olen koettanut tavoittaa kanssaihmiset, kuvata jaettuja kokemuksia ja kertoa niiden merkityksestä, näyttää yhteiset juuremme, sanoa, että menneisyys tiivistyy meissä ja koska historia on jaettu, olemme yhtä.

Ohikulkijat taittavat matkaansa, eivät tunnu kuulevan. Ikkuna on välissä. En tiedä huudanko tarpeeksi kovaa. Jos he kuulevatkin, mutta eivät löydä itseään kuvaamastani menneisyydestä, eivät löydä merkityksiä, joita sanon jaetuksi. Yhteisö, jonka jäsen koen olevani, on ja ei ole olemassa. Niin tai näin, historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi – sanan varsinaisessa mielessä.