Päivi Anttikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.10.2015 siitä, kuinka koulujen medialukutaidon opettamista tulisi päivittää. Jo nyt medialukutaitoa ja lähdekritiikkiä opiskellaan esimerkiksi niin äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin kuin kuvaamataidonkin tunneilla. Lisäksi syksyllä 2016 käyttöönotettavissa opetussuunnitelmissa korostuvat muun muassa historian tekstitaitojen merkitys. Näillä tekstitaidoilla tarkoitetaan taitoa lukea ja analysoida lähteitä sekä tehdä päteviä tulkintoja niiden tarkoituksesta ja merkityksestä. Tästä medialukutaidon nykytilasta osuvasti Anttikoskelle huomauttikin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2015 Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Jukka Rantala.
Anttikoski nosti kuitenkin esiin myös toisen,
itseäni enemmän hätkähdyttäneen, ajatuksen. Hän kirjoitti, kuinka: ”Pitäisi
oppia tunnistamaan, mikä on totta ja mikä propagandaa” asettaen totuuden ja
propagandan toisilleen vastakkaisiksi ilmiöiksi. Tämä ei varmasti ollut Anttikosken
tarkoitus, mutta tällä tavoin hän myöntyi sellaiselle medialukutaidolle, jossa
on hyväksyttävää leimata tietyt asiat tai näkökulmat totuudeksi ja tästä
poikkeavat propagandaksi. Jos totuus ja propaganda asetetaan tällä tavoin vastakkaisiksi
ilmiöiksi, on vaarana ajattelun kapeutuminen ja muuttuminen mustavalkoiseksi.
Ajatus absoluuttisesta totuudesta on erityisen haastava,
jos käsissämme on yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan liittyviä teemoja.
Medialukutaidon opettaminen ei nähdäkseni voi tähdätä siihen että kyetään
tunnistamaan totuuksia. Sen sijaan voidaan antaa välineitä siihen, miten pystyä
erottamaan erilaisista teksteistä informaation kirjoittajan omat mielipiteet ja
arvioimaan sitä, mitkä seikat kenties vaikuttavat siihen, miksi tekstin
tuottaja on tekstinsä tuottanut tietystä näkökulmasta käsin. Medialukutaito voi
toimia myös välineenä sille, että ymmärrämme tiedon olevan tietoa aina
suhteessa niihin lähteisiin, joiden pohjalta se on tuotettu.
Historian opetuksen yhtenä tavoitteena on kriittinen
ajattelu, jota voidaan kehittää erilaisia lähteitä lukemalla. Tällöin keskeistä
on erottaa tosiasiat mielipiteistä sekä oppia työskentelemään erilaisten,
keskenään ristiriitaistenkin lähteiden kanssa. Ristiriita eri lähteiden välillä
ei johdu siitä, että yksi on oikeassa ja toinen väärässä tai että yksi esittää totuuden
ja toinen propagandaa. Ristiriita osoittaa sen, että eri mielipiteiden kertojat
edustavat eri katsantokantoja. (Ks. Rantala & Ahonen 2015, 93–94.)
Lähdekriittisyys on erinomaisen tärkeä asia.
Yhdysvaltalainen historian tekstitaitojen uranuurtaja Sam Wineburg yhdessä
Stanfordin yliopiston tutkijan Abby Reisman (2015) kanssa toteaa
tutkimuksessaan että eri mediaa laajasti käyttävien nuorten medialukutaidon
ongelmakohtana on se, että he keskittyvät lukemaan kuvia, kuvatekstejä ja kirjoitettuja
tekstejä informaation tarjoajina. Nuoret eivät tarkasta lainkaan, kuka näiden
tekstien kirjoittaja on ja mikä on kirjoittajan taustaorganisaatio. Myös
lähteiden riittämätön kontekstualisointi, eli sen pohtiminen, miksi teksti on
tuotettu juuri tietyssä tilanteessa ja mihin laajempaan yhteyteen se liittyy,
uupui nuorten tekstitaidoista. Wineburg ja Reisman näkevät, että ainoana
keinona kasvattaa medialukutaitoisempaa lukijakuntaa on, että oppilaille
tarjotaan välineitä siihen, että he itse kykenesivät tarkastelemaan eri
lähteitä ja sitä, millä tavoin niissä pyritään vaikuttamaan lukijaan. Välineinä
tähän he tarjoavat lähdekritiikkiä, kuin myös lähteiden kontekstualisointia
niiden syntytilanteeseen sekä siihen keskusteluun, johon ne ottavat osaa.
Yhteiskunnassamme on liikkeellä vahvoja
ryhmäkohtaisia kertomuksia, jotka perustuvat eri osapuolten leimaamiseen.
Tarjotessaan usein yksiselitteisiä kertomuksia nämä myös vetoavat ihmisiin.
Tyypillistä näille kertomuksille on se, että niissä luodaan vahvoja
kahtia-asetteluja meidän ja muiden sekä oikean tiedon ja propagandan välille.
Tyypillistä on myös se, että tiettyyn ”totuuteen” samaistuva henkilö etsii tätä
hyväksymäänsä tarinaa tai ideologiaa tukevaa tietoa ja jättää huomiotta – tai leimaa
propagandaksi – sellaisen tiedon, joka ei sitä tue. Sirkka Ahonen (2014) on
todennut, kuinka myyttien ylläpitäminen on tehokas tapa ylläpitää konflikteja.
Vain asettamalla tällaiset ryhmäkohtaiset kertomukset, myytit, dialogin
kohteeksi voidaan niitä tarkastella analyyttisesti ja kenties purkaa niitä.
Myyttien purkaminen ei kuitenkaan tapahdu
leimaamalla vastakkaista kertomusta propagandaksi ja omaa totuudeksi. Myyttien
purkaminen tapahtuu vain hyväksymällä toisen kertomuksen olemassa olo ja se,
että nämä kertomukset suhteutuvat tietyllä tapaa toisiinsa ollen osa samaa
ilmiötä. Medialukutaitoa totta tosiaan tarvitaan. Sitä ei tarvita siksi, että
erottaisimme propagandan ja toden toisistaan. Sitä tarvitaan, jotta ymmärtäisimme,
kuinka toden vastakohta ei ole propaganda vaan epätosi, eikä propaganda
vastakohta ole tosi, vaan (vasta)propaganda.
Lähteet:
Ahonen, Sirkka (2014). Historia – konfliktin tekijä vai sovittaja? Kosmopolis 44 (1). http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/44/1/historia.pdf
Anttikoski, Päivi: Uusia oppiaineita kouluun:
propaganda ja sananvapaus. Helsingin
Sanomat 25.10.2015, A5.
Rantala, J. & Ahonen, S. (2015).
Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.
Wineburg, S. & Reisman, A. (2015). Disciplinary literacy in history. A toolkit for digital citizenship. Journal of Adolescent & Adult Literacy 58 (8).
