Berkeley toki paikkana oli Vietnamin sodan vastaisten liikehdintöjen
keskus ja sotaa vastustaneet väkijoukot marssivatkin kaduilla huutaen "Ho
Ho Ho Chi Minh". Mielenkiintoista on, miten joistain historian henkilöistä
tehdään hyviksiä ja toisista pahiksia. Myös Irakin sotaa vastustettiin
Berkeleyssä. Kaduilla marssineet henkilöt eivät kuitenkaan innolla huutaneet
Saddam Husseinia.
Ho Chi Minhin hahmo nousi esiin istuessani lauantainpäivää Berkeleyn
yliopiston historian laitoksella viidentoista historianopettajan kanssa. Alun
professoriluento johdatteli meidät Vietnamiin ja kommunismin nousuun siellä,
loppupäivän vietimme tarkastelemalla kommunismin leviämistä Itä-Euroopassa
toisen maailmansodan jälkeen malliopetuskokonaisuuden avulla.
Siinä missä alun luennolla jäin pohtimaan Ho Chi Minhiä ja
hänen henkilökuvansa eroja, täräyttivät kolme seuraavaa tuntia silmilleni sen,
miten eri tavoin yhdysvaltalainen ja suomalainen jäsentävät kommunismia ja
Neuvostoliiton toimintaa toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisen historianopetuksen
narratiivin mukaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto otti satelliiteikseen
itäisen Keski-Euroopan maat ja näissä maissa kommunismi otettiin vastaan
pitkälti siksi, että se koettiin pienemmäksi pahaksi kuin natsi-Saksa. Vaikka
maista löytyi toki innokkaita kommunistejakin, oli kyse myös siitä, ettei Itä-Euroopan
mailla todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Amerikkalaisen historianopetuksen
narratiivin mukaan Neuvostoliitto pakotti nämä maat alaisekseen lupaamalla ja
uhkaamalla, mutta ihmiset myös luottivat ja uskoivat kommunismiin ja sen
lupauksiin. Näiden narratiivien välinen ero ei vielä itseäni ihmetyttänyt. Kun
puhe kääntyi siihen, mitä kommunismi oli, tajusin, miten eri tavoin asiaa
jäsensimme.
Amerikkalaisille opettajille kommunismi oli pelottava sana.
Kommunismi oli jotain, jota Karl Marx oli manifestissaan julistanut, muta joka
ei sellaisenaan ollut toteutunut. Opettajat kokivatkin hyvin ongelmalliseksi
sen, että kommunismi oli yhtäältä teoriaa, toisaalta hyvin kaukana siitä olevaa
käytäntöä. Käsitettä pyrittiin selvittämään meille leikin avulla. Pelasimme
karkkipanoksin kivi-paperi-sakset -peliä kapitalismin sääntöjen mukaan (lopputuloksena rikkaat rikastuivat ja ottivat
enemmän riskejä, köyhät säilyivät köyhinä), tämän jälkeen pelin sääntöjä
muutettiin siten, että kuvioon astui hallinto, joka verotti rikkailta liiat
pois ja jakoi köyhille karkkeja (tämän mallin oli tarkoitus esittää
pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia) ja lopuksi peliä ei tarvinnut pelata
lainkaan, koska valtio jakoi jokaiselle heidän tarpeittensa mukaisesti yhden
karkin kullekin.
Itse pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina koin
tasa-arvoisena tilanteen, jossa jokainen sai suunnilleen yhtä paljon karkkeja
huolimatta siitä, mikä lähtötilanne oli. Totesin, että tilanne johti siihen,
etä ihmiset käyttäytyivät melko rauhallisesti. Kukaan ei yrittänyt varastaa tai
huijata toisilta karkkeja, eikä kukaan lähtenyt rehvastelemaan toisille omalla
suuremmalla karkkimäärällään. Amerikkalaiset opettajat puolestaan kokivat
tällaisen verotukseen ja sosiaalietujen jakamiseen perustuvan mallin tylsäksi
ja kilpailua estäväksi. He kokivat sen
johtavan siihen, ettei kukaan enää halua pelata, koska kukaa ei pysty hankkia
itselleen todella paljon pääomaa (karkkia).
Mutta miksi sitten Itä-Euroopan maat kääntyivät
kommunistisiksi? Itse lähdin etsimään syitä tähän toisen maailmansodan
jälkeisestä tilanteesta, jossa kaupungit olivat täysin hajalla, ihmisiä
menehtynyt miljoonittain, infrastruktuuri oli tuhoutunut ja puutetta oli
käytännössä katsoen kaikesta. Tässä tilanteessa ihmiset olivat valmiita
tarttumaan mihin tahansa saadakseen itselleen mahdollisuuden paremmasta
elämästä. Amerikkalaiset opettajat lähtivät etsimään syitä kommunismin ideologiasta.
Heille se, että Neuvostoliiton tuella Itä-Euroopan maat kääntyivät
kommunistiseksi tarkoitti sitä, että ihmiset uskoivat kommunismin teorioihin ja
halusivat "kääntyä" kommunisteiksi. Loppujen lopuksi vietimme kolmisen tuntia muutaman alkuperäislähteen (mm. Marxin kommunistisen puolueen manifesti ja Hrustsovin "salainen puhe") kanssa pyrkien ymmärtämään kommunismia ja syitä sille, miksi ja miten se toteutui Itä-Euroopassa. Loppupuheenvuorot olivat paljon kertovia: "Miten ne saattoivat uskoa kommunismiin, kun puolalainen vessapaperikin oli niin kamalaa" sekä "Eihän Neuvostoliitossa ollut edes kertakäyttövaippoja vauvoille". Kamalaahan se oli ja toki kertakäyttövaipat olisivat olleet käteviä, mutta tuskinpa nämä olivat 1940-luvun lopun itäeurooppalaisilla mielessä. Presentismiin on hyvin helppo sortua.