maanantai 23. maaliskuuta 2015

Lisää hyviksiä ja pahiksia, eli historia ja kulttuuriset tulkinnat

Berkeleyssä on Ho Chi Minhin kunniaksi nimetty puisto, tai jos totta puhutaan, puisto nimettiin vuonna 1982 uusiksi ja kantaa nyt Frances Willardin nimeä. Monet kuitenkin tuntevat puiston edelleen Ho Chi Minh puistona. Ihmettelin asiaa ja kuulin paikallisilta historianopettajilta, että Ho Chi Minh koetaan täällä "hyviksenä" ja näin hänet esitetään myös oppikirjoissa. Muistelipa yksi opettaja, miten hänen itsensä ollessa opiskelijana 1970-luvulla high schoolin historian luokan seinällä oli Ho Chi Minhin potretti. Nopea vilkaisu Wikipedia teksteihin osoitti, että siinä missä suomenkielinen Wikipedia toteaa heti toisessa lauseessa, kuinka "Sadat tuhannet ihmiset saivat surmansa Hon harjoittaman vainon seurauksena" toteaa englanninkielinen Wikipedia Ho Chi Minhin henkilökultin ja sen seuraukset esiin vasta aivan artikkelin lopussa.

Berkeley toki paikkana oli Vietnamin sodan vastaisten liikehdintöjen keskus ja sotaa vastustaneet väkijoukot marssivatkin kaduilla huutaen "Ho Ho Ho Chi Minh". Mielenkiintoista on, miten joistain historian henkilöistä tehdään hyviksiä ja toisista pahiksia. Myös Irakin sotaa vastustettiin Berkeleyssä. Kaduilla marssineet henkilöt eivät kuitenkaan innolla huutaneet Saddam Husseinia.
Ho Chi Minhin hahmo nousi esiin istuessani lauantainpäivää Berkeleyn yliopiston historian laitoksella viidentoista historianopettajan kanssa. Alun professoriluento johdatteli meidät Vietnamiin ja kommunismin nousuun siellä, loppupäivän vietimme tarkastelemalla kommunismin leviämistä Itä-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen malliopetuskokonaisuuden avulla.

Siinä missä alun luennolla jäin pohtimaan Ho Chi Minhiä ja hänen henkilökuvansa eroja, täräyttivät kolme seuraavaa tuntia silmilleni sen, miten eri tavoin yhdysvaltalainen ja suomalainen jäsentävät kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto otti satelliiteikseen itäisen Keski-Euroopan maat ja näissä maissa kommunismi otettiin vastaan pitkälti siksi, että se koettiin pienemmäksi pahaksi kuin natsi-Saksa. Vaikka maista löytyi toki innokkaita kommunistejakin, oli kyse myös siitä, ettei Itä-Euroopan mailla todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Amerikkalaisen historianopetuksen narratiivin mukaan Neuvostoliitto pakotti nämä maat alaisekseen lupaamalla ja uhkaamalla, mutta ihmiset myös luottivat ja uskoivat kommunismiin ja sen lupauksiin. Näiden narratiivien välinen ero ei vielä itseäni ihmetyttänyt. Kun puhe kääntyi siihen, mitä kommunismi oli, tajusin, miten eri tavoin asiaa jäsensimme.
Amerikkalaisille opettajille kommunismi oli pelottava sana. Kommunismi oli jotain, jota Karl Marx oli manifestissaan julistanut, muta joka ei sellaisenaan ollut toteutunut. Opettajat kokivatkin hyvin ongelmalliseksi sen, että kommunismi oli yhtäältä teoriaa, toisaalta hyvin kaukana siitä olevaa käytäntöä. Käsitettä pyrittiin selvittämään meille leikin avulla. Pelasimme karkkipanoksin kivi-paperi-sakset -peliä kapitalismin sääntöjen mukaan (lopputuloksena rikkaat rikastuivat ja ottivat enemmän riskejä, köyhät säilyivät köyhinä), tämän jälkeen pelin sääntöjä muutettiin siten, että kuvioon astui hallinto, joka verotti rikkailta liiat pois ja jakoi köyhille karkkeja (tämän mallin oli tarkoitus esittää pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia) ja lopuksi peliä ei tarvinnut pelata lainkaan, koska valtio jakoi jokaiselle heidän tarpeittensa mukaisesti yhden karkin kullekin.

Itse pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina koin tasa-arvoisena tilanteen, jossa jokainen sai suunnilleen yhtä paljon karkkeja huolimatta siitä, mikä lähtötilanne oli. Totesin, että tilanne johti siihen, etä ihmiset käyttäytyivät melko rauhallisesti. Kukaan ei yrittänyt varastaa tai huijata toisilta karkkeja, eikä kukaan lähtenyt rehvastelemaan toisille omalla suuremmalla karkkimäärällään. Amerikkalaiset opettajat puolestaan kokivat tällaisen verotukseen ja sosiaalietujen jakamiseen perustuvan mallin tylsäksi ja kilpailua estäväksi. He  kokivat sen johtavan siihen, ettei kukaan enää halua pelata, koska kukaa ei pysty hankkia itselleen todella paljon pääomaa (karkkia).
Mutta miksi sitten Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistisiksi? Itse lähdin etsimään syitä tähän toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta, jossa kaupungit olivat täysin hajalla, ihmisiä menehtynyt miljoonittain, infrastruktuuri oli tuhoutunut ja puutetta oli käytännössä katsoen kaikesta. Tässä tilanteessa ihmiset olivat valmiita tarttumaan mihin tahansa saadakseen itselleen mahdollisuuden paremmasta elämästä. Amerikkalaiset opettajat lähtivät etsimään syitä kommunismin ideologiasta. Heille se, että Neuvostoliiton tuella Itä-Euroopan maat kääntyivät kommunistiseksi tarkoitti sitä, että ihmiset uskoivat kommunismin teorioihin ja halusivat "kääntyä" kommunisteiksi.

Loppujen lopuksi vietimme kolmisen tuntia muutaman alkuperäislähteen (mm. Marxin kommunistisen puolueen manifesti ja Hrustsovin "salainen puhe") kanssa pyrkien ymmärtämään kommunismia ja syitä sille, miksi ja miten se toteutui Itä-Euroopassa. Loppupuheenvuorot olivat paljon kertovia: "Miten ne saattoivat uskoa kommunismiin, kun puolalainen vessapaperikin oli niin kamalaa" sekä "Eihän Neuvostoliitossa ollut edes kertakäyttövaippoja vauvoille". Kamalaahan se oli ja toki kertakäyttövaipat olisivat olleet käteviä, mutta tuskinpa nämä olivat 1940-luvun lopun itäeurooppalaisilla mielessä. Presentismiin on hyvin helppo sortua.