Olen saanut juuri valmiiksi yhden kolmesta sivuprojektista,
joita olen päässyt työstämään väitöstutkimukseni aikana. Perinteisen historian
mielessä projekteja voi kutsua yrityshistorioiksi tai historiikeiksi. Minulle
ne ovat yhteisöhistorioita. Väitöskirjan työstämiselle projektit ovat olleet
tervetullutta vastapainoa – jo oman mielenterveyden kannalta on piristävää
päästä tekemisiin elävien ihmisten ja heidän menneisyytensä kanssa.
Väitöskirjani tutkimuskohteet kun ovat olleet maan multaa yli 400 vuotta.
Kuolleiden kanssa keskustelu käy toisinaan yksipuoliseksi.
Henkilökohtaisesti yksi hätkähdyttävimmistä piirteistä
projekteissa on ollut se, että yhteisöt ja niiden jäsenet on tullut oikeasti
tutuksi. Haastatteluiden ja asiakirjojen myötä olen oppinut tuntemaan ihmiset
ja heidän historiansa siinä määrin, että olen melkein mennyt tervehtimään
henkilöä, jonka olen oppinut tuntemaan lähteistä, mutta jota en ole koskaan
aiemmin tavannut. Ristiriita on ilmeinen -
voiko ihmisen oppia tuntemaan, jollei ole häntä koskaan tavannut?
Elävien ihmisten ja yhteisöiden kanssa työskentely on ollut
siitä palkitsevaa, että tutkiessaan heidän menneisyyttä, näkee työn
vaikuttavuuden lähes saman tien. Yhteisön menneisyydessä jakamat kokemukset ja yhteiset
juuret ovat luoneet merkityksiä nykypäivän elämälle ja toiminnalle. Yhteisesti
jaetulla historialla on silmiinpistävä merkitys.
Projektien aikana olen ja en ole ollut tutkittavien
yhteisöiden jäsen. Henkilöt ja heidän elämänsä, yhteisöt ja niiden menneisyys
on tullut tutuksi. Olen jakanut henkilöiden ilot ja surut, yhteisöiden
kriisipaikat sekä menestyksen huiput. Tunnen tarinan, mutten ole osa sitä. Se
ei johdu siitä, etteikö minua olisi hyväksytty yhteisöiden jäseneksi –
historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi sanan varinaisessa
mielessä.
Katson ikkunasta ohikäveleviä ihmisiä. Olen varma, että
tutkimieni yhteisöiden sekä väitöskirjassa tutkimieni henkilöiden historialla
on merkitystä ohikulkijoiden elämäänsä – he ovat syöneet leipää, asuneet talossa,
kiertäneet karusellissa, eläneet suomalaisessa yhteiskunnassa. Näistä
kirjoittaessani olen koettanut tavoittaa kanssaihmiset, kuvata jaettuja
kokemuksia ja kertoa niiden merkityksestä, näyttää yhteiset juuremme, sanoa,
että menneisyys tiivistyy meissä ja koska historia on jaettu, olemme yhtä.
Ohikulkijat taittavat matkaansa, eivät tunnu kuulevan.
Ikkuna on välissä. En tiedä huudanko tarpeeksi kovaa. Jos he kuulevatkin, mutta
eivät löydä itseään kuvaamastani menneisyydestä, eivät löydä merkityksiä, joita
sanon jaetuksi. Yhteisö, jonka jäsen koen olevani, on ja ei ole olemassa. Niin
tai näin, historioitsijana olen tuomittu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi – sanan
varsinaisessa mielessä.
