Blofeldin kolmas tuleminen

Perjantaina 30.10 Suomen ensi-iltaan tullut SPECTRE jatkaa James Bondin tarinan päivittämistä nykyaikaan. Casino Royalessa ja Quantum of Solacessa synnytettiin uusi Bond. Skyfallissa aloitettiin matka Bondin henkilökohtaiseen menneisyyteen ja mieleen samalla kun agentin ympärille kasattiin salaisen palvelun ”lähitiimi” eli M, Q ja Moneypenny. Neljännessä Daniel Craigin Bondissa näyttämölle saapuu Bondin arkkivihollinen - Ernst Stavro Blofeld.

Lurjuksien lurjus

Ian Fleming loi kolmessa kirjassaan (Pallosalama, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa ja Elät vain kahdesti) kuvan täysin paatuneesta, häikäilemättömästä ja vallanhimoisesta konnasta, joka pyrkii tavoitteeseensa keinoja kaihtamatta. Tämän ruumiillistuma on SPECTRE, Blofeldtin johtama rikollisjärjestö, joka on eräänlainen rikollisten verkosto, mutta samanaikaisesti tiukasti Blofeldin alaisuudessa toimiva järjestö, jonka perusvastustajat ovat Englannin salainen tiedustelupalvelu ja CIA – etenkin silloin vanhaan aikaan.

Vuonna 1961 ilmestyneessä Pallosalamassa Ian Fleming esittelee kirjan viidennessä luvussa kansainvälisen rikollisuus- ja terroristijärjestön S.P.E.C.T.R.E. ja sen suvereenin johtajan. Ernst Stavro Blofeld syntyi 28.5.1908 Puolan Gdyniassa kansainväliseen perheeseen: äiti oli kreikkalainen, isä puolalainen. Kotikasvatusta ja koulukasvatusta täydensivät valtio-opin ja kansantalouden opinnot Varsovan yliopistossa, jonka jälkeen opinnot jatkuivat vielä konerakennuksen ja radiotekniikan osalta Varsovan teknillisessä instituutissa.

Samana vuonna kun Hitler astui valtaan Saksassa vuonna 1933, Blofeld meni töihin Puolan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttoriin. Blofeld ymmärsi pian, millainen arvo konttorin läpi kulkevissa kaapeli- ja lennätinsanomissa oli. Poliittisen ilmaston kiristyessä tiedoista tuli arvokkaita – vihollisille. Niillä hän tienasi alkuomaisuutensa myymällä tietoja niin Saksaan, Ruotsiin kuin Yhdysvaltoihin, kunnes hän epäili olevan aika lopettaa ja siirtyi Puolasta Euroopan kautta Turkkiin, jossa hän seurasi sodan kulkua ja valitsi puolensa sen mukaan, kuka oli voitolla.

Nuorta Blofeldia Fleming kuvaa salskeaksi ja lihaksikkaaksi, olihan hän nuorena harrastanut painonnostoa. Pitkä, charmantti ja karismaattinen Blofeld oli vuosien saatossa kuitenkin lihonut yli satakiloiseksi ja isomahaiseksi, lihaksiltaan veltostuneeksi keski-ikäseksi mieheksi.

The Special Executive for Counterintelligence, Terrorism, Revenge and Exortion eli Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikosjärjestö S.P.E.C.T.R.E. oli Blofeldin luoma imperiumi, joka oli muodostettu tuottamaan voittoa ja jolle Blofeld antoi koko elämänsä.  

Taistelu maailman herruudesta saa kuitenkin yllättävän käänteen kirjassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, kun Blofeld kostaa Bondille surmaamalla tämän vastavihityn puolison Tracyn. Bondille ei jää muita vaihtoehtoja kuin lähteä henkilökohtaiselle kostoretkelle kirjassa Elät vain kahdesti. Se johtaa Blofeldin kuolemaan.

”Bond polvistui kädet kouristuksenomaisesti Blofeldin kurkkua kuristaen. Hän ei nähnyt mitään, eikä kuullut mitään hirvittävässä verenhimonsa puuskassa”

Blofeldin tarina on Flemingin tutkielma pahuuden kehittymisestä ihmisessä. Älykkään, mutta moraalittoman ihmisen kohtalo on hulluus ja mielipuolisuus, yhtä lailla kuin toisella puolella olevan agentin James Bondin. Blofeldissa tuo pahuus näkyi myös hänen fyysisen olemuksen muuttumisessa salskeasta nuorukaisesta lihavaksi ja irvokkaasti hymyileväksi moraalittomattomaksi mielipuoleksi.

Käsi joka silitti kissaa

Fleming loi Blofeldille kirjoissaan menneisyyden, jonka mädännäisyys ja häikäilemättömyys eivät jää lukijalle missään vaiheessa epäselväksi. Blofeldtilla ei ole omatuntoa, eikä moraalia. Tämä inhimillinen pahuus ei elokuvassa kokonaan katoa, mutta pikemminkin Blofeldista ja hänen järjestöstään tulee poliittinen toimija elokuvissa Elät vain kahdesti, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa ja Timantit ovat ikuisia.

On mielenkiintoista, kuinka paljon hänen hahmonsa muuttui kirjoista elokuviin. Blofeld esiintyy Flemingin Bond-sarjan jälkipään kirjoissa, jotka kirjoitettiin vuosina 1961-64. Siirtymä elokuviin oli vain muutama vuosi, mutta pahuuden ilmentymän sijaan hänestä tuli kylmän sodan osapuolten välissä keikaroiva riidankylväjä, joka pyrki maksimaalisen voitontavoittelun lisäksi saamaan aikaan maailmojen sodan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille.

Ajan henki muuttui 1960-luvulla. Kun vuosikymmenen alkupuoli oli vielä kiinni sodan jälkeisessä maailmassa, vuosikymmenen loppu ennakoi uutta aikaa, jonka yhtenä piirteenä Neuvostoliitto ja Yhdysvallan kilpailivat avaruuden valloittamisesta. Oli luonnollista kytkeä Blofeldin ja Bondin kamppailu kilpajuoksuun avaruuden valloittamisesta ja irtaantua näin Flemingin kirjoista kohti elokuvien itsellisempää elämää, jossa suhde kirjoihin muotoutui hyvinkin löyhäksi. Elokuvissa Blofeldille luotiin myös symboli – sylissä oleva valkoinen kissa.

Viimeisen kerran Blofeld esiintyy Erittäin salaisen prologissa, jossa Bond saa viimein kostettua  vaimonsa surman ja Blofeldin pois elävien kirjoista.

Pahuuden paluu

Daniel Craigin elokuvat ovat raottaneet ovia henkilökohtaiseen James Bondiin, hänen menneisyyteensä ja ihmisyyteensä. Nuo raotukset ovat saaneet kuitenkin enemmän aikaan kysymyksiä ja uteliaisuutta. Aikamme hengen mukaista on kysyä – kuka James Bond on ihmisenä ja tämän tutkimiseen sopii vihollinen, jolla on henkilökohtainen suhde Bondiin - tämän kärsimysten käsikirjoittaja.

Blofeldt on aikansa kuva, mutta kolmannella tulemisellaan häneen piirtyy jotain kerroksellista, jopa ikuista. Viitteet kahteen ensimmäiseen Blofeldtiin ovat ehdottomia, mutta kun länsimaiset tarinat Kainista ja Abelista alkaen vyöryvät erilaisina kuvallisina ja sanallisina tuokiollisina viitteinä eteemme, elokuva muuttuu kulttuurimatkaksi erilaisiin historiallisiin kerrostumiin. Silti, vaikka kulttuurihistoriallinen analyysi on hauskaa ja myös tärkeää, sen ylitse kulkee kiinnostuminen ja uteliaisuus tarinoihin. Tarina on aina historiallinen, joskus myös ikuinen.

Historiantutkijat, valta ja vastuu

Viime aikoina historian tutkijat ovat esittäneet vaateen, että poliittisten päättäjien olisi kuunneltava enemmän ammattihistorioitsijoita. Teema nousi esiin esimerkiksi Historian tutkimuksen päivillä Joensuussa 22.–24.10.2015 professori Maria Lähteenmäen esityksessä. Myöhemmin Lähteenmäki blogasi esityksensä pohjalta muun muassa näin: ”Se rooli, mikä historian asiantuntijoilla on ollut antiikista lähtien aina 1990-2000-luvun murtumaan saakka, on ollut opastajan, ajan asiantuntijan,yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojanja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan rooli.” 

Samaan aikaan toisaalla…

Helsingin kirjamessuilla järjestettiin paneelikeskustelu, missä puitiin ”Suomen karmivaa historiaa”. Keskustelussa oli mukana Suomen tämän hetken medianäkyvyydellä mitattuna tärkein, ja siksi myös kenties vaikutusvaltaisin historioitsija Teemu Keskisarja. Uuden Suomen mukaan hän esitti keskustelussa väitteen: ”400 000 asukkaan Suomesta myösvietiin jopa 30 000 naista ja lasta myytäväksi. Kyse oli aivan suoraan orjuudesta, Keskisarja toteaa ja väittää, että väkilukuun suhteutettuna Suomi kärsi orjuudesta pahimpina vuosina enemmän kuin yksikään Afrikan maa.” 

Vaatimus historian suuremmasta merkityksestä on sinänsä validi − historialla soisi olevan suurempi merkitys yhteiskunnassa ja miksei poliittisessa päätöksenteossakin. Kuitenkin jokin vaatimuksen ja historioitsijoiden tekemien väitteiden, mistä Keskisarjan ulostulo toimikoon esimerkkinä, välillä hiertää. Tarkastellaanpa lisää Keskisarjan hiljattain julkitulleita esiintymisiä, jospa niiden avulla kaiherrus olisi muutettavissa käsitettävään muotoon.

Teemu Keskisarja oli erityisen paljon esillä eri medioissa uuden kirjansa julkistamisen tiimoilta syyskuun puolenvälin tienoilla. Muun muassa YLE nosti pääuutislähetykseen Keskisarjan uuden tutkimuksen, missä käsitellään Suomen viimeistä teloitettua siviiliä − huikea suoritus historiantutkijalta ja ehdoton paikka vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon. Jutussa Keskisarja muun muassa pohtii kuolemanrangaistusta ja toteaa: ”[…] Se (kuolemanrangaistus) on mun mielestä semmonen moraalinen joko-tai -kysymys, josta voi erittäin perustellusti olla kumpaa tahansa mieltä. Et nykyisinhän kuolemanrangaistuksista muistetaan jotkut yhdysvaltain sähkötuolit ja väärät tuomiot, tai Kiinan stadioneiden niskalaukaukset tai jotkut isisksen kurkunleikkaajamuslimit. Mut ei suomessa tollasta ollut. Suomessa kuolemanrangaistus toimi monta sataa vuotta aika hyvin. […]” (En löytänyt uutislähetystä enää Internetistä, mutta haastattelu, jonka pohjalta uutinen oli tehty on katseltavissa täältä. Lainattu osio, tai ainakin sen loppu, oli myös itse uutisissa). 

Seuraavana päivänä (17.9.2015) Keskisarja paistatteli Helsingin sanomien sivuilla kirves kädessään. Jutun aiheena oli jälleen uusi teos kirvesmurhaaja Toivo Koljosesta. Jutun ohessa on osio nimeltä Kolme nopeaa, missä tutkija esittää ajatuksiaan suomalaisista. Kolmantena nopeana Keskisarja lohkaisee: ”Mikään muu kansa ei ole vainonnut homoja yhtä vähän kuin suomalaiset”.  

Kaiherrus alkaa hahmottua: Suuri ongelma on nähdäkseni se, että minä en ymmärrä mitä Keskisarja haluaa esittämillään väitteillä sanoa. Saattaa hyvinkin olla niin, että Suomesta vietiin orjaksi ihmisiä Venäjälle 1700-luvun alkuvuosikymmeninä suhteessa enemmän kuin Afrikan maista aiemmin tai myöhemmin. Niin ikään saattaa olla niin, että kuolemanrangaistus toimi Suomessa tai homoja on vainottu meillä vähemmän kuin muualla, mutta mitä sitten? Asioiden suhteuttaminen historiassa on tärkeä taito, mutta mitä ihmettä me teemme kyseisenlaisilla suhteutuksilla?

Itse viestin ymmärtämättömyyteen liittyy myös väitteistä seuraavat johtopäätökset, mihin tutkija ei ota mitään kantaa. Keskisarjan väitteiden pohjalta voidaan esimerkiksi esittää, että Afrikan orjuus ei ollut suuri asia, tai kuolemanrangaistus voitaisiin ottaa käyttöön Suomessa, koska se toimi hyvin. Myöskään homoseksuaalien nykyinen epätasa-arvoinen kohtelu Suomessa ei ole väärin, sillä monissa muissa maissa homoja on kohdeltu tai kohdellaan vielä huonommin. En malta olla kysymättä: Nämäkö ovat neuvot, mitä tutkija haluaa menneisyyden perusteella poliittisille päättäjille antaa? Haluammeko tosiaan, että tämänkaltaiset viestit kuullaan ja niistä otetaan onkeen? Toki yhtäältä ymmärrän, että Keskisarja tuskin kannattaa kaikkia mahdollisia johtopäätöksiä, mitä väitteiden pohjalta voidaan tehdä. Toisaalta olen sitä mieltä, että tutkija ei voi olla vastuussa kaikista johtopäätöksistä, mitä tutkimusten pohjalta voidaan esittää. Kuitenkin varsinkin kun Keskisarja ei tee selkoa siitä, mitä hän väitteillään haluaa sanoa, on äärimmäisten johtopäätösten tekeminen helppoa. Tai oikeastaan kääntäen, on vaikea nähdä mitä muuta tutkija haluaa väitteellään ”kuolemanrangaistus toimi Suomessa hyvin” sanoa, kuin kannattavansa kuolemanrangaistuksen palauttamista. 

Vaikka esimerkit ovat vain yhdeltä tutkijalta, Keskisarja ei suinkaan ole väitteidensä kanssa yksin. Monet tutkijat esittävät, että näin asiat olivat menneessä ja jättävät niistä vedettävien johtopäätösten tai implikaatioiden tekemisen muille; toisin sanoen eivät kerro, mitä väitteillään tarkoittavat. Näin ollen, vaikka yhdyn siihen, että historialla tulisi olla suurempi merkitys yhteiskunnassa, en voi varauksetta syyttää pelkästään poliittisia päättäjiä: vika ei ole yksin kuulijassa, jos viesti on epäselvä. 

Historian pedagoginen teemanumero HAikiin

"Historian opetus murroksessa" -otsikon alla tullaan julkaisemaan historian pedagoginen teemanumero Historiallisessa Aikakauskirjassa eli HAikissa.
Kyseessä on sikäli merkittävä tapaus, että Historiallisessa Aikakauskirjassa on tähän asti ollut varsin vähän historian oppimista, opetusta, ja historiallista ajattelua käsitteleviä tutkimuksia. Kyseessä on samalla ensimmäinen pedagoginen teemanumero HAikin historiassa.
-   -   -   -   -   -
-   -   -   -   -   -


Kirjoittajakutsu on seuraavanlainen:


Historian opetus ja oppiminen (historian pedagogiikka) ovat nousevia tutkimusaloja Suomessa. Viimeisten vuosien aikana alalta on ilmestynyt useita väitöskirjoja ja erillistutkimuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää kiinnostusta historiallisen ajattelun taitoja kohtaan.


Useissa tutkimuksissa on varsin kriittinen asenne nykyistä historian opetusta kohtaan, ei ainoastaan suhteessa peruskouluun tai lukioon, vaan myös yliopistoon. Historian opetukseen onkin kohdistettu runsaasti muutospaineita sekä oppiaineen sisä-, että ulkopuolelta. Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmat uudistuvat vuonna 2016 ja ylioppilastutkinto sähköistyy. Suomi myös kansainvälistyy ja yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi. Heijastuvatko nämä asiat käsityksiimme historiasta ja siitä, kuinka historiaa opitaan ja opetetaan? Muuttuuko historianopetus ja sen tavoitteet yhteiskunnan mukana? Mikä on historianopetuksen merkitys nyky-Suomessa?


Teemanumeron artikkeleiksi haetaan kirjoituksia, joissa pureudutaan historian opetuksen ja oppimisen tematiikkaan. Lähetä abstrakti (max. 1 sivu) Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeron toimittajille Simo Mikkoselle (simo.mikkonen@jyu.fi), Matti Rautiaiselle (matti.a.rautiainen@jyu.fi) ja Anna Veijolalle (anna.veijola@jyu.fi) 30.11.2015 mennessä.


Abstraktien pohjalta nimetään kirjoittajat ja heiltä kutsutaan varsinaiset artikkelit. Valinnoista ilmoitetaan 15.12.2015 mennessä. Valmiit artikkelit (max. 40 000 merkkiä välilyönteineen ja viitteineen) tulee lähettää teemanumeron toimittajille 15.3.2016 mennessä, minkä jälkeen ne lähetetään vertaisarvioitaviksi. Teemanumero ilmestyy syksyllä 2016.